Money, money, money

…must be funny, in the rich man’s world. Wouldn’t know…
 
Me ollaan ihan well-off, normaalia suomalaista keskiluokkaa. Sen verran well-off, että maksetaan kahta autoa ja ajetaan kahta autoa. Että maksetaan kahta taloa – mikä onneksi ei ole pysyvä asiaintila – joskin asutetaan vain yhtä, mutta rakennetaan toista. Jahka rakennetaan, toistaiseksi siitä on vain piirustukset ja "vaivana" kasa puita pilkottavaksi.
 
Normaalioloissa kaiken tuon ja monen muun elämiseen liittyvän kiinteän kulun jälkeen käteen jää vielä riittävästi, että pärjäillään ihan kivasti. Säästöön nyt ei paljon jää, mutta ei tarvitse niitä senttejä venyttääkään. Elämä ei ole eurosta tai kahdesta kiinni. Ihan onnellinen olotila, etenkin kun on elänyt myös niitä aikoja, jolloin elämä on ollut markastakin kiinni. (Juuri nyt tosin iski euro-kriisi, kun esikoiselta lähti hammas, jonka odottaa ensi yönä muuttavan euroksi, mutta meillä ei ole euron euroa talossa… tätä pankkikorttiaikaa.)
 
Normaalisti en siis enää juuri huolehti tilin tilanteesta, yleensä siellä on riittävästi rahaa elämän perusmenoihin: ruokaan, satunnaisiin vaateostoihin, jne. Mutta ihan niin väljää meillä ei ole, että voisin ihan miten vaan käyttää sitä rahaa. Nyt nimittäin minun ongelmani on, että pari vuotta jatkunut status quo kokoni suhteen on radikaalisti muuttunut. Olen lappanut liian isoja vaatekappaleita yläkaappiin tusinoittain.
 
Vaatevarastossani on nyt iso aukko! Vähän kerrassaan sitä täyttelen, mutta koska olen varsin kärsimätön luonteeltani, haluaisin viettää päivän tai kaksi ostoksilla, saada kerralla vaatekaappiini kaikkia ihania uusia ja ennen kaikkea sopivia vaatteita. Uusia kesävaatteita, uusia työvaatteita. Harppaus koossani viime kesästä tähän on nimittäin kahden vaatekoon luokkaa – se on jo aika merkittävä!
 
Sellainen kertarysäyksellä tapahtuva vaatevaraston uusinta on kuitenkin mahdoton juttu, joten minun on vaan tyytyminen vähän kerrassaan shoppailuun. Sormet syyhyävät ja harmittaa, etteivät kaupat ole auki sunnuntaisin – mutta ehkäpä se on taas meidän talouden onni 😉 En nimittäin itse asiassa edes ehdi kauppoihin kovin usein. Viime maanantaina menin töiden jälkeen Itikseen, löysin ihanan hameen parin viikon päästä häämöttäviin ystävien häihin ja siinä täpinöissäni unohdin mennä tanssitunnille! Olin sovituskopissa, kun tajusin tunnin juuri alkaneen.
 
Ensi viikonloppuna tämä shoppailu-aika-asia korjaantuu hieman. Olen menossa muutaman ystävän kanssa Tallinnaan. Hommaan hiuksiini kesäkampauksen oikein kahdella värillä ja shoppailen. Ja yritän pysyä nahoissani ja järjissäni rahan menon suhteen 😉 Mutta tarvii saada vaatteita! Myös lapsille. Tosin Siperia on opettanut minutkin melko tarkaksi eurojen käyttäjäksi. Aika harvoin ostan mitään mitä ei todella tarvita. (Sekin voi tietty olla hiukan suhteellista, ainakin jos mieheltäni kysytään…)
 
Yhtä kaikki, ei sitä rahaa koskaan liikaa tunnu olevan. All the things I could do, if I had a little money. It’s a rich man’s world.

Bad apparatus day(s)

Johan noita tietokoneita on ollut vuosikymmeniä. Peeceekin on ollut olemassa 20+ vuotta. Tekniikka kehittyy koko ajan, mutta silti se on vaan niin niin lapsenkengissä. Joskus sitä miettii, kenen ehdoilla koneet ja ohjelmat oikein rakennetaan. Tekijöidenkö? Sillä käyttäjän kannalta ne eivät ainakaan ole järin yksinkertaisia, kuten pitäisi.
 
