Paras ystäväni Google

Mitä Google ei tiedä, sitä ei tarvitse. Miten ihmeessä olen selvinnyt elämästäni ajalla ennen googlea. Pelkästään jo selviytyminen ilman nettiä on ihme, mutta että netissäkin on selvinnyt joskus ilman googlea. Käsittämätöntä.
 
Mietitään nyt ihan tavallisia arjen asioita. Mikä on veroviraston numero? Missä on se ja se firma tai osoite? Kuka myy mikkikuvioisia pyyhkeitä? Milloin ilmestyy seuraava Gerritsenin kirja pokkarina? Miten asennetaan cms työasemaan? Teepaita, jossa lukee "Boys are stupid – throw rocks at them" (vai miten se meni) – huh? Laivamatka Travemundeen? Hotelli Sveitsissä? J# .NET jadajadajada koneelle? Google tietää sen kaiken. Tai no, osaa ainakin kertoa, mistä infon saan.
 
Kun kymmenkunta vuotta sitten suunniteltiin matkaa Norjaan, selasimme läpi pari mapillista matkaesitteitä. Varasimme laivan puhelimitse, ihan lankapuhelimella, etsittyämme laivayhtiön puhelinnumeron puhelinluettelosta. Mukaan reissuun lähti hostellien yms. luettelo karttoineen ja selvisimme matkasta hienosti.
 
Työmäärä esim. matkan valmistelulle – tai muullekaan valmistelulle, vrt. parin päivän takainen cms-asennus – ei juuri ole vähentynyt. Mutta vähän sentään helpottunut. Ei tarvitse rampata matkatoimistoissa etsimässä esitteitä tai etsiä kauan sitten kadonnutta asennusopasta työpaikan sopukoista. Google kertoo, kunhan ensin kerrot googlelle, mitä haluat tietää. Ja siitä se sitten alkaa, tietoa on niin että ähky iskee! Mutta se toimii.
 
Ja toimiihan se muutenkin, ihan huvin vuoksi. Eräänä päivänä luin entisen työnantajani kiukkua nostattavan haastattelun jostain nettijulkaisusta – googletettuani hänet tietääkseni, missä nykyisin vaikuttaa. Toisena päivänä bongasin erään kouluaikojeni parhaan kaverin kokkikisan finaalista – googletettuani hänetkin ihan mielenkiinnosta.
 
En minä aina ole ollut hyvä käyttämään netin hakupalveluita hyväkseni. Mutta enää en osaa elää ilman nettiä ja googlea. Ja tien päällä eniro nollasatasata paikkaa sen, mitä en muistanut ennen lähtöä netistä tarkistaa – saisinko kartan kännykkääni, kiitos! Tekniikka on ihmeellistä.

Kahvia, kiitos!

Kahvi on kumma juttu tässä meidän yhteiskunnassa. Kaikki juo kahvia, paitsi ne jotka ei todelLAkaan juo sitä. Ennen vanhaan kaikilla oli tapana sanoa: "eihän se hyvää ole, mutta juon sitä seuran vuoksi/kun ei kahvitauolla ole muutakaan tekemistä" (monta kuppia päivässä). Silloin uskoin heitä, koska en itse todelLAkaan pitänyt kahvista, yök.
 
Toista se on nykyisin. On suorastaan trendikästä juoda kahvia. Etenkin erilaisia latteja ja cappucinoja ja muita. Eikä enää kahvinjuojat yritä vähätellä sen makua ja sen tuottamaa mielihyvää. Tai sen aiheuttamaa addiktiotakaan.
 
Pari vuotta sitten en siis juonut kahvia laisinkaan. Joskus ennen muinoin pakon edessä saatoin doupata itseäni kahvilla. Join sen mustana. Kokeilin sokerin kanssa, liian makeaa. Kokeilin kerman kanssa, liian kermaista. Kokeilin maidon kanssa, liian kitkerää (jälkikäteen todettakoon, että maitoa oli vain liian vähän!). Mustana se sentään maistui kahvilta, vaikkakin se OLI pahaa. Minusta.
 
