Silloin kun olin lapsi, pulahdin landella järveen kastautumaan heti kun vaan jäitä sai sen verran sysittyä syrjään, että sekaan mahtui. Talvileireilläkin oli vain luonnollista käydä avannossa – ja miksei välillä juoksennella jäällä uikkareissa ja sukissa, auringon paistaessa mukavasti. Siihen neljäasteiseen veteen verrattuna kaksitoista asteinen vesi oli jo lämmintä, joten ei kai ihme, että sellaisessa jo viihdyttiin siskon kanssa pari tuntiakin!

 

Toista se on nykyisin. Uimahallissakaan en meinaa saada itseäni uimaan kuin lämminvesialtaaseen. Kaikki muu tuntuu kuumiin suihkuihin tottuneesta liian ky-hy-hyl-mältä, vaikka luulisi niiden lapsuuden ja nuoruuden avantouintien karaiseen. Ehei. Minusta on muutenkin tullut varsinainen vilukissa, palelen aina ja kaikkialla, paitsi auringossa kesähelteellä, kun varjossakin on vähintään 25 astetta.

 

Esikoiseni sen sijaan on samanlainen kuin minä lapsena, ellei hurjempikin jääkarhu. Kovin monta mahdollisuutta ihan avantouintiin tai kevään ensimmäisiin jäiden sekaan sukeltamisiin ei ole tullut, mutta uimahallien kylmäaltaissa käy ihan mielikseen. Itiksen uimahallin kylmäallas on sellainen pitkulainen, nelisen metriä pitkä, jossa on portaat kummassakin päässä, ja sitä esikoinen ui eestaas uudestaan ja uudestaan. Ja minä kun en varvastanikaan halua niin kylmään veteen kastaa!

 

Esikoinen on muutenkin paljon lämminverisempi kuin minä nykyisin. Nuorena minullekin tuli herkästi kuuma talvellakin ja saatoin vetää hihat ylös esim. luistellessa. Esikoinen on vähän samanlainen, ei palele oikeastaan koskaan, ennemminkin hänelle tulee herkästi kuuma jos on yhtään liikaa päällä. Ja onhan hän tietysti jatkuvasti liikkeessäkin. Niin on tosin tosikoinenkin, mutta hän taas palelee paljon helpommin. Tosikoiselle saa aina pukea enemmän päälle kuin esikoiselle ja silti saattaa sanoa, että on kylmä.

 

Tosikoinen ei myöskään ole paljon välittänyt niistä kylmäaltaista. Isosiskon perässä toki varpaitaan niissä kastellut, ehkäpä jopa uskaltautunut ensimmäiselle portaalle, mutta ei sitten yhtään pitemmälle. Kylmä tulee. Tyttö haluaa lämmintä! Ei siis ihme, että niin kovasti tänään itketti, kun tytär tuli polvia myöten likomärkänä rannasta ylös – oli astunut kiveltä taaksepäin ja suoraan jääkylmään veteen. Onneksi kuitenkin vain (tosikoisen) polvensyvyiseen rantaveteen. Eipä vaan sattunut olemaan vaihtovaatteita mukana kuin sukat, joten lapsi tuotiin kotiin filttiin paketoituna.

 

Tulipa siis tosikoinen ihan tahtomattaan heittäneeksi talviturkkinsa, tai ainakin sen helmat, tänä vuonna ensimmäisenä tästä perheestä. Mies varmaan ui järvessä viimeistään juhannuksena, mutta minä odotan luultavasti heinäkuuhun asti 😀 Esikoinen, noh, menee varmasti järveen uimaan heti tilaisuuden tullen touko-kesäkuussa, vaikka eipä jääkarhun talviturkki heittämistä kaipaa!

Olin tänään tyttöjen kanssa pyöräilemässä. Tytöt omillaan, esikoinen aika paljon talutellen, ja minä omallani sukkuloiden eri tahtiin etenevien tytärteni väliä.

