Hain tänään postista paketin. Se sisältää Uppo Nallen kirjakerhon liittymispaketin. Paketti on nuoremmalle tyttärelleni, jonka liitin uppiksen kirjakerhoon samaan aikaan kun esikoisen Pollux-heppakerhoon. Esikoinen sai ensin tahtonsa läpi heppakerhon kanssa ja elvisteli sitten siskolleen esitellen, mitä kaikkea saa liittymispaketissa. Ei sitä pikkusiskon murhetta äiti kovin kauan kestänyt katsella.

 

Olisihan sitä tietty voinut jälleen opettaa lapsukaiselle elämän kovaa puolta, miten ei kaikkea voi saada. Sillä kertaa en kuitenkaan raaskinut. Joten liitin nuorimmaisen kyseiseen uppis-kerhoon. Ja voi sitä riemua ja intoa, joka syntyi, kun kerroin, että hänellekin tulee sitten liittymispaketti ja oma uppiskerholehti! Sydän ihan suli siinä paisteessa.

 

Ja tietenkin siitä sitten tyttö kertomaan päiväkodissakin. Olihan se sentään ihka ekaa kertaa hänen ihan ikioma juttunsa, ikioma kerhonsa. Joten sitä sitten selvitti koko ryhmälle ja paras kaverikin pyydettiin mukaan uppiskouluun. Huh? Milloin se sellaiseksi vääntyi? Kerroin vähän hämmennyksissä olleelle hoitajalle, että ei, kyse ei ole kerhosta tai koulusta vaan kirjakerhosta. Oli lapsressu ymmärtänyt väärin.

 

Ja mitä kävikään seuraavana päivänä? Ilmeisesti oli hoitaja oikaissut tyttäreni uppiskoulupuheita, kun hakiessani sain hyvin hyvin murheellisen ja pettyneen tytön syliini. Nyyhkien ja alahuuli väpättäen tytär syytti: "Äiti, sä lupasit, että mä pääsen uppiskouluun!" Sydän meni solmuun ja rutistin tytön syliini selittäen samalla kerhon luonnetta hänelle. Taisi ymmärtää ja suru haihtui. Ei äiti ollutkaan pettänyt lupaustaan.

 

Nyt olisi liittymispaketti kotona. Mutta luulen, että odotan vielä polluxin paketin saapuvaksi ennen kuin annan sitä. Paras varmaan, että saavat pakettinsa yhtaikaa niin ei tule sydänsurua vuorostaan esikoiselle siitä, että pikkusiskon paketti tuli ensin. Nyansseja, nyansseja. Toisinaan on paras antaa sydämen ohjata.

Puolisentoista vuotta sitten sain työpaikalta kannettavan koneen. Ja nettiyhteyden kotiin firman laskuun. Ja etätyömahdollisuuden – aina kun se työtehtävien puitteissa on mahdollista. Sain luvan kantaa työni kotiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

 

Työni on aina ollut sitä lajia, joka joka tapauksessa kulkee mukaan kotiin päässäni ja kiertää kotini kautta fyysisestikin, asiakkaalle menevän materiaalin muodossa. Työni on aina ollut liikkuvaa, toimistossa en ole välttämättä käynyt kuin silloin tällöin kääntymässä kiireaikoina.

 

Ajalla ennen läppäriä ja vpn-yhteyttä jouduin pahimpina kiireaikoina todellakin tekemään iltakoukkauksia toimistolle lukemaan sähköpostejani, hoitamaan asioita ja kierrättämään tavaraa. Olin helpottunut läppäristä ja vpn-yhteydestä, jotka mahdollistivat edes sen sähköpostin lukemisen verkossa hoidettavien asioiden tekemisen kotoa käsin. Tosin materiaalit joudun kyllä yhä hakemaan toimistolta. Kuten tänäänkin ihan eri ravaamisella, vaikka vasta eilen siellä olin. Se paljon puhuttu muisti tuolla pääkopassani petti minut jälleen. Duh.

