Kaksi aikuista, kaksi lasta. Neljä vihreää ranneketta. Kymmeniä hurjanpuoleisia laitteita. Koko päivä aikaa. Mitä siitä seuraa? Kastumista ja päänsärkyä, monta hurjaa hetkeä, monta hauskaa muistoa. Lintsi on kerran kesässä must!

 

 

Puolilta päivin tultiin Linnanmäen porteista sisään. Koko jengille IsoHupi-rannekkeet – tosikoisellekin ekaa kertaa – ja menoksi. Kaikki laitteet )paitsi ne muutama, joita ei haluttu) käytiin. Tosikoinen nautti, kun pääsi kaikkiin niihin vekottimiin, joista on edelliset kesät saanut vain haaveilla isosiskon kertoessa, kuinka hauskoja ne on. Esikoinen tunsi kummaa vetoa Kieputinta kohtaan, mutta järkevästi tuumasi kuitenkin odottavansa vielä muutaman vuoden ennen 140+ -laitteisiin menemistä, vaikka pituus olisikin jo riittänyt. Minä ja mies käytiin ne kaikki.

 

 

Lasten lemppareita oli Salama, Vuoristorata ja Tulireki. Ja "Lentopraitti", kuten tosikoinen Enterpriseksi tituleeraamani Kehrää kutsui. Ja tietenkin ne kastumislaitteet. Käytiin ensin Hurjakuru, jonka jälkeen oloni märän takapuolen kanssa oli jotensakin epämiellyttävä, muttei kovin kummoinen. Samoilla kastumisilla ajateltiin selvitä Vonkaputouskin, mutta satuttiin tosikoisen kanssa olemaan kohdassa, jossa roiskui ja paljon – sen jälkeen olin kuin olisin ollut vaatteet päällä uimassa. Hetken palelsi kovassa tuulessa (jonka vuoksi näköalatorni oli suljettu, hassua kyllä, kumpikin tyttö olisi suorastaan halunnut siihen!), mutta pianpa se aurinko kuivatti vaatteeni. Miehen harmiksi, märkä oli kuulemma seksikästä 😉

 

Vaikka Lintsillä oli yllättävän vähän porukkaa, joten moneen laitteeseen ei tarvinnut jonottaa juuri ollenkaan. Salamassa – joka oli varmaan koko perheen suosikki, tai miehestä en ole varma – oli kuitenkin luonnollisesti pisimmät jonot. Sen sijaan Lentopraittiin pääsi sujuvasti ja siinä käytiinkin kahteen kertaan. Ja Mustekalaan mahtui kerralla kaikki halukkaat, joten siinä oltiin kerran kaikki, kerran minä ja tytöt ja sen jälkeen likat vielä pari kertaa keskenään. Vuoristoradassakin käytiin kai kolme kertaa, kun jono oli niin lyhyt.

 

 

Kieppi – toinen suosikkini – ja Kieputin menivät myös kutakuinkin jonottamatta, ja Kirnuun, josta koko Lintsireissu miehen kanssa aloitettiin tyttöjen katsellessa aidan takaa laukkutelineinä, päästiin myös ihan suoraan. Sen sijaan Rakettiin piti jonotella pikkuisen aikaa, joten tytöt kirmasivat hetkeksi siihen ylätasanteelle vanhaan karuselliin pyörimään. Pari kierrosta pyörivät sitäkin, ja tulivat sitten parahiksi katsomaan, kuinka iskä ja äiskä singottiin yläilmoihin.

 

Välillä vähän syötiin jotain, mutta tytöillä oli melkoisen huono ruokahalu tuolla auringonpaahteessa, laitteiden kutsuessa. Joten miehen vielä viimeistellessä ateriaansa kinusivat tytöt uusintakierrosta Sateenkaareen. Minä jätin latteni jäähtymään ja menin tyttöjen kanssa, sillä tosikoinen ei siihen pääse yksin. Tytöt olivat tosiaan jo siinäkin ehtineet käydä miehen kanssa sillä välin kun minä keikuin naama alaspäin Kieputtimessa. Mies kieppui siinä hetikohta perässä, tyttöjen lentäessä Ketjukarusellissa.

 

 

Päivä oli hieno. Aurinko paistoi täydeltä terältä, satunnaisten pilvien ja paikoin todellakin tosi kovan tuulen virkistäessä mukavasti. Mies kuitenkin sai auringosta kylläkseen, taisi tulla pieni päänsärky loppumetreillä. Ja myönnetään, aloin minäkin viimein kuuden aikaan olla saanut kyllikseni vetkutuksista ja vatkutuksista ja singahtelusta. Mentiin viime töiksemme vielä se kolmas Vuoristorata-kierros ja hengähdettiin hetki Maisemajunassa. Lapset vielä jaksoivat Ketjukarusellin uusiksi ja Kahvikupitkin. Me katseltiin penkiltä. Ihanaa, kun ne ovat jo niin isoja, että voivat mennä vähän keskenäänkin.

