Unta ikävä

4.8.2009 MarilkaLeave a comment

Toinen aamu aikaista ylösnousua. Tosikoinen oli vielä vaikeampi saada hereille kuin eilen aamulla, sillä ei se ensimmäinen aikainen aamu vielä hänenkään rytmiään palauttanut. Illalla sai vaihteeksi kunnon raivarinkin, mutta vielä rauhoittumisen jälkeenkin kesti aikansa että nukahti. Varmaan vasta puoli yhdentoista aikaan. Minä puolestani luin sohvalla puolille öin, kun ei vaan nukuttanut aamuväsystä huolimatta. Elimistö elää vielä ihan lomarytmiä.

Ei siinä mitään, jos olisikin sitten puolen yön jälkeen edes nukkunut hyvin aamuun. Mutta kun ei. Kissa heräsi siihen että kävin veskissä ja keittiössä ennen sänkyyn menoa eikä halunnut rauhoittua takaisin nojatuoliinsa millään. Tuli meidän sänkyyn kiehnäämään ja lopulta nukahti siihen joskus yhden pintaan, jolloin nousin vielä kantamaan sen sinne nojatuoliin.

Ei siinäkään vielä mitään, jos sen jälkeen olisin nukkunut kellonsoittoon asti sikeästi, mutta kun ei. Ensinnäkään en nukkunut sikeästi vaan hyvin levottomasti ja toiseksi toissayön niin hyvin nukkunut miukuliini heräsikin viime yönä puoli viiden aikaan monkumaan kai ruokaa. Sillä oli kuivamuonaa kupissa kyllä, ja periaatepäätös on, että yöllä sitä ei nousta ruokkimaan, joten yö on pärjättävä kuivamuonalla. Mutta kerro se kissalle, joka haluaa parempaa!

Mies nousi viemään kissan ruokakupilleen, näytti että tätä syödään nyt. Ja taisi se jotensakin asian ymmärtääkin, ja popsi muutaman murusen tai jotain. Minkä jälkeen se ei tietenkään halunnut nojatuoliin vaan tuli jälleen hyörimään meidän sänkyyn. Ja siihen se lopulta nukahti taas meidän väliin kuin lapsi. Mutta minäpä en enää nukahtanut oikeastaan ollenkaan, kunhan torkuin – kuten aina kun meidän sängyssä on ylimääräistä väkeä. Ja kuin lapsi jäi kissa vetelemään sikeitä Lassin ja Leevin tiikeriä muistuttavaan asentoon meidän noustessa. Niin eppii!

Joten siis noin neljän huonosti nukutun tunnin jälkeen nousin toiseen työaamuun tuttu ajatus päällimmäisenä: "millon mä saan nukkua? mä haluun lomaa, että saan nukkua!". Masentavaa on, että vaikka tiedän tämän helpottavan jossain vaiheessa sen verran, että edes iltaisin alkaa nukuttaa pikkuisen aikaisemmin, ei aamuheräämiset helpotu kuin marginaalisesti. Koska on seuraava loma että saa nukkua? Duunissa sinänsä on jees – töitä vaan joutuu tekemään ihan väärään aikaan vuorokaudesta…

Loman jälkeen arki

3.8.2009 Marilka2 Comments

Päivä valkeni harmaana, mitä tosin en tiennyt vielä miehen noustessa 6 minuuttia ennen oman kelloni soittoa. Enkä oikeastaan vielä kelloni soidessakaan, sillä vedin peittoa korville ja pidin silmälaput tiiviisti silmillä kunnes kelloni päästi hirveän pärähdyksensä ja sormeni läppäsi hälytyksen pois. Matalasti valittaen vedin lapun silmiltäni ja vääntäydyin melkein istumaan, vain pudotakseni jälleen kaksinkerroin sängylle kuten aina. Siitä jalka kerrallaan lattialle, ja lopulta väänsin vastentahtoisen vartaloni seisomaan asti.

Hetken seisoin vähän epävarmana sängyn vieressä hieroen unihiekkoja silmistä. Vatsani ilmoitti, ettei se tahdo vielä olla hereillä, tuli heti vähän huono olo. Tassuttelin kuitenkin sisulla keittiöön ruokkimaan edes kissan sillä välin kun mies laittoi kahvin tippumaan. Ja aamupesulle ja herättämään tosikoista myös. Yritin herätä lämpimässä suihkussa samalla kun jeesailin tosikoisten hiustenpesua. Aivoni olivat vielä aivan unessa, en meinannut edes ymmärtää mitä tosikoinen minulle puhui.

