…piparkakku kainalossa.

 

Näin joskus pari vuotta sitten Sampo-nukketeatterissa joulunäytelmän, jonka juonta kannatteli tuon niminen laulu. Se on aika jollottava biisi ja jäi lähtemättömästi mun mieleeni, joten aina joulun lähestyessä rallattelen sitä ihan huomaamattanikin. Aika ärsyttävää sinänsä.

 

Mutta nyt on kuitenkin ne piparkakut kainalossa. Tehtiin tänään lasten kanssa piparkakkutalo sekä vino pino pipareita. Ihan valmiista sunnuntaitaikinasta. Niin superäiti en ole, että olisin jaksanut vääntää taikinan itse. Sunnuntai on ihan syötävää. Piparkakkutalosta tuli komea, enkä tänä vuonna polttanut edes sormiani liimaillessani taloa kasaan 😀 Esikoinen värkkäili karkeista lumiukon pihaan ja minä tein siihen lumilyhdyn ja tosikoinen piti huolen, että katto tuli kunnolla karkitettua.

 

Laittelin myös havuköynnökset (joojoo, muoviset) ja jouluvalot meidän terassille tolppien ympärille sekä valollisen havupallon roikkumaan terassin katosta. Ja sisälle laittelin enkeleitä ja tonttuja sulassa sovussa olohuonetta koristamaan (enkelit tosin keskenään pianon päälle ja tontut keskenään kirjahyllyn päälle) ja tyttöjen tekemiä jouluisia askarteluja olohuoneen ikkunaan ja eteiseen joulukalenterin lähelle.

 

Ja vaihdettiin me keittiön ikkunan kuvatkin syksyisistä jouluisiksi.

 

Nyt voi joulu tulla 😉

Tein viime viikolla "hyvä ihminen" -testin, netissä luonnollisesti. Olen sen mukaan 90% hyvä. Mutta eipä meistä kukaan voi – jos oikeasti on rehellinen itselleen – sanoa elävänsä täysin "hyvää" elämää, ei vaikka saisi "hyvä ihminen" -testistä tulokseksi mitä. Ihminen ei oikeasti ole pohjimmiltaan hyvä, ihminen on luonnostaan paha. Luulen, että useimmissa meissä kuitenkin asuu halu olla hyvä.

 

Viime viikolla tuli parin työkaverin kanssa juttua Jehovan todistajista, jotka olivat soittaneet erään homopariskunnan ovikelloa ja pitäneet sitten pitkän saarnan syntisestä elämätyylistä, josta heidän tulisi tehdä parannus. Todellakin. Siitähän se lähtee. Tai sitten ei.

 

Minä olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että ei-uskoville ihmisille on aivan turha yrittää sanoa, miten heidän tulisi Raamatun mukaan elää. Eivät he siitä sen paremmiksi ihmisiksi tule, jos oman tahtonsa voimalla jättävät yhden tai kaksi syntiä tekemättä. Ei se heitä pyhitä. Usko Jeesukseen tulee ensin, teot seuraavat sitä. Sydän ei muutu tekojen perässä vaan teot muuttuvat sydämen perässä.

 

Eilen oltiin koko perheen voimin Jippii – valon kulkue -tapahtumassa Hartwall Areenalla. Tuhannen lasta lauloi ylistyslauluja, muutama kertoi välillä, mitä usko hänelle tarkoittaa. Kerrottiinpa siellä lasten ymmärrettävällä tavalla myös siitä, miten meidän jokaisen sydän on musta, synnin likaama (niin, kerrottiin siellä sekin, mitä se synti tarkoittaa). Ja kerrottiin, että Jeesus antaa puhtaan valkoisen sydämen.

 

Siinäpä oli evankeliumi minun makuni mukaan kerrottuna. Ei hirveää hehkutusta. Ei hurjaa moralisointia. Yksinkertaista ja matter of fact. Ei tunteisiin vetoavaa vouhotusta vaan asiat kerrottuna. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta tunnepitoisesta meuhaamisesta. Olipa sitten asia hengellinen tai ei.

 

Minä en ole koskaan ollut sillä tavoin mustavalkoinen ihminen. En pidä mistään äärimmäisyyksistä, olen kultaisen keskitien kulkija ja näen kaikessa aina myös harmaan alueen mustan ja valkoisen välillä. Ainoa aidosti mustavalkoinen asia elämässäni on tuo sydänasia. Vain valkoisella pelastuu. Ja jos ei se ole valkoinen, on aivan sama, onko se musta, harmaa vai ehkä sateenkaarenkirjava.

 

Teoillaan voi puhdistaa omaatuntoaan, mutta ei sydäntään. Sydämen puhdistaa vain Jeesus.