 

 

Puoli kasilta käveltiin ulos Lintsin portista ja ostettiin vielä jätskit kiskalta – piti ostaa vain lapsille, mutta Keijujäätelö (=mansikkasorbetti, mutta niin siinä luki!) houkutteli liikaa 😀 Rennosti ja hiljakseen käveltiin autolle jätskejä syöden, niitä näitä jutellen. Bongattiin jopa etana tien varresta. Olipa ihana päivä!

 

Eilen (tai täsmälleen ottaen toissapäivänä) oltiin retkeilemässä Myllykoskella, Vantaanjoella tuolla lähellä kirkonkylää, melkein Hämeenlinnanväylän kupeessa. Myllykoski on melkoisen komea koski ja sen tienoilla on monta muutakin koskipaikkaa. Kierrettiin varsinainen muurahaisreitti, Koskikara-polku oikealta nimeltään, joenvierusmetsässä taivaltaen ja tutkailtiin matkalla parikin kuohuvaista kohtaa. Pieniä tosin, mutta koskien kivillä oli kiva hyppiä ja koskiin kaatuneiden puiden rungoilla tasapainoilla.

 

 

 

 

Koskikara-polun saavuttua lähtöpisteeseensä jatkettiin matkaa kirkonkylälle johtavan maantiesillan ali. Iso ja korkea uudehko betonisilta. Jokivartta eteenpäin näkyi kohta jo vanha matalampi ja kapeampi maantiesilta. Jatkettiin senkin ali, ja saavuttiin vanhalle puiselle jalankulkusillalle, joka tärähteli tyttöjen juostessa sen yli. Ihasteltiin koskea sillalta, mutta jatkettiin vieläkin matkaa eteenpäin, seuraavalle vanhalle kivirakenteiselle sillalle, joka ylitti kosken sen komeimmassa kuohukohdassa. Neljä siltaa, ja kaikki ne saattoi nähdä yhtaikaa, kun katsoi etummaisten kaiteiden välistä!

 

 

 

Jatkettiin matkaa koskenviertä vielä vähän matkaa, kohtaan jossa koski jälleen muuttui suvantoisiksi poukamiksi ja tasaisesti virtaavaksi joeksi. Ei ollut enempiä siltoja näkyvissä. Sen sijaan loikittiin tyttöjen kanssa kiviltä kiville ylittäen pieni haarauoma ensin pienelle luodolle, sitten joen toiselle puolen. Sillä välin mies oli kadonnut toisaalle ja kasteli sandaalinsa hyppiessään virran keskelle kiveltä kivelle. Minä olin sandaalini kastellut jo aiemmin…

 

 

 

Palattiin takaisin maantien vartta kohti, missä auto oli parkkipaikalla. Matkalla kiivettiin vähän ylemmäs metsikköön, missä ylitettiin yksi piskuinen oja piskuista kaiteetonta siltaa pitkin. Tosikoinen luuli hetken, että oltiin jo siellä mistä lähdettiin, sillä siinä polun lähtökuopissa oli samanlainen pieni puusilta. Ylitettiin myös koski vanhaa maantiesiltaa pitkin. Sillan molemmin puolin oli kivikkoista metsää, ei enää merkkiäkään siinä joskus kulkeneesta tiestä. Mies kertoi lukeneensa, että sillalle johtanut alamäki oli niin jyrkkä, että siinä oli sattunut aikoinaan paljon onnettomuuksia. "Näitä kaiteita on varmaan jouduttu korjaamaan usein," tuumi esikoinen tutkiessaan sillan puupintaa uudemman näköisiä rautakaiteita.

 

 

 

Kiivettiin sillan toisella puolen metsikköön ja rämmittiin meidän perheelle tyypilliseen off-road tapaan pöheikön läpi, nokkosia varoen, kohti maantietä. Noustiin ylös penkasta ja kiivettiin tien kaiteen yli tien varteen. Jatkettiin maantien vieressä kulkevaa jalkakäytävää pitkin sillan yli, hämmästellen vieressä kasvavia kuusia, jotka ulottuivat reilusti itsessäänkin korkean sillan yläpuolelle. "Siellä oli ihan hirveesti murkkuja! Me löydettiin seittemän muurahaispesää!" summasi tosikoinen metsälöydöksiä. Enemmän muurahaispesiä siis kuin siltoja sillä koskella. Nipinnapin.