Pakotin lopulta itseni pois suihkusta. Vilkaisin ulos keittiön ikkunasta, vilkaisin lämpömittaria. Ei näyttänyt sää lupaavalta, joten farkut jalkaan vaan alunperin suunnitellun hameen sijaan. Jotenkin sain vaatteet päälleni ja menin kahvimuki kädessäni laittamaan vähän meikkiä naamaan ja lakkaa hiuksiin. Kerättiin tosikoisen hoitoreput ja sadekamppeet ja muut, tietokoneenikin sentään muistin, ja laittauduttiin ovesta ulos ja autoon, kohti päiväkotia.

Päiväkotikin oli ensimmäistä päivää auki kesätauon jälkeen. Eteisessä odotti iloisena yksi hoitajista, jolle tosikoinen heti ehätti kertomaan, miten meillä on nyt kissanpentu. Kuulumisia vaihdettiin sen verran kuin siinä pikaisesti ehdittiin. Matkalla autolle mies kysyi, oliko siellä uusi hoitaja aloittanut, kun eteisessä istui toinenkin nainen. Mutta ei, olin bongannut naisen jalasta siniset muovit ja naisen vieressä seisoneen lapsen punaiset silmät. Siellä taisi olla aloittamassa uusi lapsi, ei hoitaja. Sitä se syksyllä on.

Ajettiin miehen kanssa duuniin, samalla kyydillä mennään vielä tämä viikko ja osa seuraavaa. Taivas oli yhä harmaa ja ulkona oli viileää, mutta kello ei ollutkaan vielä edes kahdeksaa, kun jo kävelin työpaikan ovesta sisään. Matka kesti alle puoli tuntia näin kesäaikaan ilman ruuhkaa. Toista se on taas ensi viikolla, luulen, tai viimeistään sitä seuraavalla. Töihin tullessa olin ihan sitä mieltä, että ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen riittää varmasti, että tulee paikalle – ei kai konetta tarvii heti avata?!

Yllätyksekseni olinkin jo yhdeksään mennessä ehtinyt käydä läpi pinon meilejä ja kymmeneen mennessä vielä lisää ja lounaaseen mennessä olin siivonnut koko inboxini ja tehnyt monta asiaa. Ja samalla ehtinyt kuitenkin vaihtaa kesäkuulumiset duunikavereiden kanssa ja esitellä Lumon kuvat ja piipahtaa sisäpihalla toteamassa että ulkona oli yhä kylmä. Hämmentävän tehokasta ensimmäiseksi työpäiväksi! Loma taisi ajaa asiansa ja ladata ne akut.

Nyt on enää sisällä kylmä, kyllä olisikin ihanaa voida istuskella tuolla ulkona auringossa! Pitihän se arvata, että kun olen jumissa toimiston neljän seinän sisällä, alkaa taas lämpimät säät. Ehkä tuolla himassa ehtii vielä vähän pihalle nauttimaan valosta ja lämmöstä duunipäivän jälkeen. Kun on ajoissa tullut, voi ajoissa lähteä. Mutta voi sitä aamutuskaa! Se on melkoisen kova hinta ajoissa olemisesta…

Pilvet

2.8.2009 MarilkaLeave a comment

Pilvet nuo lunta maahan pudottelee.

Seikkailuistaan noista ei kertoa ne voi.

Siellä ne ylhäällä, me täällä alhaalla.

by esikoiseni, talvella 2009

Kisuvauvan kanssa

2.8.200928.9.2010 MarilkaLeave a comment

Illalla esikoisen mentyä jo nukkumaan parvisänkyynsä painelee Lumo tyttären huoneeseen, yrittää kiivetä tikkaita ylös ja alkaa maukua surkeasti, kun ei pääse. Kisun saa hakea tyttären huoneesta pois moneen kertaan, ja kun se huomaa että minä huomaan että se hiippailee taas tytön huonetta kohti, säntää kisu kolmosvaihteella karkuuna johonkin nurkkaan 😀 Lumo on sinnikäs, mutta oppii lopulta – eilenkin se jäi lopulta vaan päivystämään esikoisen huoneen viereen, kunnes kyllästyi ja tuli sinne missä minä ja mutsi oltiin hereillä vielä.