Oikeesti. Miksen voi vaan sanoa Windowsille, että katso, tässä se ääniajuri nyt on, ota ja käytä? Päiväkotiin viemästäni koneesta tippui taannoin hiiri- ja ääniajurit pois kesken lasten pelisession. Hiiren sain palautettua, mutta ääni ei ollutkaan ihan niin helppo juttu. Tänä aamuna yritin asentaa sitä uudelleen, laitehallinnan mukaan ajurit on kunnossa, mutta Windows ei vaan osaa ottaa sitä enää käyttöön. Blaah, näinköhän koko koneen joutuu asentamaan uusiksi? Lasten pelit kun vähän niinkun vaativat sen äänen.
 
Ja eilen mies konffaili uutta konettaan toimintaan ja yritti asentaa rompulta Nokian PC Suiten (juu, syvältä koko softa, mutta tämä ei edes johdu nyt siitä…). Asetti rompun asemaan, käynnisti asennussoftan, joka kaatui. Mitä tapahtuikaan sen jälkeen? Koko romppuasema lakkasi toimimasta! How weird is that, huh? Eikä auttanut boottikaan. Taisi kyllä olla viallinen asema in the first place, kun ekalla käytöllä levisi.
 
Sillä välin, kun mies tappeli (ääneen) romppuasemansa kanssa, minä yritin katsoa omalta koneeltani elokuvaa Summer Stock (Judy Garlandin viimeinen MGM-musikaali ja viimeinen yhteinen produktio Gene Kellyn kanssa, oikein leppoisaa ja mukavaa katseltavaa), jonka tilasin Amazonilta ja joka on siis reg ykköstä, jota ei, kuten ehkä muistatte, meidän normaali dvd-soitin siis soita. Olen katsellut tälläkin koneella jos joitakin elokuvia, musikaaleja ja vaikka mitä, mutta tämän elokuvan kanssa ei sen paremmin ääni kuin näytönohjainkaan meinannut ollenkaan pysyä mukana! Tökki ja poksahteli. MUR!
 
Ja finally, kun tänä aamuna tulin töihin ja avasin koneeni, jonka siis eilen illalla aivan normaalisti olin sulkenut, ilmoitti masiina, että IBM:n security chip has been removed or cleared. Siis huh? (Siis englanniksi huh) Miten se muka voi itsekseen yhtäkkiä olla cleared tai removed, kun kukaan ei ole tehnyt sille mitään, ihan varmasti! Boottasin koneen ja tähän ongelmaan se auttoi 😉 Oli sittenkin vain latautunut pieleen ekalla yrittämällä. Imagine that…
 
Tämä kone on muutenkin hidastunut ja tökkii välillä pahasti. Onneksi saan kohta uuden koneen. Tai sitten siitä ne ongelmat vasta alkaa, kun taas asennetaan kaikki uusiksi ja siinä on vielä kaiken kukkuraksi Vista, minkä kanssa kaikki EI vielä ole aivan yhteensopivaa. *syvä huokaus* Technology sucks.

Hello, Sun!

Tällaisina hetkinä ymmärrän loistavasti, miksi ihmiset vuosituhansien ajan ovat palvoneet aurinkoa jumalana. Se tekee keväisin niin upeita asioita niin luonnolle kuin ihmisellekin! Sen valo ja lämpö, aah.
 
Viime viikot ovat kaikkinensa olleet aurinkoisia, mutta tämän viikonlopun ajan on saatu nauttia aivan ihanasta auringonpaisteesta ja lämmöstä. Tästä omalta pihalta on voinut seurata, miten puihin on eilisen ja tämän päivän aikana tullut silmuja, varhaisimmat puut ovat jo lehdessä. Uskomatonta, että on vasta huhtikuun puoliväli! Sää on kuin kesällä. Meidän perhe levittäytyi heti pihalle.
 
Joskus on niin ihanaa vain olla ja antaa ajatusten lentää. Kunhan sain keittiön siivottua ja pyykit viikattua kaappeihin, siirryin tänne terassille nautiskelemaan auringon suloisista säteistä ihollani – päälläni vain narutoppi ja puuvillahousut, joiden lahkeet olen kääräissyt polviin asti. Vain hienoinen tuulenvire muistuttaa vilpoisuudellaan, että vielä eletään kevättä eikä suinkaan kesää. Taustalla soi Michael Bublé, jotenkin se vain sopii fiilikseen.
 
Esikoinen seurasi pian esimerkkiäni ja asetti toisen uuden aurinkotuolimme tuonne nurtsille ja lukee siellä nyt akkareita aurinkolasit päässään. Perhoset lentelevät meidän ympärillä ja pari mehiläistäkin on bongattu. Linnut visertelevät, jotenkin on niin rauhaisaa!
 