 

Mutta mutta. Tässä sitä istutaan, työkoneen ääressä, vpn-yhteys päällä, sähköpostiviesti auki ja mietin pitäisikö sille tehdä jotain vai ei. Todennäköisesti ei, ehdin kait perjantainakin, ihan "virka-aikana".

 

Työn ja vapaa-ajan raja on niin kovin häilyvä nykyisin. Se on hyvä ja huono. Työni ei ole sidottu yhteen paikkaan ja aikaan ja nautin sen suomasta relatiivisesta vapaudesta. Varjopuoli on, että työ on tavallaan aina läsnä. Vaikkei olisi mitenkään pakko. Jollain tasolla lohdullista on, että liki aina kun olen itse työpaikan verkossa online, on siellä muitakin. Toisaalta, on se vähän huolestuttavaakin. Eikö me todellakaan osata olla tekemättä töitä edes keskellä yötä?

 

Ilmeisesti ei. En olisi ikinä uskonut, mutta minussakin on työnarkomaanin vikaa. Minkä teet, tee kunnolla – äitini opetus. Vaikka eipä hän tainnut ihan tätä tarkoittaa 😉 *Shrug*

Sitä tulee aina lapsille hoettua, että laittakaa se volyymi pienemmälle, kyllä te sen musiikin kuulette pienemmälläkin – kun minäkin kuulen sen huoneiston toiseen päähän asti. Ja sitten sitä pyörittelee päätään, että on se kumma kun sen musiikin pitää aina olla niin kovalla (ja lapset on kuitenkin vielä alle kouluikäisiä, joten ei se edes ihan silleen pauhaa kuin teineillä konsaan).

 

Lähempi tarkastelu omiin musiikinkuuntelutottumuksiin paljastaa kuitenkin sen tosiasian, että patahan se taas kattilaa soimaa. Niinä harvoina hetkinä kun nykyisin enää on kotona rauha kuunnella omaa musiikkia (siis ilman, että kahdesta lasten huoneesta alkaa saman tien kantautua kakofonisesti muuta musiikkia), laitan sen kyllä kovalle. Kotityöt sujuvat niin paljon sutjakkaammin pop-biitin tahdissa.

 

Mutta auto se vasta oiva paikka on. Suljettu tila, jossa voi upota musiikkiin kokonaan. Haluan sen lävistävän joka soluni. Haluan tuntea sydämeni tahdistuvan uudelleen basson ja rumpujen tahtiin. Ei siis mitään balladeja autossa. Niin kauniita kuin ne ovatkin, ne eivät ole ajomusaa. Autossa pitää kuunnella kunnon rockia ja ajaa lujaa. Mieluiten siis moottoritiellä. On ikävä Saksan baanoja.

 

Harvoin pidän missään päällä taustamusaa. Jos kuuntelen, kuuntelen kunnolla, tai sitten en kuuntele ollenkaan. Kun kuuntelen, kuuntelen joka solullani, en vain korvillani. Ja laulan mukana, osasinpa sanat tai en 😉 Ja liikun rytmin mukana, paikasta riippumatta. Joku kerta joku vielä raahaa minut ruokakaupasta suljetulle osastolle. Hullu nainen, tanssii ja laulaa keskellä Prismaa. Heh.

Läppäri-ressukkani. Viimeisen viikon aikana olen rääkännyt sitä (virtual pc) asennuksella asennuksen perään. Ensin se cms kaikkineen (eikä kaikki komponentit ole vieläkään siellä paikallaan) ja tänään se tosikoetus, kun se sai sisäänsä sharepoint-palvelimen. Kiltisti se sen nielaisi ja pyörittääkin nätisti, vaikkei kaikkia muisti- ja tehovaatimuksia aivan täytäkään.

 

Ja sai tämä koneeni tänään vähän muistiakin lisää sisuksiinsa. Ei siis tosiaan riittävästi, sittenkään, mutta sai sentään. Kumpa vielä voisin sanoa samaa omasta päästäni. Siis että saisin muistia lisää. Pääni resurssit ovat välillä pahasti riittämättömät. Ei olisi pahitteeksi saada vähän tehokkaampi prosessori, vähän lisää ramia ja isompi kiintolevy.

