Vapusta on moneksi. Outlookin kalenterissani vappuaaton kohdalla lukee May Day Eve ja kuitenkin Vappupäivänä Labor Day. Suomalaisittain se tietenkin on nimeltään yksinkertaisesti Vappu, tai korkeitaan Wappu, mikä ei äänneasua muuta toki mitenkään. Mutta merkityksiä Vapulle riittää. Mikä lie Vapun ihan alkuperäinen tarkoitus, en tiedä muistaako sitä enää kukaan.

 

Kun olin lapsi, mentiin aina Stadiin kävelemään ja tsekattiin me aina se punaisten (sosialistien, vasemmistolaisten, työläisten? who would know…) marssi, jota katsellessani mieleeni aina tuli – hullunkurista kylläkin näin aikuisena ja asioiden merkityksen ymmärtävänä – laulu "oh when the saints go marchin’ in…" Voisiko enää kauemmas merkitykset toisistaan päästä?

 

Työläiset ja vasemmistolaisten lisäksi Vapun "omistuksesta" kisaavat ylioppilaat ja opiskelijat yleensäkin. Entisaikaan kun ylioppilaslakkia tavattiin pitää ihan normaalisti läpi kesän, aloitti Vappu lakinpitokauden. Tekeehän se senkin vieläkin, muttei kukaan sitä lakkia käytä kuin Vappupäivänä. Mantakin sen lakkinsa aina saa (sitä muuten en ole koskaan ollut katsomassa), ylioppilaatkin marssivat Vappuna ja teekkarit myyvät Äpyjään ja Julkkujaan ja whatnot. Opiskelijoiden juhla siis.

 

Kesäkauden (useimmiten kolea) avajaiskarnevaali kai se Vappu kuitenkin useimmille on, ilman sen suurempaa aatetta. Näin ainakin minulle. Minusta on kivaa käydä vähän Stadissa käyskentelemässä, koska niin olen tehnyt lapsesta asti. Ulliksella en ole koskaan ollut piknikillä, sen sijaan melkein joka vappu kyllä Ulliksen kupeessa brunssilla, faijan ja avovaimonsa luona.

 

Vappu, sima, ilmapallot, serpentiinit ja kuohuviini. Naposteltavat ruuat, munkit ja tippaleivät. Ylioppilaslakit, hassut naamarit ja peruukit, pilailutuotteet, hyrrät ja markkinapallot. Ja kävelykepit. Sellaiset me aina haluttiin lapsena vapputorilta. Enää en ole niitä nähnyt, mutta torvia ja liskoja ja limakäsiä kyllä. Niitä ne meidän muksut haluaa.

 

Ja Vappu ja jääkiekon MM-skabat. Ne vaan kuuluu yhteen 😉 Ja tänä vuonna jopa takkatuli, kun on niin kylmää!

Viime yönä myrskysi, taisi jopa ukkostaa. Aamulla oli vain pari astetta lämmintä ja yön myrskystä hirmuinen tuuli jäljellä. Aurinko paistoi keväisen suloisesti, mutta oli kylmä.

 

Meidän tontilla on nyt alkanut ihan oikeasti tapahtua. Siis onhan mies siellä viettänyt aikaa jo tähänkin mennessä tovin jos toisenkin puita pilkkoen ja oksia kasaten, mutta nyt sieltä on viety oksat pois ja tänään oli kaivuri kaivamassa kannot pois ja karsimassa pintamaata. Koska minulla oli tänään vapaapäivä, mentiin tyttöjen kanssa katsomaan kaivurin hommia. Olin ajatellut pyöräillä sinne heidän kanssaan, muttei viitsitty siihen tuuleen ja kylmään lähteä sotkemaan, joten mentiin ihan autolla.

 

Siellä se kaivuri kauhoi maata haravalla, kuten tosikoinen sitä haarukkamaista kauhaa nimitti. Torstaina sinne kaivetaan jo kuoppa perustuksia varten! Myöhemmin toukokuussa ne perustukset valetaan ja sitten kesäkuun lopulla olisi talopaketin pystytys. Kyllä se aika jännää jo on! Meille tulee talo!