Tosikoinen ja mies ovat tuolla talon toisella puolella, etupihalla. Tosikoinen on himopyöräilijä ja siellä se on taas ajanut rundia pienen pihamme ympäri siitä saakka kun sai aamupesun jälkeen vaatteet päälleen. Ja mies on pessyt talvirenkaita ja kaiketi vähän pihaa ja autoakin. Keväisiä merkkejä nekin 😉
 
Ah tätä elämää. Näin voisin olla vaikka aina. Noh, melkein 😉 Levoton minä tulee jossain vaiheessa taas esiin, minussa niinkuin muussakin perheessäni. Jossain vaiheessa tulee tarve lähteä liikkeelle, tehdä jotain. Mutta juuri nyt on ihanaa nauttia tästä lämmöstä ja auringon sulosta vain ollen. Jokainen puuhaten juuri sitä, mitä mieluiten tekee. Esikoinen ja minä lukien tai vain ollen, tosikoinen ja mies vähän toimeliaampina. Sellainen jako meillä on ja tällaisina päivinä sen selkeimmin huomaa 🙂

Sukupolvelta toiselle

Tyttäreni, ehkä etenkin esikoiseni, on useimpien lasten tavoin aina ollut kiinnostunut tietämään erilaisia asioita ja myös oppii ja muistaa hyvin kuulemansa. Yksi, mikä esikoistani on kiinnostanut hyvin pienestä asti, on kartat. Karttoja meillä onkin varsin paljon, sillä ne ovat myös mieheni suuri kiinnostuksen kohde. Tyttärellä on myös huoneessaan minun vanha karttapalloni, jota usein katselee.
 
Tällä viikolla mieheni toi töistä kotiin sellaisen pikkuisen läpimitaltaan n. 10cm kokoisen karttapallon, jonka joskus olen hänelle antanut. Tytär on tutkaillut sitä tuon tuostakin. Teki kerran huomion: "En mä tiennytkään, että Venäjä on kokonaan kiinni Suomessa" ja eilen illalla halusi, että näytän pallolta reitin, jonka viime kesänä Euroopassa ajoimme. Sitten totesi itsekin, että pallo on vähän pieni siihen tarkoitukseen, joten hakikin sen isomman pallonsa. Huomautin, ettei siitäkään kyllä oikein voi näyttää kuin summittaisesti, missä mentiin ja samaan hengenvetoon totesin, että tämähän on niin vanha karttapallo, että Saksakin on vielä kahtia.
 
Tänä aamuna esikoinen palasi siihen aiheeseen. "Äiti, miksi Saksa oli ennen kahtia?" Ja siitäpä se alkoi. Selitin tyttärelle maailmansodat ja Suomen sodat, rauhansopimukset ja Hitlerit ja valloitusyritykset, voittajat ja häviäjät, maanluovutukset, sotakorvaukset ja ihan kaiken. Viipurin luovutuksen, evatkot ja täpötäydet evakkojunat – joista esikoinen oli jo aiemmin kuullut isoäidiltäni. Pommitukset ja pommisuojat. Berliinin muurin murtamisen (johon tosikoinen 4vuotiaan ymmärryksellä huomautti: "Onneksi kukaan ei murskaa meidän taloa!" 🙂 ).
 
Hurjan kiinnostuneina molemmat tytöt kuuntelivat ja esikoinen esitti jatkokysymyksiä kaikkeen mistä kerroin. Fiksuja kysymyksiä, jotka kumpusivat paitsi minun kertomastani myös kaikesta, mitä oli jo isoäidiltäni kuullut. Muisti myös Suomen Pankin edessä seisovan patsaan pommitusklommot. Kyseli evakkojunista. Ja isovanhempieni osuudesta sotiin. Mitä isoäiti teki siellä lottana ja tapahtuiko isoisäni (kymmenisen vuotta sitten amputoidulle) jalalle jotain siellä sodassa (josta kumpusi sivujuonne siitä, miten jalkaan tulee kuolio).
 
Minähän olen polvenkorkuisesta asti kuullut ensisijaisesti isoäidiltäni tarinoita sodasta. Ne ovat heränneet elämään mielessäni; nehän ovat tapahtuneet ihmiselle, joka on minulle hyvin läheinen. Talvi- ja jatkosodista alkaa olla jo aikaa niin paljon, että sen kokeneet ihmiset ovat kohta kaikki kuolleet. Tieto siitä voi elää sukupolvelta toiselle, mutta hiipuu varmasti ajan mittaan. En usko, että nämä jutut niin paljon kiinnostaisivat esikoistanikaan, elleivät ne koskisi isoäitiäni, joka myös tyttärilleni on hyvin läheinen.
 