 

Meidän perhe on napsahtanut lomarytmiin. Tytötkin valvovat yli yhdentoista, melkein puolille öin, ja sitten koko poppoo nukkuu kymmeneen, yhteentoista. Aurinkoisina päivinä ensimmäinen ajatukseni on päästä pihalle lukemaan bikinit päällä, sateisina päivinä on tehty jotain muuta. Onhan tässä sentään saatu siivottua lasten hirveään kuntoon päässeet huoneet, mies laittoi perähuoneeseen katon ja lattian ja minä raivasin kaiken siellä olleen rojun paikoilleen/kirppikselle/roskikseen, kävin sohvaostoksilla ja kokosin Ikean vuodesohvan, ja kaikenlaista muuta puuhaa. 

Useampikin päivä on kuitenkin päässyt iltaan asti niin että kun miettii mitä päivän aikana teki, ei oikeastaan tule mieleen mitään. Paitsi lukeminen ehkä. Ja naamakirjailu 😉 Ja moni asia odottaa vielä tekemistä, kuten yhdet webbisivu ja valokuvien laitto albumeihin sun muuta. Mutta kieltäydyn tekemästä mitään, mitä ei huvita tehdä! Olen lomani ansainnut. Tietoisesti unohtanut mitä tarkoittaa pitäisi ja pakko. Silti, nuo websivut on jossain vaiheessa oikeasti pakko tehdä, olen ne luvannut. Odotan inspiraatiota 😉

Tämä päivä oli hyvä esimerkki lomastani, jos ei ole mitään ennalta sovittua: aamupalalle yhdentoista pintaan, hetki koneella aamukahvin kanssa (vai istuinkohan tänään? ehkä en, taisin jutella keittön pöydän ääressä mutsin kanssa, joka tuli viime keskiviikkona meille kesälomalle kuukaudeksi), biksut päälle ja pihalle miniläppärin ja kirjan kanssa. Jossain vaiheessa iltapäivää grilli kuumaksi ja ruoka ulkona. Ajatuskin lähemisestä minnekään ahdisti, mutta lopulta tartuin itseäni niskasta kiinni ja lähdin tyttöjen kanssa pienelle fillariretkelle. Mies on tänään tehnyt raksahommia.

Ei vaan jaksa lähteä, jos antaa itsensä lysähtää! Lomalla on tietty siihen lupakin, mutta tosikoinen ei jaksa sellaista vaan kaipaa äksöniä ja seuraa. Joten ei se ihan onnistu että äippä vaan makoilee… Toivon vaan tosissani, että tämä kuuden viikon loma riittää antamaan puhtia duuniin taas. Juuri nyt en jaksaisi palata töihin, en mitenkään!

Got it in a mail, but not gonna forward it. Instead, here it is in my blog. Forward it, copy it, do whatever you wish with it – after you’ve read it. 

Yeah yeah, I could, easily. Did you?

Juuri nyt minulla on kesken kirja Rhett Butler’s People. Rinnakkaisteos Tuulen viemälle, mutten tiedä vielä, miten se suhtautuu Ripleyn jatko-osaan Scarlett. Scarlett oli kepeänlainen, ei mikään loistava jatko-osa eeppiseen alkuperäistarinaan. Rhett Butler’s People hakee ja tavoittaa alkuperäisen tunnelman paljon paremmin, joskin maalaa paljon syvemmän ajankuvan tarinallaan kuin Mitchellin alkuperäinen tarina. Vaikka pääosassa onkin rakkaustarina, on tarinan historiallinen setting vähintäänkin yhtä kiehtova, samoin kuin tarinan ihmiskuvat. Teki mieli katsoa uudestaan elokuvakin tässä lukemisen lomassa, se itketti yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta tuntui kirjaan verrattuna köykäiseltä.

Toinen tarina, joka minua on kiehtonut nuoresta asti, on Okalinnut. Luin sen kirjan ensimmäisen kerran joskus teininä, ja olen lukenut sen ties kuinka monta kertaa, en ole edes laskenut. Ja tietenkin olen katsonut myös kirjasta tehdyn tv-sarjan moneen kertaan, se on minulla dvd-settinäkin. Tarina on koskettanut minua monella tavalla, sen hahmoista löytyy joka kerta jotain uutta. Ja se tutustutti minut Colleen McCullough’n tuotantoon, jota olen sittemmin lukenut vaikka kuinka muutenkin. Toinen lemppareistani hänen tuotannossaan on Tim, kertomus kehitysvammaisesta pojasta, joka löytää rakkauden.