 

Tontilta mentiin tyttöjen kanssa lähellä olevaan leikkipuistonpuoleiseen, missä tytöt touhusivat aikansa. Ei siellä kummia ole, Stadin vastaaviin verrattuna, mutta onhan siellä keinut, kiipeilyteline, liukumäki ja hiekkis. Ja joku leikkimökin tapainen katos, jonka katolle esikoinen tietenkin kiipesi. Minä olin jäätyä kalikaksi siellä tuulessa, tyttöjä seuraillessani ja lehdessä olevia koivuja ihastellessani. Johan ne silmut viime viikolla koivuihin tulivat, se on kevään paras hetki!

 

Sieltä olikin sitten pakko tulla kotiin lämmittelemään ja syömään. Neljän pintaan tuli mieskin jo kotiin, joskin vain käymään. Syötiin "vappuruokaa" yhdessä, eli nakkeja, sämpylää ja sipsejä ja laivalta tuotuja m&m:sejä ja salt pastilleja. Vähän köyhät vappueväät, mutta mitäpä tuosta. Mies siis lähti siitä sitten vielä tontille hommiin.

 

Mekin lähdettiin tyttöjen kanssa vielä pyörälenkille. Ajeltiin ensin tuonne Klaukkalan keskustaan katsomaan olisiko siellä mitään vappuista. Paria ilmapallomyyjää lukuunottamatta aivan autiota. Kurvattiin takaisinpäin ja ajeltiin tontille asti iskää moikkaamaan ja sieltä taas kotiin. Tulihan siitä varmaan ainakin kuuden kilsan lenkki, esikoiselle ihan kunnon reissu! Tosikoinen ei jaksanut polkea, joten istui ja paleltui mun kyydissä.

 

Täytyy sanoa, että esikoinen polkee sillä pyörällään nykyisin kyllä loistavasti! Alamäet ja ylämäet ja mutkat ja kaikki. Hallitsee pyörän hienosti 🙂 Kyllä olen iloinen siitä, se kun oli välillä niin vaikeaa.

Meidän tuuriahan sen piti olla, että kun ollaan menossa Tallinnaan, siellä on meneillään mellakat. Viime vuonna kun samoihin aikoihin suht samalla porukalla piti mennä (minä tosin en silloin muuten vaan olisi päässyt), oli vielä jäät Suomenlahdella, eikä katamaraanit kulkeneet ja matka peruuntui. Tällä kertaa otettiin varman päälle ja varattiin iso paatti – "turhaan", kun ei ollutkaan jäätä – mutta sittenpä olikin ne mellakat.

 

Rohkeasti vaan kuitenkin sinne Tallinnaan lauantaiaamuna lähdettiin, onhan siellä ollut päivisin ihan rauhallista. Shopattiin (meitä oli siis viisi naista) Viru-keskuksessa – vanhaan kaupunkiin ei kuitenkaan arvattu lähteä ostoksille tällä kertaa – ja käytiin mukavissa hoidoissa hotellillamme. Minulla on nyt kaksivärinen jälleen siistitty pää. Ja lapset saivat vaatteita ja vähän lelujakin tuliaisiksi ja itsellenikin ostin uuden mokkatakin ja avokkaat. Muita vaatteita en itselleni sieltä löytänyt, joten kesän kynnyksellä tarvii vielä käydä vaikka Itiksessä.

 

Illalla pohdittiin, uskalletaanko lähteä syömään vanhaan kaupunkiin Ravintola Oliveriin, josta meillä oli pöytä valmiiksi varattuna. Seitsemän aikaan oli varaus, joten takaisin arveltiin – aivan oikein – tulevamme vasta ysin maissa. Siinä miettiessämme hotellimme aula ja ilmeisesti katto täyttyi poliiseista ja yhdeltä kysyttiin, onko sinne vanhaan kaupunkiin vielä turvallista mennä. Poliisi arveli, että eiköhän, joten virkavallan luvalla me sitten käveltiin se varsin lyhyt matka Oliveriin, ihan poliisisaattueessa 😉

 

Olihan se vähän jotenkin jännää, kun poliiseja oli kymmenittäin, kulkivat meidän edellä parijonossa mellakkavarusteissa.