 

Tosikoinen tuntuu olevan luotu pyörän selkään, on aina ollut ihan himopyöräilijä. Vuoden vanhana hän kiipesi isosiskon 16" pyörän selkään (pyörän ollessa telineessä) aina tilaisuuden tullen. Seuraavana keväänä, nipin napin kaksivuotiaana tytär saikin sitten oman pyörän. Ajattelin, että saapahan istua pyörän selässä siskon ajellessa, vedetään neitiä tämä kesä, ehkä sitten syksyllä jo itse polkeekin. Heh heh, pari kertaa pyörän selässä ja johan alkoi tyttö polkea! Eikä sen koommin ole lopettanut. Nyt on aivan uskomattomat reisivoimatkin jo, kun menee ylämäetkin ylös tuosta vaan polkien. Apupyörät on vielä pyörässä, mutta koska tosikoisella on uskomaton tasapainokin, tänä kesänä varmaan kokeillaan jättää nekin pois.

 

Kunhan vaan esikoinen ensin saisi vähän rutiinia pyöräilyyn. Hänelle kun asia ei ole tullut aivan yhtä itsestään kuin tosikoiselle, on aina ollut vähän arempi pyöräilijä kuin tosikoinen. Osittan I am to blame, olen tehnyt huonojakin valintoja asian osalta. Nimittäin kun tytär oli 3vuotias ja aloitteli pyöräilyä vanhalla 12" pyörällä, siitä hajosi apupyörät. Päätettiin ostaa tytölle kokonaan uusi pyörä ja koska esikoinen oli jo tuolloin ikäisekseen melko pitkä, ostettiinkin se 16" pyörä. Kaupassa se näytti ihan sopivalta, mutta todellisuus osoittautui toisenlaiseksi ja niinpä esikoinen pääsi pyöräilyn makuun kunnolla vasta syksyllä, neljä jo täytettyään.

 

Seuraavana keväänä pyöräily sujui mallikkaasti ja koska parhaalta kaverilta otettiin apupyörät pois, halusi kesällä esikoinenkin kokeilla niin. Minä tuumasin, että en niitä sitten enää takaisinkaan laita, vaan sitten opetellaan. Näin jälkikäteen ajatellen aivan liian aikaisin. Kyllähän tytär oppi, ei heti, mutta aika pian. Lähteminen ja pysähtyminen oli jonkin aikaa vaikeaa, mutta loppukesään mennessä sekin meni hyvin. Seuraavana keväänä, vuosi sitten, ei homma enää niin itsekseen sujunutkaan ja pyöräily jäi melkein sikseen. Ei nyt aivan, mutta yhtäkkiä tyttö alkoi pelätä alamäkiä ja ylämäkiä ja mutkia, toisin kuin ennen.

 

Loppukesästä totesimme pitkän tyttömme olevan 16" pyörään jo liian iso ja otimme esille 20" pyörän. Se on kieltämättä vähän raskas, mutta sopivan kokoinen. Ja silläpä nyt sitten opetellaan. Tytär hannaa sillä ajamista, etenkin niitä ylä- ja alamäkiä ja kapeita teitä, koska ei ole varma pyörän hallinnasta. Siksi siis paljon talutteli pyörää. Matkamme määränpää olikin koulun kenttä, suht tasainen asfalttikenttä, jolla tyttö sai ajaa rundia tarvitsematta pelätä ojaan kaatumista. Ajaminen sujuu kyllä aivan loistavasti, lähteminen ja pysähtyminen samoin, mutta ajovarmuutta tarvitaan. Ja sitä saa siellä isolla kentällä, missä ei ole mitään pelottavaa.

 

Kentän vieressä oli koulun kiipeilytelineet, joissa tytöt välillä kävivät keikkumassa. Aikamoisia apinoita, tosikoinenkin kiipesi korkealle verkkoon tuosta vaan ja esikoinen tasapainoili tangoilla taitavasti. Se oli niin hauskan näköistä, että minäkin innostuin kiipeilemään ja temppuilemaan tangoilla, paikalle osuneiden teinien hämmästykseksi.

Testimaa.comissa on kaikenkarvaisia hupaisia testejä, joista yksi on elitismi-testi. Sen perusteella minäkin olen 74% elitistinen. Enkä edes koskaan ole mieltänyt olevani elitistinen, iyk, mutta testin mukaan anti-elitistismi onkin elitismiä. Tuo on kyllä vähän less is more in papertowels also -logiikkaa, mutta pitää kai se uskoa, kun kerran ehdottoman tieteellinen ja luotettava nettitesti niin sanoo 😉

 

Jos totta puhutaan, tunnistan ja tiedostan itsessäni, jos nyt en elitistisiä niin ainakin voimakkaan individualistisia piirteitä. Pyrkimystä erilaisuuteen ja massasta erottumiseen. Halua ajatella itse ja tehdä päätelmät ja valinnat itse, sen sijaan, että olisi hypetysten vietävissä. Olen erittäin skeptinen kaikkea uutta hehkutusta ja massat liikkeelle laittavaa kohtaan. Minun pitää itse saada löytää ratkaisut ja hyvät valinnat. Olen sellainen kantapään-kautta-ihminenkin tavallaan.