Lumo on hurjan seurallinen, se haluaa aina olla samassa tilassa ihmisten kanssa, vaikkei joka hetki haluaisikaan tulla silitetyksi tai leikkiä. Eilen Lumo oli ensimmäistä kertaa yksinään täällä kotona tovin, ehkä tunnin, puolitoista. Kun tultiin kotiin, se luimuili meitä kiipeilypuunsa ylimmältä tasolta, silmät vähän viirulla ja korvat luimussa. Silittelin sitä vähäsen ja jonkin ajan kuluttua se kiipesi puusta alas ja kömpi esikoisen viereen sohvalle. Siinä ne köllivät vieretysten, esikoisen lukiessa kirjaa.

Kaikkien lasten tavoin Lumo rakastaa leikkiä. Se vaanii ja metsästää leluja ja välillä häntäänsä (luulin, että vain koiranpennut jahtaa häntäänsä 😀 ), se menee ylös ja alas kiipeilypuutaan, kieppuu työtuolini jaloissa ja tyttöjen säkkituoleissa. Tyttäret ja mies jaksavat leikittää Lumoa kunnes se on itse niin puhki että kömpii johonkin nojatuoliin tai puuhunsa nukkumaan. Minä en näemmä jaksa leikkiä kissan kanssa sen enempää kuin lastenikaan 😉 Minun osani kisun kanssa tuntuu olevan sama kuin lastenkin: perushuolto ja haliminen.

Perjantaina käytin Lumon eläinlääkärillä ensimmäistä kertaa, kun kisuliinille annettiin ensimmäinen rokotus. Lumosta lähti hurja ääni, kun lääkäri yritti pistää piikkiä sen peppunahkaan! Ja ekat yritykset jäikin yrityksiksi, minun otteestani se pääsi aina pois, vaikka kuinka koitin pidellä. Toisen hoitajan sylissä se ei rimpuillut eikä pyristellyt ollenkaan ja lekuri sai viimein annettua rokotuksen. Pelkäsin, että Lumo olisi minulle kovinkin loukkis episodista, mutta ei se ollut 🙂

Iltaisin Lumo nukahtaa pian tyttöjen mentyä nukkumaan, mutta heräilee jälleen puolilta öin kuin vauvat ikään. Päivisin Lumo menee kyllä syömään ja tarpeilleen omatoimisesti – tykkää tosin syödä samaan aikaan meidän kanssa ja söisi mieluiten pöydällä meidän ruokia tietenkin 😀 Mutta tuolloin puolen yön aikaan se vaeltelee meidän perässä tai eksyksissä ympäriinsä jo ollaan jo itse nukkumassa, vaikka sillä on silloin nälkä.

Lumolle pitää siis tehdä puolen yön aikaan iltatoimet kuten lapsille. Ensin kannan Lumon keittiöön ruoka- ja vesikupille ja kyykin vieressä seurana. Lumo tsekkailee vähän väliä, etten ole kadonnut mihinkään. Sitten se tassuttelee luokseni ja kannan sen vessaan tarpeilleen. Sieltäkin se kuikuilee, että pysyn ovenraossa ja tassuttaa luokseni kun on saanut asiansa hoidettua. Jolloin kannan sen nojatuoliinsa ja silittelen sen uneen – ellei katti ole vielä liian virkeä jolloin jätän sen touhuilemaan vielä toviksi ja se menee kyllä itse jonnekin nukkumaan lopulta.

Usein ennen yöunille nukahtamistaan Lumo käy vielä meidän ja mutsinkin sängyissä mönkimässä. Kävisi varmaan tyttöjenkin sängyissä jos ne ei olisi siellä ylhäällä. Viime yönä mies tuli polttareista kotiin aamuyöstä ja Lumo heräsi siihen eikä meinannut millään malttaa nukahtaa takaisin. Mies kantoi sen meidän sängystä nojatuoliin vaikka kuinka monta kertaa, mutta kisuliini-vauva nukahti lopulta meidän väliin kehrättyään siinä ensin kuin rukki, ja kannoin sen nukkuvana omaan petiinsä kuin vauvan ikään.

