Kun ajelin tänään kotiin töistä, ajelin oikeastaan kotiin kaupoista ja mieleni oli keveä ja suorastaan lapsekkaan iloinen tunteen aiheuttajaan nähden. Ostin tänään itselleni roosat tanssilenkkarit. Olihan ne kalliit – jenkeistä tilaamalla olisi saanut samat kengät parikymmentä egeä edullisemmin postikulut mukaan lukien! – mutta on ne nyt myös mieleiset 🙂

 

Kotona tunnelma vähän muuttui. Ahdistukseksi, ahdistuksesta peloksi, pelosta liki paniikiksi, paniikista pakokauhuksi. Ihan vähän liioitellen mutta vain vähän. Nyt on turha enää sitten rypistä, kurat on pöksyissä ja tontti on varattu ja rakennusprojekti pelottavan totta. A-PU-A!

 

Jotenkin olisin kuvitellut, että kun viimein saadaan päätös aikaiseksi, olisin helpottunut. Että olisin iloinen, etenkin tästä päätöksestä. Mutta kun ei päätöksen tekeminen muuttunut ajan myötä yhtään sen helpommaksi, pikemminkin päin vastoin. Tieto sen kun lisäsi tuskaa. Ja vatvottiin ja soudettiin ja huovattiin ees taas viimeiseen asti. Huomenna oli varausmaksun deadline. Ja nyt se on maksettu.

 

Pelottavaksi tämän tekee se raha. Se on nyt jo selvää, että ihan sitä ei saada, mitä halutaan. Jostain on tingittävä. Pelottavaa on se, että sitä tingittävää on niin paljon. Mutta nyt se on vaan niin, että sellainen talo tulee, johon meidän rahkeet riittää. Eli loppujen lopuksi voitti halu ylipäänsäkin saada se tontti ja talo, siis voitti halun saada juuri mieleinen tai ei mitään. Saapi nähdä mitä tulee.

 

Järkikö se oli joka vastaan harasi? Järkikö me taas heitettiin narikkaan niinkuin ehkä joskus ennenkin? Toistan: a-pu-a. Mitä sitä on mennytkään tekemään? Mies sanoo, että onhan tätä nyt ainakin mietitty, että tämä on harkittu päätös. Enpä tiedä. Tahto se vaan taas voitti.

 

Niinhän se on tehnyt ennenkin. Aina on selvitty. Kaipa siis nytkin. Tästäkin. 

 

(Apua.)

 

[Ja meidän telkkarikin kummittelee. Jostain kuuluu läpi jotain hämärää ääntä, mitä ei ole ennen kuulunut.]

Ennenvanhaan, kun lukutaito ei ollut kaikkien oikeus edes länsimaissa, eikä kirjojakaan tuotettu ihan sillä tavoin kuin nykyään, oli perheillä tapana kokoontua iltaisin yhteen kuuntelemaan mummon tai vaarin tarinointia. Tarinanointi oli ajanvietettä takkatulen tai päreen äärellä. Tarinointi oli tapa välittää tietoa ja kokemuksia jälkipolville. Ja sitä se voi olla vieläkin.

 

Nykyisin tarinankertojiksi mielletään yleensä ne, jotka saavat aikaiseksi suorastaan julkaistavaa proosaa. Ja taitaviksi tarinankertojiksi ne, joiden proosasta tulee bestselling-tavaraa. Tarinankerronta on kuitenkin oikeasti kenen tahansa oikeus. Luin jostakin kerran, että se vanhan ajan tarinankerrontaperinne elää yhä, joissakin perheissä ja suvuissa toisia voimakkaammin.

 

Havaitsin silloin, että minä olen sellaista tarinankertojasukua. Isoisäni ja isoäitini ovat (tai siis isoisä oli, isoäiti yhä on) tarinankertojia. Asioita ei ilmaista ykskantaan yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, vaan jokaisesta asiasta tulee tarina. Kun he kertovat tapahtumista ennen meitä – tai millon vaan – se on tai oli tarina. Monesti kuulin saman tarinan uudestaan ja uudestaan, osasin ne jo ulkoa. Mutta tarinaa ei keskeytetä 😉

 

Minäkin olen tarinankertoja. Kun kerron jotakin, en vain osaa mennä suoraan asiaan, vaan aloitan "alusta". Asia saa taustan ja väriä, lihaa luiden ympärille. Siitä tulee tarina. Tavallisessa elämässä ihmisillä ei tunnu enää olevan aikaa tarinoille. Odotetaan tehokkuutta, pitää mennä suoraan ytimeen. Myönnän, kyllä sitä minäkin joskus kaipaan tarinoinnin sijaan…

 

Tarina on oikeastaan tehokas tiedon välittämisen väline. Kun asia sanotaan, plain and simple, jätetään kuulijan harteille sen yhdistäminen johonkin vanhaan, joka mahdollistaa muistijäljen syntymisen. Kun asialle annetaan konteksti ja "ylimääräistä informaatiota", siitä tehdään tarina, on tarttumapinta paljon suurempi ja muistijäljen syntyminen todennäköisempää.