 

Haluaisin olla uniikki. En mikään sellainen massa-uniikki, joka ajattelee ja pukeutuu vaihtoehtotyylillä ollakseen valtavirrasta poikkeava, mutta samalla kulkeekin alakulttuurivirrassa. Vaan vain sellainen kuin minä olen. Pukeudun juuri niin kuin minusta on mukavaa. Ajattelen ja toimin juuri niinkuin minä parhaaksi näen ja viisaaksi katson. Ja sitten minua harmittaa, jos joku onkin omalla tahollaan päätynyt samanlaiseen individualistiseen ja uniikkiin tapaan ajatella tai toimia kuin minä, koska sitten se ei enää olekaan uniikkia.

 

Saahan tämä indivisualismini toisinaan vähän ääri-piirteitäkin, myönnetään. En ole esimerkiksi koskaan omistanut Leviksiä, koska kaikilla oli levikset kun olin teini, ja niitä pidettiin the-one-and-only-farkkuina. Ok, oli ne myös kalliit ja 501 aivan väärä malli minulle – sen verran kerran myönnyin, että kokeilin sellaisia jalkaani 😀

 

Enkä tietoisesti ole myöskään ostanut lapsilleni ReimaTec-haalareita, koska esikoisen vauva-aikaan niitä hehkutettiin niin kamalasti ja kaikilla lapsilla oli ReimaTecit. Minun lapsillani on Travallen tuntemattomammat mutta aivan yhtä hyvät (ellei paremmatkin) haalarit. Myönnetään, olosuhteiden pakosta ostin tosikoiselle ReimaTecin housut muutama viikko sitten, kun muita ei ollut tarjolla siinä kiireessä.

 

En toisaalta kuitenkaan tietoisesti pyri erikoiseen, en ostele tuotteita, jolla vain niiden huippuhienojen ominaisuuksien vuoksi tai joka olisi tiettyä merkkiä merkin tunnettuuden tai arvostuksen vuoksi – se olisi sitä elitistisyyttä – vaan valitsen tuotteen sen mukaan, mitä ominaisuuksia tarvitsen ja arvostan tuotteissa.

 

Esimerkiksi tanssilenkkarini ovat Blochit eivätkä Capeziot, koska a) väri sattui miellyttämään ja b) koska kun kyselin ko. lenkkareiden perään eräästä tanssitarvikekaupasta, siellä vastasi tympeähkö naisääni: "Ei meillä ole Blocheja, myymme vain aitoja Capezioita." Strengthened my resolve to buy Blochs 😀 Vaikka Capeziot hyvät ovatkin – jazztossuni ovat Capeziot (ja ostettu ennen tätä episodia 😀 ).

 

Elitisti olisi ostanut Capeziot merkin vuoksi. Tosin elitisti olisi saattanut jo aikoja sitten lopettaa koko tanssiharrastuksen "koska kaikki juntitkin harrastaa tanssia nykyisin!". Kuten eräät tytöt 90-luvun puolivälissä, kännyköiden yleistyminen alkuvaiheissa hämmästyttivät minua snobiudellaan. Katselivat ohikulkevaa kaljamahaista pelkkiin shortseihin, tennissukkiin ja lenkkareihin sonnustautunutta miestä, jonka vyölaukun remmistä roikkuin kännykkä. Tytöt nyrpistelivät nenäänsä ja totesivat toisilleen: "Pitäisiköhän luopua kännykästä, kun kaikenmaailman junteillakin on jo sellaiset!". Onhan siinä syytä kerrakseen, kieltämättä 😉

 

Vaikeaapa tässä maalimassa on olla uniikki. Täällä on viisi miljardia muutakin pallontallaajaa, joten chances are slim to none, etteikö jostain löytyisi joku, jonka ajatusmallit täsmäävät omiini. Vähintäänkin vanhemmistani ja isovanhemmistani voin löytää samoja ajattelu- ja käyttäytymismalleja kuin itsestäni. Mutta eipä se olekaan se pointti. Pointti on, että valitsinpa ja teinpä mitä tahansa, sen valinnan takana olen minä itse. Omilla aivoillaan ajatteleva yksilö.