Sitten kokeilin vahingossa frappea, vaahdotettua jäälattea makusiirapilla. Yum! Jäin heti koukkuun. Sitten siirryin ihan vaan jäälatteen makusiirapilla. Sitten palasin töihin, olin aamuisin väsynyt ja tarvitsin kahvia. Kokeilin paljolla maidolla ja heti nappas. Maku oli vähän eri kuin espressopohjaisessa lattessa ja kaipasin sitä jonkin aikaa, mutta nyt olen tottunut. Ja tummapaahtoinen espresso ei oikeastaan enää maistukaan juurikaan.
 
On uskomatonta, miten olen mennyt nollasta sataan kahvin kanssa parissa vuodessa. Miten nautinkaan aamun ensimmäisestä kahvisuullisesta. Silmät kiinni, mausta nautiskellen. Huokaisen, aah. Tänä aamuna en sitten ollutkaan yksin siemaisemassa ensimmäistä hörppyä, vaan paikallisella huoltamolla – ja tajusin silmät avatessani, että nautintoani tuijotti tiiviisti tusina työmiestä. Eh, tuota, mental slap, ja häivyin. Ensi kerralla muistan odottaa autoon asti!

Kevyttä säätöä

Kaikenlaisen kivan asenteleminen koneelle on sitten kivaa. Betaversioiden kokeileminen ja uusien mukavien ohjelmien asentaminen ja konffaaminen käyttöön. Mukavaa näpertelyä.
 
Mutta entäpä, kun tehtävänä on luoda uusi virtuaalikone, asentaa sinne windows, office (ok, tää on se helppo pala), sql-serveri, .net framework, cms ja vielä konffata ne käyttökuntoon? Niin ja vielä sample site luonnollisesti, jotta on jotain, millä alkaa leikkiä. Huokaus.
 
Olen it-alalla joo. Mutta serverit ei ole minun alaani. Jotain niistä tiedän ja osaan tehdä kaikenlaista, mutta nyt ollaan kyllä pahasti over my head tämän kanssa. Onneksi meillä on talo täynnä it-asiantuntijoita, myös niitä palvelinpuolen kavereita. Kumma jos ei yhtä cms:ää minulle saada pystyyn!
 
Tähän mennessä olen siis sujuvasti katsellut vierestä, kun kaikki tuo on tehty – ja saattaisin ehkä osata ensi kerralla tehdä sen itse. Ehkä. Mutta tuo kaveri tuolla lasiseinän takana, I owe him big time. Ja hämärä aavistus on, ettei homma tähän vielä pääty… Sample site kun kieltäytyi asentumasta, joten jotain säätöä tässä vielä saa tehdä.
 
Rakastan ja vihaan konettani ja tietotekniikkaa yhtaikaa. Hukassa olen ilman niitä, mutta hukassa olen myös niiden kanssa. Ainakin, kun jotain tällaista yrittää viedä läpi. Noh, kyllä tämä tästä. On täällä kuitenkin monta viisasta päätä asiaa tekemässä.

Lounaaksi tänään: savustettua suomalaista

Päätä särkee, silmiä kirveltää, nenää kutittaa, kurkku on karhea ja keuhkoja kivistää. Tyttärelläkin on kurkku kipeenä ja ääni käheenä. On se niin mukavaa hengittää ties mitä savuja. On se kumma ettei se naapuri vaivaudu sammuttamaan niitä metsäpalojaan. Ja eilen vielä kuulin, että siellä palaa kaatopaikkakin. Geez!

Sehän on tietenkin ihan oivallinen ploy, eikös vaan. Savustetaan suomalaiset pihalle omasta maastaan. Ja jos kerran eivät muuten ymmärrä lähteä, myrkytetään sitten ties millä jätteenpolttokaasuilla. Eivätpähän tee vastarintaa, kun marssitaan rajan yli. Good plan.

Naapuriparanoidiksi kasvatettu minäni nousi esiin… Euroopassa on ihan yleisessä "tiedossa", että naapurinsetä hautoo suunnitelmia Suomen pään (ja koko vartalon) varalle. Mutta naapurisovun nimissä on meillä täällä mukavampi olla vähän ignorantti. Mitäpä siitä, että kun naapurilla on grillibileet, on parilalla muutama miljoona suomalaista?

Ihan oikeesti! Miksei meillä jo jaeta hengityssuojaimia? Miksei Venäjää pakoteta ottamaan vastaan sammutusapua? Miksei kukaan tee mitään?! Kansa savustuu ja hengittää mikrohiukkasia. Sanokaa mulle, mikä muu maa hyväksyisi tällaisen savuterrorin mukisematta? Ei mikään! Ranskalaiset olisivat jo barrikadeilla.