 

Aivojen kiintolevytilan alikapasiteetin huomaa parhaiten muistini tarpeena priorisoida asioita ja muistuttaa minua tärkeimmistä asioista säännöllisin väliajoin, kuin peläten, että ne muuten uppoavat siihen muistettavaan massaan ja unohtuvat.  Prioriteettilistan kärjessä keikkuvat luonnollisesti työasiat. Ja ne sitten kummittelevat välillä aivan väärissäkin paikoissa. Sen sijaan kotoiset, arkiset asiat ja triviaalimmat työjututkin tuppaavat unohtumaan ah niin helposti. Etenkin jos olen tuudittautunut johonkin rutiiniin turvalliseen kehtoon ja vasta viime hetkellä tajuan, ettei homma nyt ihan niin menekään.

 

Sen sijaan lisää prosessoritehoa ja ramia tarvitsisin juuri nyt samaan kuin tämä masiinanikin. Nimittäin tuon sharepointin pyörittäminen päässäni vie lähes yhtä paljon tehoja kuin koneellakin ja VIHAAN OLLA PIHALLA! Mutta se on niin erilainen kuin ennen että tuijotan sitä silmät lautasen kokoisina ja yritän sisäistää täysin uudenlaisen rakenteen jotenkin.

 

Tunnen siis suurta sympatiaa konettani kohtaan, kun se yrittää toteuttaa toiveeni yhden toisensa perään, tehot alakantissa. Sama juttu tällä puolella ruutua, kaveri, älä välitä! Koneen voi kuitenkin aina vaihtaa tehokkaampaan, jos ei se selviä tästä tehtävästään. Mutta minä olen jumissa saman pään kanssa. Tough luck.

Yhdet lastenkutsut taas takana. Whew. Seitsemän kuukautta taas ennen seuraavia, ehtii sentään toipua tässä välissä. Esikoinen täyttää viikon päästä kuusi ja kaverisynttäreitä vietettiin siis tänään. Kavereita oli vain neljä, mutta riitti sitä vilinää siinäkin.

 

Siitä saakka kun esikoisella oli ensimmäiset kaverisynttärit täyttäessään kolme, on kaverisynttärit toteutettu aina löyhästi jotain teemaa noudattaen. Tarkoittaa sitä, ettei vierailta ole edellytetty mitään edes naamiaisia tms. vaan kutsukortit, jäätelökakku ja kertakäyttöastiat ovat olleet enemmän tai vähemmän teeman mukaiset. Teemoissa on nähty Peppiä, dalmiksia, norsua ja tällä kertaa Mikki/Aku/muu Ankkalinnan väki.

 

Mutta sepäs osoittautuikin tällä kertaa hankalaksi. Muodissa on (heh, kuinkas muuten, törmäsin jälleen tähän trendiasiaan) prinsessat, barbiet, winxit (vai miten se kirjotetaan?) ja poikien osastolla spidikset, batmanit ym. Mutta ankkalinnalaisia ei missään. EI MISSÄÄN. Ravasin prismat ja tarjoustalot ja tiimarit ja cittarit, kaikki. Viimein Stockalta löytyi Mikki-tavaraa enemmänkin. Hurray for Stockmann! Jälleen kerran.

 

Viimein siis käytyäni parissakymmenessä eri kaupassa minulla oli kasassa kaikki tarvittavat kertisastiat, jätskit, ilmapallot, kiitospussihilppeet jne. asianmukaisesti teemaa noudattaen. Saatoin nauttia eilen rauhassa illasta ulkona ystävien kanssa tietäen, että tämän päivän kekkereitä varten oli kaikki valmiina.

 

Ja tänään sitten itse bileet. Ihan hauskathan ne oli, joskin väsyttävätkin, minulle. Lapset söi, leikki, laittoi Ihaalle häntää, puhalteli saippuakuplia ym. Pelkästään jo esikoisen ilo juhlistaan teki kaiken ravaamiseni ja järjestelemiseni jälleen vaivan arvoiseksi 🙂