 

[Btw. Siihen on voimakas taipumus myös lapsillani. Tahto-lapset pärjäävät hyvin elämässä, sanotaan. Heillä on siis loistava tulevaisuus edessään 😉 ]

Olioiden perusteita, Java-papuja, Java serv(l)ettejä… Tällaisia kurssiaiheita tavailin ovien pielistä kun aloittelin uraani nykyisessä työpaikassani. Enkä tiennyt yhtään mistä oli kyse. Javapavuista ja servleteistä tuli mieleen lähinnä iltapäivän kahvihetki ja olioista karvaiset pienet pallerot sänkyjen alla, vähän niinkuin Haisulit.

 

Kahdesta jälkimmäisestä en mitään tiedä vieläkään, eikä se edelleenkään haittaa, kun en javaa yritä opetellakaan. Sen sijaan oliot eivät sittenkään ole mörköjä, edes päässäni enää. Ne ovat ohjelmassa asustavia olentoja, joiden hahmon määrittää luokka. Paras kuulemani selitys luokan ja olion erosta – tai pikemminkin suhteesta – on, että luokka on ne rakennuspiirrustukset, joiden mukaan rakennetaan talo, joka on se olio.

 

Olio on englanniksi tylsästi vain object. Vielä jokin aika sitten olin sitä mieltä, että object-sanan suomentajalla on ollut aivot sumussa sillä hetkellä kun on keksinyt niinkin koomisen ja jotenkin epä-iiiteemäisen termin kuin olio. Mutta siinä on sittenkin ihan itua. Nimittäin olio on kuin onkin tietyllä tapaa elävä olento. Luokkkaan eli rakennuspiirrustuksiin määritellään perusrunko sekä tarvittaessa raamit, joiden puitteissa olio voi muuntua. Aivan barbapapa olio siis ei ole, mutta se siis voi muuntua. Esimerkiksi ruskeasta möröstä punaiseksi möröksi.

 

String on eräs .net-kielen perusluokista, vaikkei siitä muodostetut oliot olekaan aivan täysin oliomaisia. String-oliot eivät muiden olioiden tavoin osaa muuntautua vaan joka muunnoksesta pitääkin luoda uusi olio. Miksi sitten esimerkkinäni on string, jos kerran se on vähiten oliomainen olio? Siksi, että juuri se vajavaisuudellaan aiheutti minussa ahaa-elämyksen olioiden olemuksesta – etenkin kun havaitsin siinä selvän yhtäläisyyden lapsiini.

 

Esimerkkinä luon siis string-olion s, jonka ilmentymä on teksti "esimerkki":

string s = "esimerkki";

Jos tulostan s:n MessageBoxiin, saan laatikkoon sanan esimerkki, luonnollisesti. Mutta jos haluaisinkin, että laatikossa lukisikin ESIMERKKI isoilla, voisin muuntaa olioa ToUpper-nimisellä metodilla. Eli kirjoittaisin edellisen koodirivin jälkeen

s.ToUpper();

jolla pyydän: "Olio kiltti, voisitko muuttua isoiksi kirjaimiksi". Mutta tämä olio onkin siis jukuripää, kuten ne lapseni, eikä suinkaan tottelisi minua. Tämä olio kun ei osaa muuntaa itseään. Niinpä minun pitäisi luoda se uusi olio, kirjoittaa:

s = s.ToUpper();

ja näin saisi vanha jukuripäinen olio olla keskenään pienillä kirjoitettu, minä leikinkin uuden olion kanssa, joka suostuu olemaan isoilla kirjoitettu!

 

Jos siis lapsilta pyydän: "tytöt kiltit, voisitteko olla hiljaa" ei se suinkaan tehoa, koska tyttäreni ovat string-olion kaltaisia, eivätkä osaa muuntaa itseään hiljaisiksi. Enkä saa heistä kloonattua uusia olioita, jotka olisivat hiljaa. Se ei toisaalta ehkä olekaan se oikea keino lasten ollessa kyseessä.

