Kävin tänään kampaajalla. Että on mukava raskaan työpäivän jälkeen istua siinä tuolissa kampaajan pestessä hiuksia, hieroessa päänahkaa ja saksiessa hiuksiani lyhyemmiksi. Sakset käy klip klip klip ja vallaton hiuspehkoni tulee klip-kerraallaan siistimmäksi.

 

Silti olen laiska käymään kampaajalla. Reilut kaksi kuukautta ehtii aina kulua käyntien välillä. Hiusmallini on lyhyt, hiukset hallitusti sekaisin. Ja kun ne kasvavat, ne alkavat kihartua. Tiettyyn rajaan asti se on ihan mukavaa, mutta sitten eräänä aamuna huomaan hiusten kasvaneen sen kipurajan yli ja on PAKKO päästä kampaajalle.

 

Tänä aamuna se tapahtui. Ja nyt on taas siisti pää 🙂

 

Ja olipa mukava tulla kampaajalta kotiin, kun perhe oli heti auliisti ylistämässä uutta lookkiani. Mies ehti ekana – pisteet kotiin 😉 – kehumaan kampaustani. Seuraavana esikoinen: "Äiti, sun tukka on hieno, pitäisit ne aina noin sileinä!" Ja hetken kuluttua tosikoinen: "Äiti, sä oon ihana! Sun hiukset on ihanat!"

 

Kannattaa käydä kampaajalla harvoin niin muutkin huomaa eron 😉

Ei kai pitäis olla niin kamalan herkkä. Mutta minkäs sille voi, että joskus vaan nyppii niin pahasti olla joka päivä arvioitavana. Tänään suoriuduin noin nelosen arvoisesti. Jonain toisena päivänä ehkä paremmin, joskus huonommin.

 

Yritän jotenkin vakuuttaa itselleni, että teen parhaani, mutta ihmiset on vaan niin kriittisiä. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää. Ja sitten puolustaudun sillä, että aineisto ei ollut hyvä (eikä minun tekemäni 😉 ) ja sillä, että joukkio oli niin eri lähtökohdista. Etten mitenkään olisi voinut suoriutua enää tämän paremmin.

 

Selityksen makua. Vaan kun se tuntuu pahalta ajatella, että ammattitaidossani – sentään vuosikausien kokemuksella – olisi jotain niin pahasti vialla, että arvioni seikkailevat tuolla nelosen huitteilla. Meinaan oli toka kerta tänä syksynä. Ja toka arvio tänä syksynä…

 

Todellisuudessa ei arvioitteni keskiarvo ole juuri muita alempi, kymmenyksen tai kaksi ja joissain kohdin jopa keskiarvon yläpuolella. Mutta pahus kun ottaa päähän joka kerta kun ei arviot lähentele täyttä viittä!

 

Ja minä kun luulin viskanneeni perfektionismin narikkaan jo vuosia sitten. Plääh.

Minä olen erittäin boheemi huushollaaja. Suorastaan laiska. Tai vain välinpitämätön. Siinä missä toisilla on keittiö aina tiptop, vaatteet kaapeissa (eikä sohvalla kasassa), lasten huoneet järjestyksessä ja pölykoirat ja murut kurissa (lue: imurissa vähintään kerran tai kaksi viikossa), meillä keittiö siivotaan noin kerran tai korkeintaan kaksi viikossa, lasten huone – ok, tästä täytyy olla ylpeä, viime viikkoihin asti se siivottiin joka ilta, mutta nyt kun niitä huoneita on kaksi, ei ihan ole jaksanut – imuroidaan… (nyt punastun) ja pyykit lajittelen suurin piirtein kerran tai kaksi viikossa.

 

Minulta siivoaminen ei ole koskaan sujunut toisella ranneliikkeellä tai osana elämää. Joudun aina nykäisemään itseäni niskasta jotta saan itseni toimimaan. Kotihommat kerääntyvät, kunnes en enää siedä niitä silmissäni. Tai meille tulee vieraita… Irtotavaroita keräilen ympäri kämppää paikoilleen hiukan ahkerammin, siinä suhteessa olen yllättävän pedantti.

 

Mutta, kun ei kaikki ole aivan presiis:

– meillä ei kellään ole mitään allergioita ja rohkenen viimeaikaisten tutkimusten valossa väittää, että osasyynsä meidän kaikkien melko hyvään terveyteen ja tuohon allergiattomuuteen on sillä, että meillä ei ole steriiliä, kaukana siitä.

– mieskin löytää tavarat, jos en ole piilottanut niitä paikoilleen.

– (ok, keittiön sotkusta en löydä valoisaa puolta)

– lapset viihtyvät huoneissaan paremmin, kun siellä on ikään kuin leikit kesken, eikä kaikki järjestyksessä.

