Istuskelen ilta-auringossa meidän pihalla, aurinkotuolissa. Kun katson koneeni ja varpaitteni yli näen lavallisen kattotiiliä, pari tyhjää kuormalavaa pinottuna, lisää kattotiiliä, romulautaa ja pöllejä, joita mies parhaillaan hakkaa haloiksi, vieressään vaihteeksi huputettu sirkkeli (joka eilen viimeksi soi lautoja pilkkoen) ja kottikset täynnä pilkottua lautaa. On tuossa vieressä meidän puutarhapöytä ja tuolitkin, ja selkäni takana kaasugrilli. Terassin virkaa toimittaa läjä kuormalavoja, joista on tehty myös portaat, joita sen enempää ajattelematta kuljetaan sisään ja ulos.

Tai mies kai ajattelee, enemmän kuin minä. Minulle näyttää riittävän, että pihalla on tilaa tälle aurinkotuolille ja grillille ja että sisään ja ulos pääsee edes jotenkin. Mutta miestä se rassaa, etenkin aina jos meillä on kylässä ihmisiä, joiden nilkkojen mies pelkää nyrjähtävän. Ehkä se on hyvä vaan, että rassaa. Eihän tässä muuten koskaan tulisi mitään valmiiksi. Piha olisi villi kukkaniitty vielä kuollessanikin. Mutta koska mies on puikoissa raksan kanssa, saadaan mekin ehkä ihan kunnon piha vielä tänä kesänä – ensi viikolla pitäisi kaivurin aloittaman hommat tuolla etupihalla, jos ei vielä takapihaa ehdikään.

Miehen pihanlaittokuumetta on hienojen säiden ja loman lisäksi vauhdittanut naapurin komea siirtonurmi ja toisen naapurin uusi pihakiveys. Niinhän se menee, että kun toiset saa näkyvää aikaan, tulee paine saada jotain tehtyä itsekin! Ja juu, tekisi mies muutenkin. Lapset kaipaavat pihalle tramppaa ja uima-allasta, mieluiten vielä niin että voisi hypätä trampalta suoraan altaaseen 😀 Saahan sitä haaveilla… Mutta eiköhän siitä ainakin tramppa tule realisoituakin.

Jos mennään omalta pihalta pois, voi todeta että vaikka parilla naapurilla onkin jo se nurmikenttä valmiina ja trampat pihalla, on täällä enimmäkseen kaikilla ulkohommat yhtä vaiheessa, osalla sisähommatkin. Ja onhan tuossa silmieni edessä vielä ikkunaton kivitalokin. Ihan työmaatahan tämä kaikki on täällä ympärillä! Kaivurit mylläävät maata, kuorma-autot kuljettavat maata paikasta a paikkaan b, autot huristavat peräkärryjä vetäen. Jossain maalataan, toisaalta kuuluu sirkkelin ääni, jostain poran. Sulassa sovussa linnunlaulun kanssa.

Toisaalta, tämä on omakotitaloalue. Luulen, että sittenkin kun kaikki on näennäisesti valmista, kuuluu täältä kesäisin aina jonkinsortin rakentamisääniä. Eihän omakotitalo ole koskaan 100% valmis! Aina on pihahommaa, aina jotain fixattavaa. Aina on puuhaa. Ainoa vielä melko poissaolollaan loistava kesän ääni täällä on ruohonleikkurin surina – on meinaan niin harvalla sitä nurtsia vielä leikattavana 😀

Onhan tässä jotain hirveän kotoisaa, kun tähän on tottunut. Vaikka suurimmaksi osaksi jokainen ahertaa sitä omaa pesäänsä, on tämäkin alue kuitenkin eräänlainen löyhä yhteisö. Rinta rinnan on taloja rakennettu, naapurit on tulleet tutuiksi. Ketkä enemmän, ketkä vähemmän, mutta kuitenkin. Pihoilla jutellaan itse kunkin edistymisestä ja viimeisimmistä hommista. Ja lapset leikkivät enempi tai vähempi yhdessä – trampallakin pääsee naapurissa hyppimään niin kauan kuin ei vielä omaa sellaista ole.

Ja mikä parasta, oli piha missä kunnossa tahansa, auringossa voi loikoa omalla takapihalla milloin huvittaa, eikä tarvitse lähteä etsimään puistoa tai rantaa ja harmistua siitä, että juuri kun on saanut viltin levitettyä, tuleekin päivän ainoa sadekuuro. On tässä puolensa, ja tällaisina hetkinä en haikaile cityä ja kerrostaloa yhtään!