Puolitoista vuotta sitten asuttiin vielä Itä-Helsingissä. Pari vuotta sitten olin, paljasjalkaisena (ja kaikesta huolimatta ikuisena) stadilaisena, sitä mieltä, etten Stadista mihinkään muuta, ehen! Mutta never say never ja nyt ollaan reilu vuosi asuttu Nurmijärvellä ja kylläpä onkin viihdytty! Tosin miellän Nurtsin sellaiseksi stadin sub-urbiaksi, vaikka se oma kuntansa onkin.

 

Viimeisten parin viikon aikana on nuo entiset kotikonnut olleet kovasti lööpeissä. Kontulassa vartijat pahoinpitelivät miehen. Puotilassa pariskunta puukotti toisen. Niinikään Puotilassa auton varastanut heppu ajoi poliisien yli. Herttoniemenrannassa namusetä vei seitsemänvuotiaan kotiinsa (ja päästi vapaaksi myöhemmin). Näin from the top of my head.

 

On se vaan turvallista ja hyvä asua tuolla landella. Pahinta, mitä Nurtsilla on viime aikoina tapahtunut, on asuntomurto ja pahoinpitely, jotka paljastuivat jalkansa ihan itse tapaturmassa murtaneen miehen sepitykseksi 😀

 

Ainoa huono puoli tuolla on se, ettei Itäkeskus olekaan kulman takana kuten ennen. Ennenvanhaan kun tarvittiin tai haluttiin jotain, senkun piipahdettiin Itiksessä. Se kun oli kutakuinkin lähin "kauppa" joka tapauksessa. Siellä tuli käväistyä vähintään kerran tai kaksi viikossa, hakemassa jotain "tarpeellista".

 

Nyt tuntuu jotenkin ylivoimaiselta lähteä jonnekin Jumboon hakemaan jotain. Etenkin, jos on vain jotain yksittäistä, mitä hakee. Se, mitä eniten kaipaisin, olisi joku Prisma tai Cittari siinä kulmilla. Mutta siis, jos ei lähikaupoista löydy, jää (pitkäksi aikaa) ostamatta.

 

Tai ei ehkä sentään. Onhan meilläkin käytettävissä se maailmanlaajuinen ostospaikka, ihan omalta sohvalta käsin. Nettikaupat ovat päässeet meillä uuteen käyttöasteeseen tuonne "landelle" muuton jälkeen. Eilen viimeksi tilasin netistä yhden (vähän vanhemman) dvd:n, kun en millään jaksa lähteä erikseen kauppoihin sitä etsimään. Ensi viikolla se kolahtaa sitten suoraan omaan postilaatikkoon.

 

Joten mikäs tässä on landella asuessa. Autolla (ja laajakaistalla) pääsee. Ja lapsilla on turvallinen ympäristö.

Eilen illalla oli yritys nro2 mennä ajoissa nukkumaan. Tällä kertaa mieskin tuli jo ysin pintaan sänkyyn, ihan nukkuma-aikeissa. Mutta kuinkas kävikään? Ei, ei silleen 😀 Vaan silleen toisella tavalla. Eli alettiin jutella. Puhuttiin mm. kaveriporukkani pikkujouluista, joihin menen lauantaina. Meillä kun on ollut tapana aina viedä joku pikkuinen lahja mukana ja jakaa ne nimettöminä toisillemme. Viime vuonna lahjan piti alkaa koolla (k niinkuin kettu, älä edes kysy 😉 ) ja tänä vuonna ällällä, emännän nimen alkukirjaimen mukaan.

 

Mies alkoi pohtia mitä lahjoja sitä nyt ällällä löytää ja siinäpä sitä sitten hujahtikin hyvä tovi, kun lueteltiin ällällä alkavia "lahjoja". Lakanoita, laseja, liinoja, lusikoita, lutikoita, lampaita, lipokkaita, leinikkejä, liskoja… Suomenkielessäkin on aika paljon sanoja, ja aika moni niistä alkaa ällällä. On meilläkin harrastukset!

 

Eilen myös mittailin älliäni. Olen aina tykännyt kaikenmaailman testien ja kyselyiden täyttämisestä. Nyt en pitkään aikaan ole niitä netistä etsiskellyt, mutta eilen innostuin vaihteeksi hakemaan IQ-testejä. En muuten edes hogannut tsekata olisiko netissä jo suomenkielistä ÄO-testiä… Tein siis muutaman enkunkielisen testin. Älli on tallella, kyllä 🙂

 

Ja kyllähän sitä tässä työssänikin tarvitaan. Tämä on joskus niin hassu työ. Menen asiakkaalle, opettelen käyttämään heidän järjestelmäänsä (tai jotain yleistä ohjelmaa heidän tavallaan) ja sitten opetan sen heille. Vaikka oikeastaan sitähän tämä työni on kaiken kaikkiaan. Minä opettelen ja sitten opetan oppimani muille. Työkavereillanikin on kaikilla aikamoisesti sitä älliä päässään, siksi en aina tunnekaan itseäni täällä kovin kummallisen älykkääksi. Täällä on niin monta paljon älykkäämpääkin ympärillä.