 

Ihan rauhallista siellä kuitenkin oli vielä silloin yhdeksänkin aikaan, kun palailtiin hotellille. Poliiseja oli kaikkialla, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Turvassa päästiin takaisin hotellihuoneeseen, mistä ei sitten mihinkään enää arvattu lähteäkään – tai jaksettu sen puoleen. Hurjat mammat Tallinnassa, joivat vettä ja söivät suklaata, katsoivat telkkua ja pelasivat korttia 😀

 

Katseltiin siis vähän paikalliselta tv-kanavalta – aivan ulkoministeriön ohjeiden mukaisesti 😉 – mitä siellä ulkona tapahtuu. Hotellihuoneiden ikkunoista kun ei mitään näkynyt. Telkussa näyttivät välillä live-kuvaa suht hiljaisesta keskustasta ja välillä selostivat kuinka väkijoukko oli edellisyönä riehunut ja mm. "pesäpallipulikalla" (siis pesäpallomailalla) poliisiakin hakannut. Ja sekös nauratti jopa meitä aikuisia (väsyneitä) naisia 😉

 

Puoli kahdentoista aikaan illalla oltiin menossa nukkumaan ja vielä kurkin oman huoneen ikkunasta kadulle. Vähän oltiin pettyneitä, kun sentään oltiin keskellä "sotatannerta", muttei mitään äksöniä nähty. Tusinan verran poliiseja kuljeksi hissuksiin siinä meidän hotellin ja Viru-keskuksen välissä ja yksi yksinäinen poliisiauto pyyhälsi ohi. Ilmeisesti mellakat olivat jo rauhoittumaan päin – kaikki mellakoitsijat oli vissiin jo edellisyönä pidätetty… Parempi tietenkin niin.

 

Aamulla oli poliisien yövalvonnat ohi ja hotellimme aula jälleen täynnä poliiseja. Varmaan kotia kohti suuntaamassa, rauhallisina siinä tupakoivat ja turinoivat. Niinhän mekin, siis kotia kohti suuntaamassa, ei tupakoimassa. Pieni kiekka vielä Viru-keskukseen, viimeiset ostokset ja sitten laivalla kotiin. Mies ja lapset oli satamassa vastassa. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, vaikka vain yhden yön oli äiti poissa!

 

[Kauppojen sunnuntaiaukioloja muuten kaipaan kovasti!]

Miksi blondi vahtii pistorasiaa? -Se odottaa sähköpostia.

Mistä tietää, että blondi on ollut tietokoneella? -Näyttöruudussa on korjauslakkaa.

 

Blondi-parat, vitsejähän riittää. Ja helppohan niitä on kertoa, kun itsellä on omasta takaa tumma tukka, joka tosin jo kymmenkunta vuotta on ollut purkki-punainen. Ei sillä, että edes oikein ostaisin sitä, että hiusten värillä olisi mitään tekemistä älykkyyden tai muunkaan käyttäytymisen kanssa, ellei sitten ole kyse vetyperoxidi-blondeista, jotka blondaavat hiuksensa on account of "blondeilla on aina hauskempaa" 😉

 

Hassua on silti se, että meidän shakkinappulatyttäristä (toinen tumma, toinen vaalea) juuri se vaalea käyttäytyy "blondimaisemmin". Lienee tosin enempi ikäkausi- kuin hiustenvärijuttu, sillä onhan esikoisellakin ollut aika, jolloin minun kehuttuani hänen upeita pitkiä ripsiään, tytär totesi: "Mun tarvii sitten isona meikata ne." Ja kiillot ja meikit ovat aika-ajoin olleet esikoisellekin pop. Juuri nyt ei. Vaikka ei hän mikään jätkäkään ole, kuten siskolleen kerran kivahti, kun pikkusisko tyrkkäsi isosiskolle lippiksen väärin päin päähän 😀

