Nuorempana haaveilin benji-hypyistä ja laskuvarjohyppäämisestä. Uimahypyt viitosesta jalat edellä ja kolmosesta pää edellä oli uimassa käydessä se tavanomainen rutiini, ja kymppihyppykin tuli kokeiltua. Vauhtia ei koskaan ollut liikaa (noh, ehkä joskus laskettelurinteessä, kun meni syöksylaskun puolelle ja piti kaatua tahallaan, että sai vauhdin pysäytettyä) eikä korkealtakaan ollut vaikea hypätä.

 

Toista se on nykyisin. Joitain hurjapäisyyden jäämiä minussa yhäkin on – vauhtia pitää yhä olla eikä esimerkiksi Lintsillä ole laitetta johon en menisi (ok, en voi sanoa silti pitäväni joka kieputtimesta enää), mutta kyllä mahasta vaan ottaa joka pudotus, olinpa sitten raiteilla tai ilmassa. Ja jostain syystä olen alkanut kammota sitä tunnetta.

 

Muutos tapahtui nuorimmaista odottaessani. Jonkinlainen ihan fyysinen muutos, jonka seurauksena aloin palella herkästi (mitä en koskaan ennen), huipata herkästi (verenpaine painui pysyvästi alhaiseksi) ja aloin pelätä sitä putoamisen aiheuttamaa tunnetta. Enää en saa itseäni Serenan tarzan köyteen mitenkään. Enkä hyppimään veteen metriä korkeammilta tasoilta. Paitsi tänään pakotin itseni alas 1,5 metrin korkeudelta jopa pää edellä ja reilusta parista metristä tulin jalat edellä. Järveen siis, uimarannalla.

 

Ja mahasta otti. Ja nenään meni vettä, aina aivoihin asti, tai siltä se ainakin tuntui! Ei minusta enää ole moiseen, niin huono olo siitä tuli. Ja sekös minua sapettaa, minä kun olen aina ollut hurjapään maineestani ylpeä. Mutta jospa sen maineen voi säilyttää muilla keinoin – ainakaan minua ei pelota kiivetä korkealle, se kun ei ota mahasta!

Kävin tänään lounaalla parin nelikymppisen työkaverini kanssa. Meillä on samanikäiset lapset, mutta ikäeroa melkein kymmenen vuotta. Eipä sitä ikää tässä juuri tule mietittyä, mutta tällä kertaa tuli puhetta kouluajoista ja siitä, miten matikan ylioppilaskoetta edeltävänä iltana dumppasin laskut ja lähdin elokuviin silloisen sulhoni, nykyisen mieheni kanssa. Muistelin, että elokuva, jota kävimme katsomassa olisi ollut Kolme muskettisoturia, jolloin työkaverini hämmästelivät, että silloinko vasta olen kirjoittanut?! Johon totesin, että joo, vuonna 94.

 

Olen nyt 31 vuotias ja ollut liki 8 vuotta työelämässä (samassa työpaikassa, luettuani ensin itseni maisteriksi yliopistossa), olen ollut 12 vuotta naimisissa (kyllä vaan, 19vuotiaana naimisiin) ja minulla on 2 lasta, 2 autoa ja rivitaloasunto. Ja kuusi vuotta itseäni vanhempi mies. Ei kai ihme, että suurin osa kavereistani on nelikymppisiä – eikä kai ihme, että henkinen ikäni on 39 – elämäni on iästäni huolimatta nelikymppisen elämää. Koskaan en ole elänyt sinkun elämää, rakastuin 14-vuotiaana parikymppiseen inttipoikaan, jonka kanssa elämäni nykyisin jaan.

 

Olenko elämästäni ylpeä vai podenko tästä jo kriisiä? Olenko onnellinen vai haikailenko jotain, mitä en ole koskaan kokenutkaan? Varmastikin vähän molempia. Päivääkään en elämästäni vaihtaisi pois, vanhaa kliseetä lainatakseni, mutta silti välillä tuntuu että olisihan se hauskaa tietää millaista elämä olisi jos se olisi toisenlaista. Kaipa sitä toisenlaisen elämän kiellettyä hedelmää vähän yritän maistella – silleen turvallisesti – kun biletän aamuun asti työkavereiden kanssa. Ja vaikka siitä tulee aina joksikin aikaa pienehkö henkinen krapula, on mukavaa palata kotiin perheen luokse.