 

Tässä stringin tapauksessa ei nyt ole niin merkityksellistä, onko olio uusi vain muuntautunut vanha, pääasia, että lopputulos on oikea, eli on käytetty oikeita syntaksin mukaisia keinoja laittaa oliot tottelemaan. Pitäisi siis keksiä oikeat keinot saada ne lapset tottelemaan. Yeah, right. "Arvomme seuraavan kokeiltavan keinon." Syntaksia kun ei lastenkasvatuksessa ole.

(Ei tosin lainkaan pahan noidan pauloissa, vaikka muutama kiltinpuoleinen tänään ovella virpomassa kävikin, eikä ainakaan nuku sataa vuotta, hyvä jos 11 tuntia kerrallaan.)

 

Viikonlopun partyt on ohi. Prinsessat vain vilkkuvat silmissä. Oli nimittäin prinsessavaihetta elävällä tosikoisellamme 4-vuotissynttärit big-time-prinsessateemalla. Oli prinsessapöytäliinaa, prinsessalautasia, prinsessamukeja, prinsessaleivoksia, prinsessapullia, kruunukakkua ja linnajäätelökakkua ja whatnot. Puhumattakaan siitä, että annoimme tosikoiselle itse synttärilahjaksi prinsessalinnan, sellaisen pop-up teltan, joka komeilee nyt hänen huoneessaan valtaisana pinkkinä karamellina.

 

Tällä kertaa aloitin valmistautumisen synttäriteemaan jo hyvissä ajoin (vrt. viimehetken mikki-metsästys viime syksynä). Prinsessakertikset löytyivät jo melkein kuukausi sitten lelukaupasta ja linnakin samalla matkalla. Tarjoiluiden osalta en osannut olla aivan yhtä ennakoiva: tiistaina vasta istuin alas miettimään, mitä oikein viikonloppuna tarjotaan enkä ollenkaan meinannut osata mieltää, että jotain tarttis tehräkin. Niin siinä vaan kuitenkin taas kävi, että tein kuin teinkin enemmänkin kuin aioin. Se on niin mukavaa – kun ei joka viikonlopuksi tarvitse leipoa!

 

Niinpä teimme lasten kanssa torstai-iltana aleksantereita, jotka kuorrutimme pinkillä tomusokeripäällysteellä ja nonparelleilla = prinsessaleivokset. Perjantai-iltana leivoin kakun, josta siis muotoilin kruunun, jonka lauantaina päällystin vaaleanpunaisella kermalla, marmeladeilla ja hopeakuulilla. Lauantaiaamuna leivottiin lasten kanssa vielä pyöreitä pikkupullia, jotka koristeltiin värikkäillä tähdillä = prinsessapullat. Loppu tulikin sitten kaupasta valmiina.

 

Perjantai-iltana vietettiin myös tosikoisen synttäreitä perheen kesken. Meillä on ollut tapana aina viettää oman perheen kesken erilliset pikkukekkerit, jolloin on annettu perheen lahjat sankarille. Tällä kertaa neiti 4("mä muuten täytän kuus")vee sai siis meiltä sen prinsessalinnan, sekä uudet keiju("eikun perhos!")siivet rikkoutuneiden tilalle. Esikoinenkin, joka ei sanojensa mukaan enää niin prinsessoista välitä, tuumasi linnasta: "tää on paras lahja, mitä meidän perheessä on koskaan annettu!" ja heräsi lauantaiaamuna vartin yli kuusi vain päästäkseen taas linnaan.

 

Itse synttärineitonen oli vähän maltillisempi innostuksessaan – on tässä suhteessa muutenkin erilainen kuin siskonsa – mutta luki akkareita linnassa koko lauantaiaamupäivän ja on siellä viihtynyt hyvin hyvin paljon muutenkin. Samoin siivet pääsivät käyttöön heti lauantaina, kun sukulaisille esiteltiin perhosprinsessa kruunuineen ja siipineen päivineen. Tänään kaverisynttäreillä lapset testasivat, että linnaan mahtuu yhtaikaa ainakin kuusi lasta – ainakin hetkeksi kunnes alkaa ahistaa 😉

 

Kovasti mielissään bileistään perhosprinsessa oli, niin lauantain sukulais- ja ystäväperhejuhlista kuin tämän päivän lastenkemuistakin. Varsin väsynyt ja tuittuinen, etten sanoisin raivokkaan kiukkuinen, neiti tosin oli jännittävien synttäripäivien päätteeksi. Ottaa voimille täyttää vuosia. Onneksi sitä tapahtuu vain kerran vuodessa.