 

Ihmettelin muuten paria testiä, kun "yleistieto"-kysymykset koskivat esim. jotain fysiikan (ei-ihan-perus)teorioita. Ei kait niitä tiedä, jos ei ole niistä lukenut? Ei sillä ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Toinen lukee fysiikkaa, toinen jotain muuta. Tieto ei ole älyä kuin välillisesti. Älykäs pystyy omaksumaan ja hallitsemaan isojakin tietomassoja, mutta silti viime kädessä homma on kiinni siitä, mitä nuo tietomassat koskevat. Älyään kun voi käyttää niin moneen.

 

Tai olla käyttämättä 😉

…kuten esikoiseni sanoisi.

 

Maanantain vastaisena yönä menin nukkumaan vasta lähempänä yhtä. Nukuin kuin uppotukki. En edes herännyt (kuten yleensä) siihen, että nuorimmaiseni kömpi jossain vaiheessa yötä viereen. Näin unta, että paiailin jonkun selkää ja painoin poskeni jonkun päätä vasten (en kyllä enää muista, kenen siinä unessani…), kunnes lopulta tajusin, ettei se ollutkaan unta vaan vieressäni tuhisi oma pienoiseni. Aamulla heräsin herätyskelloonikin vain vaivoin, miehen kelloa en ollut edes kuullut (vaikka yleensä siihen herään).

 

Nukuin siis sen yön hyvin. Ja tiistain vastaisen yön samoin, mutta sekin jäi lyhyeksi, sillä olin nukkumassa vasta vähän ennen puolta yötä. Joten hyvistä yöunista huolimatta olin eilen aivan kamalan poikki. Päätin siis mennä ajoissa nukkumaan. Ja kuinkas siinä sitten kävikään?

 

Varttia vaille yhdeksän olin jo pessyt hampaani ja ajattelin hetken kirjoitella päiväkirjaani (sitä paperista ja henkilökohtaista) ennen kuin alan nukkua. Yhdeksän pintaan sammutin valot ja yritin nukahtaa. Ja yritin nukahtaa. Ja yritin… niin, nukahtaa. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Laitoin "unilääkkeeni" silmilleni, eli sellaisen silmälapun, tiedättehän, jollaisia markkinoidaan lähinnä lentokoneessa nukkumista varten. Se silmilläni nukahdan melkeinpä aina, jos en muuten meinaa unta saada.

 

Ja vaivuinhan minä uneen. Nukuinkin kai jonkin aikaa ihan hyvin, sillä en havahtunut siihenkään, kun mies tuli nukkumaan myös. Jossain vaiheessa yötä heräsin kuitenkin siihen, että lappu alkoi jo ahdistaa ja otin sen pois. Jatkoin kyllä uniani, mutta hyvin hyvin levottomasti. Näin unta windows95:stä ja peleistä ja whatnot – niin, asennettuani illalla kolmannen vai neljännen kerran sen päiväkotiin menevän koneen uusiksi ja vihdoin hyvällä menestyksellä. 95 siihen siis lopulta tuli ja nyt toimii hienosti.

 

Puoli neljän aikaan heräsin levottomasta unestani esikoisen itkuiseen huhuiluun; oli nähnyt pahaa unta. Menin lohduttamaan häntä, siinä meni tovi. Ja kun palasin sänkyyni, arvatkaapa mitä – en saanutkaan unta. Pyörin ja hyörin enkä löytänyt mukavaa asentoa, edes lappu silmillä. Kävin välillä juomassakin jotain ja jatkoin pyörimistä. Viimeisen kerran vilkaisin kelloa melkein puoli viideltä. Sitten viimein nukahdin.

 

Jotain hyvin outoa unta näin vielä sen viimeisenkin unipätkän, joulusta ja sikareita polttavista miehistä ja uimisesta ja kaikenlaisesta kummallisesta. Ja kellon soidessa varttia vaille seitsemän olin umpisikeässä unessa. Olisin nukkunut vielä monta tuntia ihan ongelmitta. Ei reiluu! Joten tässä sitä ollaan, YHÄ väsyneenä.

 

[Tsekkasin muuten eilen netistä, styrox ei ole myrkyllistä, vaikka minulle aina niin lapsena sanottiin. Voin siis olla rauhassa, vaikka tiedänkin – neiti itse vahvisti asian – tyttäreni pureksivan styroxia hoidossa.]