 

Iän perusteella me ihmiset yritämme luokitella ihmiset johonkin kategorioihin. Tietyn ikäisiltä odotetaan tietynlaista käytöstä tai toimintaa ja elämäntapaa. Kyllä minuakin kiinnostaa ihmisten ikä. Etenkin kun huomaan jatkuvasti löytväni itseni n. 10 vuotta itseäni vanhempien seurasta. Kai se on uskottava. Olen vanhana syntynyt.

Syksy on todistetusti saapunut, kun tanssitunnit ovat taas alkaneet. Meidän perheessä tanssii koko naisväki: minä kolmatta vuotta, nuorempi tytär (3v) ensimmäistä vuottaan (viime vuodenvaihteessa aloitti) ja esikoinen (6v) peräti jo neljättä vuotta. Tanssikoulu on perinteisesti aina kauden alkaessa täyttä härdelliä. Väkeä on kuin pipoa, tunneilla on maksimimäärä osallistujia ja joka lapsella on puoli sukua mukana saattamassa tunnille. Tilanne rauhoittuu kyllä parissa viikossa vähän, joskin sitä väkeä riittää kyllä aina.

 

Tanssiminen on nyt kovasti muotia. Meidänkin tanssikoulumme liki tuplasi tarjontansa tänä syksynä ja silti tunnit ovat täynnä ja jonotuslistat pitkät. Eikä kysymys ole edes ballroomista, jonka suosiosta voisi ainakin yrittää syyttää Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Ei sillä, että minä tanssin suosiota ihmettelisin – se on kivaa ja mitä parasta liikuntaa. Pari vuotta sitten minäkin siihen hurahdin.

 

Koululiikunta onnistui aikoinaan masentamaan minut täysin. Teinpä tunneilla mitä tahansa – tai olin tekemättä – sain aina sen saman kasin. Vaikka olin oikeasti taitava telinevoimistelija ja pallopeleissäkin varsin hyvä. Kuitenkin tuo ankea koulukokemus aiheutti sen, että aikuisena en tuntenu liikunnasta iloa lainkaan. Jossain vaiheessa keksi sulkapallon, se oli ihan kivaa. Mutta tanssista löysin oikeasti oman lajini. Enkä tähtää siinä mihinkään sen kummemmin, tanssin omaksi ilokseni. Showjazzia ja muuta sen sellaista.

 

Lajin hurjassa kasvussa olevasta suosiosta kai se siis johtuu, että siellä meidänkin tanssikoululla sitä populaa palloili vaikka kuinka. Esikoinen sen pitkän kokemuksensa pohjalta kotimatkalla kiteytti: "Kesän jälkeen niitä aina tulee kuin lampaita."

Tiedätte kai, miten ottaa päähän, kun joutuu taipumaan jonkun toisen tahtoon, täysin vastoin omaansa? Minä ainakin tiedän, voimakastahtoinen kun olen. Voimakastahtoisia ovat molemmat tyttärenikin. Esikoinen on jo saavuttanut pisteen, jossa (yleensä) jupisee vastaan, jankkaa, vinkuu ja lopulta kuuluttaa ilmoille kuinka tyhmiä vanhemmat ovat ja painuu sen jälkeen ovet paukkuen huoneeseensa murjottamaan. Nuorempi sen sijaan ei vielä tiedä sen kummemmasta keinosta käsitellä tahtomistaan ja pettymystään kuin raaka raivoaminen.

 

Ja niin hän sitten raivoaa. Aivan joka kerta kun asiat eivät suju hänen käsikirjoituksensa mukaan. Vaikka kuinka pienestä olisi kyse. Kun tytär tahtoo, hän on täysin kuurosokea kaikelle ympärillä. Mykkä valitettavasti ei todellakaan. "Mä haluun" peittoaa aivan kaiken. Silmät lähes pyörähtää ympäri tytön päässä ja kroppa hytkähtelee pienten jalkojen sätkiessä tai hyppiessä tasajalkaa. Ja kaikkea säestää raivokas parkuna, jonka seasta karjutaan joko "mä haluun" tai "mee pois" tai "älä". Siinä ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

 

Kolmen vuoden uhmastahan sitä puhutaan. Olen aina ajatellut, että se tarkoittaa kolme vuotiaan lapsen uhmaa, mutta nyt olen alkanut epäillä, että se tarkoittaakin kolme vuotta kestävää uhmaa. Meillä sitä on nyt kestänyt nuoremmalla jo vuoden, enemmän tai vähemmän rajuna. Esikoisellakin oli kai pitkä ja vaikea "kolmen vuoden uhma". Ihmeen vähän siitä kuitenkaan muistan, aika kultaa muistot.