Välillä mietin, mitä merkitystä sillä oikeastaan on, että tuntee historiansa, että tietää sodista. Miten se enää meihin vaikuttaa? Mutta kyllä se vaan vaikuttaa. Juurensa ja miten tähän on tultu on hyvä tietää. Paremman maailman voi rakentaa vain ihmiset, jotka osaavat katsoa asioita pitkällä perspektiivillä ja se kumpuaa vain tietoisuudesta siitä, mitä on ollut. Vain siltä pohjalta voi miettiä, mitä voi tulla. Sillä rakennetaan maailmankuvaa.
 
Lapsen tiedonjano on pohjaton. Onneksi niin. Vain sen avulla lapsi voi hahmottaa maailmansa ja oppia kaiken tarvitsemansa. Toivottavasti omien lasteni tiedonjano ei kuole koulussa, niin kuin niin monelle käy. Minulla on tiedonjano tallella, enkä edes pärjäisi työssäni, jollei niin olisi (tosin, tänä päivänä aika harva pärjäisi, mikä on minusta hyväkin asia, ihmettelin, kun eräässä vaalimainoksessa elinikäistä oppimista pidettiin negatiivisena ja ei-toivottuna – höh!). Aika paljon minä tiedänkin – onpahan jotain mistä ammentaa omille lapsilleni. Ja mitä minä en tiedä, yleensä mieheni pystyy paikkaamaan sen. Tai toisinpäin 😉
 
Ja loput voi kaivaa netistä.

Raptoreita, saippuaa, t-fordeja…

Lienee yleisinhimillinen ominaisuus vääntää tuntemattomia sanoja toisiksi. Töissä tosin en kovinkaan usein siihen törmää, tanssitunneilla kyllä, kun joku tanssitermi saa jonkun suussa uuden muodon, joka jää elämään. Minä harrastan sitä töissäkin toisinaan, kurssilaisia (tai ihan vaan itsekseni itseäni) huvittaakseni – tai yleensä tarkoituksellisesti luodakseni muistijäljen.
 
Lapset tietenkin lausuvat sanoja väärin, mistä tulee hauskoja uudissanoja  – esimerkiksi mätitahna on meillä tätitahna (due to tosikoisen lausuntavirhe), joka törmäsi setätahnaan ja niin syntyi lapsitahna, don’t ask 😀 Lapset myös kuuntelevat aikuisten puheesta outoja sanoja, jotka vääntyvät tutumpaan muotoon lapsen suussa. Mutta meidän tytöistä etenkin verbaalisesti sangen taitava esikoinen rakastaa sanaleikkejä ja on näppärä keksimään hauskoja väännöksiä sanoista kuin sanoista. Äitiinsä tullut siis 😉
 
Ihmisellä on pyrkimys yhdistää uusi tieto vanhaan. Se on taloudellista muistin käyttöä, kun ei muodosteta kokonaan uutta muistijälkeä, vaan tieto liitetään vanhaan. Yhteisen rajapinnan ollessa riittävän ohut, ainoa keino on yhdistää uudet sanat johonkin vanhaan ja tuttuun sanaan. Kun uuden sanan merkitykselle ei ole olemassa tarttumakohtaa vanhassa tietoloadissa.
 
Eli, esim. kun tehdään CTORista raptori, jää ceetori mieleen raptorin toimiessa muistisääntönä, jolloin varsinaista uutta muistettavaa on, että siinä missä raptori on sukupuuttoon kuollut lisko, ceetori onkin konstruktori, jota käytetään olio-ohjelmoinnissa. CTORille sellaisenaan ei olisi ollut mitään liittymäkohtaa aivoissani.
 
Tämä on tietenkin hyvinkin tarkoituksellista, joskaan ei aina täysin tietoista. Eri asia on sitten se, että tekee moisesta tietoisen huvin – se tekee elämästä pikkuisen hauskempaa. Joskus vaan tuntuu, että ammattisanaston vääntämistä ei ymmärretä – minulla lienee kieroutunut huumorintaju. Sukuvika 😉
 
[Saippua on tekniikka nimeltä SOAP ja t-ford xml-elementti nimeltä tModel – molemmat liittyvät Web Serviceihin.]