Ja minäkin rutisen yksityisessä blogissa, mitä se auttaa? Tuokaa tarjotin, lounaaksi on tänään savustettua suomalaista.

Teiden antiritarit

Taas on se aika vuodesta, kun media toisensa perään yrittää muistuttaa autoilijoita koululaisista liikenteessä. Uudet ekaluokkalaiset ekaa kertaa yksinään liikkeellä. Teinit, jotka rynnivät teiden yli miten sattuu kavereiden ollessa toisella puolella. Mutta oikeasti ihan kuka tahansa jalankulkija on autoilijan huomion arvoinen.
 
Minä kuljen työmatkani autolla joka päivä. Asun pienehkössä taajamassa muutaman kymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Alkumatka kotoa kulkee kolmien liikennevalojen ja tusinan muun suojatien ja risteyksen yli ja ohi. Välissä vähän moottoritietä ja loppumatka Helsingin ruuhkassa. Ihan rehellisesti voin sanoa, että pyrin jonkin tasoisesta ainaisesta kiireestäni huolimatta huomioimaan aina suojatiet ja päästämään jalankulkijat yli. Pyri myös huomioimaan muut autoilijat ja ajamaan turvallisesti välimatkat säilyttäen ja toisillekin tilaa antaen.
 
On siellä liikenteessä onneksi muitakin joilla on asenne kohdallaan, mutta kyllä vaan on niitä itsekkäitä "pois alta risut ja männynkävyt, täältä tulee voittaja" -kuljettajia liiankin kanssa. Joka työmatkalle niitä osuu useita. Ajetaan liian lähellä, vaihdetaan kaistaa suoraan eteen, ei päästetä vahingossakaan sivulta tulijaa eteen vaan kiihdytetään entisestään. Suojateistä nyt puhumattakaan, ei niille ole aikaa! Ja vilkkukin on epäkunnossa tai ainakin sen olemassaolo on unohtunut.
 
Kun minä pysähdyn suojatien eteen päästämään jalankulkijan, voin toisinaan lähes kuulla takanatulijan kiroilevan mokomaa, ainakin ajotapa viestittää suurta ärtymystä – ja kehtasipa eräs kerran töötätä minulle siitä hyvästä! Ja viime viikolla, kun pysähdyin suojatien eteen kohdassa, jossa oli pari muutakin kaistaa (ja hiljainen liikenne sillä hetkellä), pysähtyi kyllä viereistä kaistaa ajanut autoilija, mutta perästä tuli kolmas auto sellaista haipakkaa että repäisi viereeni pysähtyneen auton kyljen ryttyyn väistöyrityksellään ja syöksähti vielä (onneksi siinä kohti tyhjän) suojatienkin yli ennen kuin sai biilinsä pysähtymään.
 
Siinä vaiheessa jo aloin miettiä, onko sittenkin oma huomioiva asenteeni se vaarallisempi vaihtoehto. Kun niin moni autoilija ei viitsi vaivautua. Jalankulkijoille aiheutuukin enemmän vaaraa siitä, että vaivaudun, kuin siitä että en. Eivätpähän ainakaan lähtisi pahaa aavistamattomina ylittämään suojatietä yhden auton pysähdyttyä vaan odottaisivat kiltisti hamaan ikuisuuteen, että tielle syntyy luonnollinen aukko. Onneksi useimmat jalankulkijat – Stadissa nyt ainakin – ovat sen verran kokenutta väkeä, että odottavat että kaikki autot ovat pysähtyneet ennen kuin kävelevät tien poikki kokonaan.
 
Mutta eivät ne ekaluokkalaiset (jollainen omakin esikoiseni vuoden päästä on). Hyvä siis vaan, että asiasta toitotetaan. Voisi sitä jatkua ympäri vuodenkin, ei olisi pahitteeksi. Liikenneturvan radiokampanjaa on sentään kestänytkin, hieno juttu. Sitä paitsi ovatpa mainokset mainioitakin – että tervetuloa vaan uusvastuuttomien kokkikouluun. Sitä järjestetään päivittäin pääkaupunkiseudun työmatkaruuhkissa.