 

Uhma on sanana mielenkiintoinen. Puhutaan uhmakausista. Mutta ei kai se tahtominen tai jonkin sortin uhmaaminenkaan koskaan oikeastaan mene ohi. Ainakin oma kokemus tähän mennessä on osoittanut, että lapsilla homma menee vähän aaltoliikkeenä. Välillä on seesteisempää ja asiat sujuvat helpommin. Sitten taas kolistellaan sapeleita vanhempien kanssa urakalla. Niitä sapelinkolisteluaikoja sillä uhmalla tarkoitetaan, tietenkin. Kun vanhempien tahtoa uhmataan.

 

Ajatus on kylläkin vähän vanhanaikainen. Kysehän ei oikeastaan ole vanhempien tahdon uhmaamisesta sinällään vaan oman tahdon kokeilemisesta. Kuinka paljon voin itse päättää? Kuinka itsenäinen voin olla? Ja sitähän me haluamme kaikki, läpi elämän. Eikös sitä pidetä elämän suurimpana trageniana joutua laitoshoitoon ja menettää itsenäisyys ja oma tahto? 

 

Vaikeaa onkin sitten oppia, miten käsitellään ne pettymyksen tunteet, kun ei oma tahto mennytkään läpi. Onneksi useimmat meistä pääsee tässä asiassa vähän kolmevuotiasta jalostuneemmalle tasolle. Kuten totesin, esikoinen on jo päässyt. Kaipa siis ajallaan tuo meidän pikku-pippurimmekin. Sitä odotellessa…

Sitä tuli sitten nukuttua viime yönä huikeat 3 tuntia, huonosti. Oli firman kehityspäivät ja oltiin yksi yö Aulangolla. Alkuillasta käytiin sellaisessa kartanossa syömässä aivan ihana juhlaillallinen viineineen. Yhdentoista maissa palattiin hotellille. Sillä hetkellä olisi pitänyt painua omaan huoneeseen ja nukkumaan. Mutta ajattelin, että käyn vain hetken kurkkaamassa yökerhossa, minne kaikki muutkin meni. Ne kuuluisat viimeiset sanat.

 

Hetken kurkkaus vähän venyi. Yökerhossa soi hyvä musa, työkavereiden kesken meininki niin tanssilattialla kuin sen ulkopuolellakin oli mitä mainioin – eihän sitä tällainen yltiösosiaalinen ihminen malttanut poiskaan lähteä! Tanssittua tuli ja paljon. Oikein hyvää treeniä maanantaina alkavia tanssitunteja ajatellen, kunto kun ei ole mitenkään parhaimmillaan näin lomalöhöilyjen jälkeen.

 

Kello tuli puoli neljä, melkein, kun väki päätti vaihtaa maisemaa eräiden työkavereiden huoneeseen, missä oli ammeessa juomia (pysymässä kylminä). Viimeistään siinä vaiheessa olisi pitänyt kurvata vaan kauniisti kämpille koisimaan. Paha vaan, kun tämä rymyhuone oli aivan omani vieressä, eikä mekkala tietenkään pysynyt huoneessa vaan oli siinä käytävällä yhtä lailla. Ihme ettei kukaan tullut valittamaan missään vaiheessa… No, minä siis tuumasin, etten unta siinä metelissä saa kuitenkaan, paras vaan metelöidä mukana itsekin. Mutta vain vähän aikaa. Ne kuuluisat viimeiset sanat.

 

Kului tunti ja toinenkin, tanssien vielä huoneessakin (työkaverilla ipod minikajareineen mukana) ja nauraen välillä tikahduksiin asti. Pelattiin "seiskaa", josta ei tullut mitään, kun kaksi kundia mokas tahallaan saadakseen pullosta huikkaa. Ja pelattiin läpsyä käytävän lattialla ringissä maaten, joka iikka mahallaan ja kämmenet lattiassa. Kaikkea sitä… Kunnes lopulta kuuden aikaan kömmin petiin ja yhdeksältä oli pakko nousta. Vähänkös on tänään väsyttänyt!

 

En ole aikoihin valvonut noin. En ole aikoihin tanssinut noin. En ole aikoihin nauranut noin. En ole aikoihin pelannut läpsyä (etenkään noin). Ja kaikki se selvin päin. Lasi viiniä ruualla ja drinkki yökerhossa, pari huikkaa skumppaa aamuyöstä ja muuten limua – kuten tapani on. Mulla on varsin mainioita työkavereita, eipä sitä muuten noin viihtyisi!