Vaikka tuollaiset karva-vauvat ovatkin toisaalta paljon omatoimisempia kuin ihmisvauvat, on noiden hoivaamisessa paljon samaakin. Etenkin kun kisuvauva on luonteeltaan tuollainen kuin Lumo on. Mitä leikkisin ja ihmisrakkain ja lempein olento! Nytkin se tuossa villin leikkisession jälkeen ensin pesi itsensä mahallaan lattialla makoilevan esikoisen käsivarsien välissä ja jäi sitten siihen torkkumaan. Parempaa kissaa ei olisi meidän perhe voinut saada :))

Pentuset

30.7.2009 Marilka3 Comments

Tosikoisen elämä kisun kanssa on alkanut hivenen kivikkoisesti. Alkuun ei tyttö oikein osannut käsitellä kissaa ja molemmat taisivat kärsiä siitä, vaikkei Lumo mitään koskaan tosikoiselle tahallaan ole tehnytkään. Kerran raapaisi vahingossa peukalontyveen, mutta kynnenjälkiä tässä on siellä täällä itse kullakin. Tosikoinen kuitenkin suuttui siitä kissalle ja painui sänkyynsä mököttämään. Tyttö oli varma, ettei Lumo pidä hänestä ollenkaan ja päätti ettei hänkään sitten pidä Lumosta ja olisi parempi, että koko kissa vietäisiin pois.

Eikä asiaa auttanut ollenkaan, että vähän aikaisemmin eilen oli sattunut niinkin, että Lumo loikkasi suoraan tosikoisen mahaa vasten kynnet ulkona, kun kisu yritti päästä pöydälle sitä kautta. Siitä sai neiti vallan hurjan raivarin, huusi ja parkui ja raivosi kissalle ja meille kaikille muillekin. Eilinen päivä oli muutenkin tosikoisen kanssa aivan hurjan vaikea. Viime talven päivittäiset raivarit olivat jo kirjaimellisesti menneen talven lumia, kunnes kissa tuli taloon. Tyttö oli kissalle järjettömän mustasukkainen!

Luulen että tuon oman pikku-pentuseni tuskaa helpotti vähän se kun peuhasin illalla typyseni kanssa hyvän tovin ihan kaksistaan. Ei kissaa, ei isosiskoa, vain minä ja tosikoinen. Sen jälkeen oli jälleen meillä paljon aurinkoisempi tytär. Ja sen jälkeen ei tosikoinen ollut enää kissallekaan vihainen, vaikka taisi tuo vielä illalla sängyssä sanoa, ettei olisi sittenkään pitänyt ottaa kissaa. Vähän samaa rataa pohdittiin jo illalla miehenkin kanssa, kun niin sekaisin on kaikki mennyt katin vuoksi. Mutta eiköhän tämä kaikki ainakin vähän tasoitu!

Tänään lähdin tyttöjen – kaikkien kolmen – kanssa meidän landelle. Minä, esikoinen ja Lumo vain muutamaksi tunniksi käymään, tosikoinen jäi sinne muutamaksi päiväksi isäni ja isoäitini kanssa. Lumo ei oikein pitänyt autoilusta. Kuljetuskopissaan se oli ihan ok, kunnes auto hurahti käyntiin. Kisuvauva-ressukka itki ja maukui koko vajaan tunnin matkan landelle. Se oli säälittävää! Ja super-empaattinen tosikoinen alkoi melkein itkeä itsekin ja koitti peittää korviaan, ettei kuulisi kissan itkua.

Perillä landella laitettiin Lumo valjaisiin. Tosikoinen sai huolehtia kisulin mäkeä alas polkua pitkin. Lumo ei oikein osannut seurata polkua, joten aina välillä tytär otti kissaa syliin, ja laski taas alas. Perillä mökin luona Lumo olisi halunnut mennä kaikenmaailman koloihin, joita vanhan mökin ympäristössä ja alla on paljon! Joten kissa oli valjaissa ja flexin päässä tiiviisti. Kaikki äänet ja hajut saivat sen ihan hassuksi, ja se vaani jotain (kait sisiliskoja, niitä minäkin näin) ihan jatkuvasti. Matalana, häntä lippuna heiluen. Mutta eihän se mitään kiinni saanut, kun me sitä pidäteltiin.

Muutoin landereissu kissavauvelin kanssa sujui kivasti, paitsi että esikoinen pitkästyi heti jollei saanut kulkea ympäriinsä Lumon kanssa – ja välillä sekin halusi lepäillä ja nukkua! eikä Lumo osannut tehdä tarpeitaan mihinkään! Se on 110% sisäsiisti, eikä osannut tehdä mitää luontoon sen paremmin kuin normaalihiekkaankaan. Eikä tullut vahinkoja mihinkään, vaikka kotiin tultua se teki saman tien tarpeensa laatikkoonsa. Kotimatkakin sujui kisun kanssa menomatkaa paremmin – Lumo itki taas kyllä alkumatkasta, mutta nukahti pian ja nukkui kopissaan kaksi kolmannesta matkasta.