 

Minä kirjoitan mielelläni. Minä puhun mielelläni. Minä kerron tarinoita mielelläni. En minä sillä tavalla tyhjästä keksi satuja, niin kuin toiset keksivät lapsille satuja. Minun tarinoillani on aina jokin lähtökohta. Ne liittyvät elämään, oikeisiin tilanteisiin. Se on niiden koko funktio. Selittää olevaa. Muistaa ja muistuttaa olevasta. Olen tarinankertoja tarinankertojasuvusta. Jatkumon luoja.

 

Ja mikäli merkit paikkansa pitävät, perinne jatkuu seuraavaankin sukupolveen 🙂 Esikoisesta ainakin päiväkodissa (novellejani lukeneet) hoitajat sanovat, että tyttö on taitava tarinankertoja, äitiinsä tullut 🙂

Juice Leskinen pääsi tänään haudan lepoon (tai ainakin Juicen ruumis, sielun sijainnista en mene sanomaan mitään muuta kuin että siellä haudassa se ei ole). Minä en ole mikään suuri (tai edes pieni) Suomi-pop-fani (iskelmistä puhumattakaan – jaiks!), mutta Juicessa on puolensa. Verbaalikko minussa pitää hänen tuotannostaan. Juice oli sanoitusten mestari.

 

Oma suosikkini Juicen biiseistä (enkä tosin voi väittää tuntevani niitä kamalan paljon, mutta joitakin edes) on ehdottomasti Kaksoiselämää. Se porautuu jonnekin syvälle ihmisyyteen. Yksinäisyys, itsensä tunteminen toisen kautta, toisen ihmisen tarve. Asioita kenen tahansa elämästä. Asioita omasta elämästäni. Syviä tunteita. Hieno kappale.

 

Lasteni uusi hittibiisi sen sijaan on Juankoski here I come, äidin esittämänä 😀 Sattuneesta syystä Juicea on soitettu radiossa viime viikkoina varsin paljon ja tuota Juankoskeakin ihan riittävästi. Se on riimityksiltään aika hauska renkutus ja tarttunut biisimuistiini tiukasti. Tässä yhtenä iltana huvitin tosikoista matkalla iltapesulle hoilaamalla sen hauskinta kohtaa:

 

"Kai tiedät, Timppa, että kimppaa kannatan

ja Hempan kanssa humppaa tahdon mennä.

Kai Jamppa haki Camparin ja shampanjan,

jos ei, en silti murheisiin lennä.

Kun Seppo teki kepposen ja käy tam tam

Juankoski here I come!"

 

Tytär nauraa hekotti tanssiessaan biisin tahtiin samalla kun riisuin häntä iltapesua varten. Sitä piti laulaa uudestaan ja uudestaan. Koska sitten väsähdin tahkoamaan samaa säkeistöä koko ajan, piti tsekata netistä loputkin sanat (jep jep, lyricsejä netti pullollaan!) ja koska opin helposti lauluja sun muuta riimittelyä ulkoa, opin senkin kertalukemalla.

 

Ja siitäkös riemu syntyi, kun äiti lauloi koko hela biisin! Sen tahtiin pestiin (kummankin tyttären) hampaat ja sen jälkeen sitä on saanut laulaa tytöille vähintään kerran päivässä. Ja perään vielä "Jyrki, Jyrki, älä tyrki, Jyrki tee joskus miehen työ, Jyrki, Jyrki, älä sanojasi syö!" Pitäisi varmaan opetella sekin kokonaan, sekin on kaikessa idioottimaisuudessaan aika hauska.

 

Kanssasi en pääse diskoon etkä vie mua SanFranciscoon… Kaikkea sitä.

Yesterday, when I was telling this intern of ours about our Independence Day, he asked when Finland gained it’s independence. Naturally, not a hard one and neither was the one about under whose reign we were before that. But when he asked for how long Finland was under Russia, I hit a blank. A little over a century? A little less? Geez.

 

Trivia, like dates and names and specific details and such, has never been my cup of tea. I remember just about one, no, make it three, dates from history besides our independency date. Pähkinäsaaren rauha 1323, and the other two are more recent history: Talvisota 1939 and the end of Jatkosota 1945. But don’t ask me anything more precise!