 

Tuo viimeisen olen huomannut monesti varsin konkreettisesti. Tytöt kun menevät huoneisiinsa, he katselevat ympärilleen ja jos kaikki lelut on paikoillaan, he tulevat olohuoneeseen riehumaan. Mutta jos huoneessa on leluja lattialla, he jäävät sinne leikkimään. Sotkussa on siis puolensakin 😉

 

Me ollaan aika keskivertoperhe. Elämäntapa, työ, koti, perhe – kaikki aika keskivertosuomalaista. Jopa fyysisesti olemme sitä. Viikko sitten esikoisen neuvolassa tätsä kommentoi meitä vanhempiakin aika pitkiksi, tyttären pituuskäyrää pohdiskellessamme. Olin siitä hiukan hämmentynyt, sillä olen aina luullut olevani varsin keskimittainen.

 

Ainakin kaikin tavoin tavallisimman kokoinen. Aleissa minun vaatekokoni on aina loppu. Kaikkea löytyy heti siitä isompaan ja pienempään suuntaan, mutta minun kokoni on aina loppu. Sama koskee kengännumeroani. Ja mieheni vaatekokoa ja kengännumeroa. Mieheni on varsin hoikka ja noh, ehkä sitten pitkä, mutta ei mikään isokokoinen suuntaan tai toiseen.

 

Niin tai näin, tänään sain muistutuksen siitä, miltä me vanhemmat näytämme lasten silmissä. Esikoinen kömpi sänkyyn viereeni (mieheni on mökillä) herättyään aamulla kahdeksan aikaan. Minä olin vielä erittäin unenpöpperössä ja yritin pysyä siellä myös 😉 Tiesin lasten painuvan kohta leikkimään, jolloin saisin vielä jatkaa edes koiranunta. En siis halunnut liiaksi herätä. Sitä paitsi, olin keskellä mitä jännittävintä unta!

 

Tytär loikoi siinä vieressä täysin hereillä ja kertoi minulle untaan. Ynisin vastauksia tajuamatta oikeastaan ollenkaan, mitä hän sanoi. Yksi kohta kuitenkin tarttui mieleeni. Jossain vaiheessa esikoisen unessa jotain teki joku hyvin iso jokin (ihminen? eläin? ei mitään havaintoa…), mutta painokkaasti esikoinen selvitti, miten se oli tooosi iso, vielä isompi kuin isi. Jätti-isi, heh, mietin unisena, enkä rekisteröinyt tytön kerronnasta enempää.

Aurinko näyttäytyi taas tänään. Pitkään se onkin pysytellyt pilviverhon takana – ja hävisi sinne jälleen iltapäivällä. Hetken ehdin kuitenkin nautiskella sen yhä lämpöisistä säteistä kasvoillani. Se sai minut siristelemään häikäistessään silmiäni. En kuitenkaan halunnut peittää silmiäni aurinkolaseilla käydessäni esimieheni kanssa kehityskeskustelua.

 

Kehityskeskustelussa minut häikäisi myös esimieheni. Tai itse asiassa kylläkin esinaiseni 😉 Minulla on pomo, joka osaa antaa palautetta. Siis todella. Rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Minulla on pomo, joka arvostaa minua ja taitojani ja kertoo sen minullekin. Minulla on työpaikka, jossa työntekijöitä yleensäkin arvostetaan ja kannustetaan. Minulla on työpaikka, jossa saan toteuttaa itseäni. Pidän työstäni. Se on parhaimmillaan hyvin monipuolista ja haastavaa.

 

Nykyisessä työpaikassani en ole missään vaiheessa ollut tyytymätön. Alkuun olin epävarma asemastani ja olostani. Mutta en tyytymätön. Ja tänään tajusin (jälleen, ei se ensimmäinen kerta ollut) kuinka hyvin tuolla viihdyn.

 

Pienten lasten äitinä elämä työn ja perheen välillä on ainaista tasapainottelua. Arki puskee niskaan pahasti. Tänään tajusin (jälleen, ei se ensimmäinen kerta ollut) kuitenkin myös sen, miten onnellinen oikeasti elämässäni olen. Rakastan miestäni todella, hän minua. Vaikka vuosia on takana jo niinkin paljon kuin on. Edessä vielä moninkertainen määrä, toivon 🙂 Ja lapsiani rakastan tietysti.

 

Voisiko siis enää paremmin olla? Elämä on mallillaan joka suunnalla. Ei kai ihme, että tanssittaa ja laulattaa milloin missäkin. Se on kai onnellisen ihmisen merkki. Voida olla huoleton ja vapaa olemisessaan. Ei siis tänä vuonna mikään paha ensimmäinen syyspäivä. Aika sokerinen oikeastaan. But bare me, talvi tuo synkempiäkin päiviä tullessaan.