Siksi melkein hihkuin, kun näin että McCullough oli kirjoittanut jatko-osan Jane Austenin Pride and Prejudicelle, joka niinikään kuuluu minua vuosikaudet kiehtoneisiin tarinoihin. Mutta sitten luin jatko-osasta enemmän, ja petyin; kirja ei mitä ilmeisimminkään jatka Austenin tunnelmaa, vaan pilaa alkuperäisen tarinan synkemmällä kerronnalla. Tosin alkuperäinenkään tarina itsessään ei ole yhtä kummoinen kuin edellä mainitut ja olisi ehkä jäänyt samaan kategoriaan Emman ja Sense and Sensibilityn kanssa – ei sillä etteikö nekin olisi hyviä, ja olen nekin sekä lukenut että nähnyt leffana, mutta eivät ne silti ole samaa luokkaa noiden muiden kanssa – elleivät Jennifer Ehle ja iki-ihana Colin Firth olisi tehneet niin upeaa työtä kirjasta tehdyssä sarjassa. Sen sijaan kirjasta tehty uusin filmi oli minusta huono.

Näiden kuolemattomien rakkaustarinoiden lisäksi minua on nuoresta asti jaksanut viehättää tarinat Irlannista. Kaikki alkoi Leon Urisin Kolmiyhteydestä, jonka osittain päällekäin menevä jatko-osa Redemption kuuluu lemppareihini myös. Urisin(kin) kirjoista pidän muutenkin, tarinat keski-Idästä ja toisesta maailmansodasta heräävät henkiin Urisin tuotannossa. Irlannista puolestaan olen lukenut monta muuta tarinaa näiden Urisin kirjojen jälkeen, B. J. Hoffin An Emerald Ballad -sarja yhtenä ihanimmista.

Kaikki nämä edellämainitut sijoittuvat historiassa noin 1800-luvulle paitsi Okalinnut 1900-luvun alkupuoliskolle, maantieteellisesti eri paikkoihin ja kulttuurisesti hyvin erilaisiin yhteiskuntiin. Ja se on osa niiden suolaa, se yhteiskuntakuvan maalaus. Historiassa vielä kauemmas menevät Dumas’n kirjat, joita rakastan myös. Tuotannossa on paljon tusinatavaraa, mutta sieltä kaikkien tietoisuuteen ei ole turhaan nousseet Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi. Mutta harva tietää, että Dumas itse kirjoitti molemmille tarinoille jatko-osan ja toisenkin. Siksi kaikki muskettisoturien elokuva-sequelit häiritsevät minua niin – rakastamallani D’Artagnanilla on "aitokin" jatko muskettisoturina. Olen minä silti katsonut ja hyllyynikin haalinut niitäkin leffoja yhden jos toisenkin.

1900-luvulle sen sijaan sijoittuu myös Bodie Thoenen tuotannosta se osa, josta eniten pidän. Israelin itsenäistyminen alkoi minua kiehtoa jo Urisin Exoduksen myötä, vielä paremmin sen herätti henkiin Thoenen sarja The Zion Chronicle ja siihen liittyvä Twilight of Courage. Sen sijaan sota-ajan Eurooppaan tuo niin Urisin ihana Mila 18 ja Harmageddon kuin Thoenen löyhästi Zion Chronicleen liittyvä The Zion Covenant, joka ei yllä aivan sisarsarjan tasolle kuitenkaan. Samaiseen sota-aikaan osuu myös yksi lempielokuvistani, The Sound of Music, mutta se on ehkä enemmän Julie Andrewsin ja Andrew Lloyd Webberin musiikin ansiota kuin itse tarinan.

Onhan tuossa monta tarinaa, monta kiehtovaa aikakautta, monta kiehtovaa kirjallisuuden hahmoa. Jotta tarina jaksaisi kiehtoa minua uudestaan ja uudestaan, lukemaan sitä eri kanteilta, katsoamaan sitä elokuvina tai sarjoina, pitää siinä olla yhdistelmä tuota kaikkea: mielenkiintoiset hahmot joiden persoonan oppii tuntemaan vähän kuin hyvän ystävän, aikakausi tai yhteiskunta joka tuntuu mysteeriltä tämän päivän suomalaiselle, ja tietenkin mielenkiintoinen juoni itse tarinassa. Toiset kirjailijat sen osaavat paremmin kuin toiset. Ja toiset filmatisoinnit onnistuvat paremmin kuin toiset.