 

I’m good at remembering things in a larger scale. I guess my brain just sort of dumps the details out as not-so-important data so as to be able to hold on to the entity. Eg. when I was studying I had to take a course in philosophy. I passed, so and so, because what I learned was a set of names and a set of theories, but I couldn’t pin them together. If I would try to recite some of that now, it would propably go something like this:

 

"Somewhere in the 18. century, (or was it 17.? or maybe 16. or 19.? well, a long time ago anyway), this French guy (or was he German? or maybe a Brit?)  – or might this one have been one of the Great Greeks’ theories??? Oh well, some famous philosopher somewhere in time had this theory about everything being just a buch of thoughts in one’s mind. That there would be no way to determine that anything is really there instead of being only a bundle of ideas in one’s head.

 

And then there was this "cogito, ergo sum" guy, whose name I can’t recall (I only get Dumas or Umberto Eco when I try to figure it out), whose main point was that only thinking makes us real. The most famous philosophy in history, I might say. One, that has been both sited most often and propably also twisted most often. Like Garfield – or rather the guy who drew Garfield, whateverhisnameisagain – ‘I eat, therefore I am’."

 

And so on. I mean, as a theologist I should remember the most important dates in church history, at the least the most important dates of reformation. But, nope. Luther nailed his thesis (how many were there now? no idea…) onto some door (I think it was a door) in the year 1517 (or 1514? or 1527? well, first half the 16. centrury, anyway).

 

Okay, I suppose you got the point already. I remember and know a lot. But not the specifics. They seem a little irrelevant. I mean, who cares what the exact date of some centuries old happening was? As long as we know it happened. Right? Focus on the important stuff, forget trivia. Except for the important trivia. Hmm.

 

[Sorry, Dad.]

Eilen illalla mies avasi telkkarin ajatuksena katsella Itsenäisyyspäivän vastaanottoa Presidentin Linnassa. Avasi telkkarin vähän liian aikaisin sitä varten; siellä oli vielä armeijan paraati Jyväskylässä meneillään.

 

Lasten kanssa on puhuttu siitä, mitä se sellainen Itsenäisyyspäivä oikein tarkoittaa. On kerrottu, että 89 vuotta sitten suomalaiset taistelivat Venäjää vastaan ja voittivat niin että sen jälkeen Venäjä ei enää määrännytkään mitä Suomessa tapahtuu vaan suomalaiset saivat itse määrätä itsestään. Että Suomesta tuli itsenäinen maa. Selitin heille, että sen vuoksi armeija marssii Itsenäisyyspäivänä, sen muistoksi, että suomalaisten piti taistella itsensä vapaiksi.

 

Jossain vaiheessa tätä kaikkea minua alkoi melkein naurattaa. Ei, en viipurilaisevakon ja sotaveteraanien lapsenlapsena ja reservin majurin tyttärenä näe suinkaan mitään hassua sen paremmin sodassa kuin itsenäisyydessäkään. Allegoria vain oli niin koominen. Itsenäisyyspäivä oli meillä täsmälleen samaa itsepäistä itsenäisyystaistelua kuin jokainen muukin päivä. Tyttäret koittavat kovasti taistella itsenäisiksi, mutta kun ei nyt ihan vielä voi antaa täyttä itsenäisyyttä. Ei vielä.

 

Tänään juteltiin romanialaisen harjoittelijamme kanssa meidän ja heidän kansallisten juhlapäivien vietosta. Heillä oli National Day ihan muutama päivä sitten. Kerroin hänellekin, kuinka olin tyttärilleni taisteluita ja itsenäistymistä selittänyt ja havainnut tietynlaisen yhteneväisyyden perhe-elämäämme. Hän nauroi ja tiedusteli: "And do your kids call now you Mother Russia?" Goodness no! Se vielä puuttuisi 😀

 

Telkkarista tuli eilen sitten sitä linnanjuhlaakin ja tytöt bongailivat "prinsessoita" telkkarista. Yksi kyllä erottui joukosta, se sipulilettikauhtana, josta mies osuvasti kommentoi, että on tainnut unohtua yöpaita päälle. Eivätpä olisi millään malttaneet neidit mennä nukkumaan, kun kättelykin oli vielä kesken! Boxiin olisi pitänyt kuulemma juhlat saada, jotta olisi loputkin prinsessat voitu bongata 😀

 

Vaan äitin ja isin tahtoon on vielä taivuttava. Niin tuskaisaa ja raivostuttavaa kuin se tuntuukin olevan. Some day, (not?) soon enough… (näkökulmasta se riippuu 😮 )