 

Tällä hetkellä tosikoisella on siis meikkikausi menossa. Viime aikoina on keikaillut prinsessahepenissäänkin, mutta juuri huulikiillot ja ne kimallejutut-whatever-joitavoilaittaaposkiin ovat tärkeitä aarteita. Koko kuluneen viikon ne ovat olleet joka päivä myös päiväkodissa mukana. Tänä aamuna tytär pakkasi vähän isompaa reppua (kun tähän asti mukana on ollut käsilaukku), kun piti saada parit bratzit ja hepat mukaan. Haki vielä sen käsilaukunkin, jolloin minä yritin, että jos nyt kuitenkin vain yhden laukun ottaisit. Tyttö katsoi minua hyvin närkästyneenä: "Mutta kun pitää nää huulikimalteet ottaa mukaan, kun mä laitan niitä päiväkodissa aina välillä!" Ne sitten pakattiin myös reppuun…

 

Onhan se tärkeä osa naiseksi kasvamista, se kaunistautumisen opetteleminen. Meillä esimerkki sen suhteen on hiukan niin ja näin, itse kun viihdyn parhaiten au naturell, meikkaan vain kun olen asiakkaiden kanssa tekemisissä. Mutta meikkaan välillä kuitenkin. Ja ainakin laitan hiukseni, ainakin jotenkin 😉 Joskin lapset kuorossa ovat aina vaatimassa: "Ei saa pörröttää!" Heistä hiustyylini on liian pörröinen ja sekainen. Höh, siinä on luonnetta!

 

Sitä paitsi, parhaatkin puhujat, kun omat hiuksensa ovat vain hätäisellä ponnarilla ja aina takussa. Tosikoisen kaunistautumisinnostus ei ole vielä saavuttanut hiuksia. Tai jaa, onhan hänellä panta hoidossa aina mukana, sellainen kimalteleva panta. Ja aina niitä hiuksia ihastellaan pesun jälkeen, kun ovat sileät ja kiiltävät. Mutta loppuviikon ennen seuraavaa pesua kumpikin on kyllä varsinainen Ronja Ryövärintytär takkuisen hiuspehkonsa kanssa. Touhukkaiden lasten näköisiä siis, niinkuin pitääkin – ja niinkuin ovatkin!

Olen hakemassa lapsia päiväkodista. Nuorempi tytär kysyy voitaisiinko mennä leikkipuistoon hetkeksi, johon vastaan, että ei tällä kertaa, kun olemme menossa kauppaan. Tytärten parhaita kavereita tullaan hakemaan samaan aikaan, heidänkin äitinsä sanoo tytöilleen, että ovat menossa kauppaan. Autossa tosikoinen ilmoittaa, että kaveri on tulossa samaan kauppaan. Kerron, että ei ole, juttelin heidän äitinsä kanssa, he menevät S-marketiin, kun taas me ihan Jumboon asti. "Eikun ne tulee samaan kauppaan, se sanoi!" "Ei ne tule, se ei tiennyt." "Tulee ne!" "Ei ne kyllä tule."…

 

Noustaan Hämeenlinnanväylältä ylös Klaukkalan rampista. Esikoinen toteaa: "Nyt ollaan Klaukkalassa." Minä korjaan: "Ei olla ihan vielä Klaukkalassa, vaan vielä parin kilometrin ajan Vantaalla." "Eikä olla Vantaalla, vaan Klaukkalassa." "Ollaan kyllä Vantaalla, Klaukkala alkaa siitä Shellin nurkilta, kerron sitten kun tullaan siihen." "Ollaanpas Klaukkalassa, eikä missään Vantaalla!" "Ei olla vielä Klaukkalassa, vaan Vantaalla."…

 

Lähdetään aamulla päiväkotia kohti, auton oikean puolen ikkunat ovat ulkopuolelta vesihuurteessa, enkä näe niistä tarpeeksi hyvin ja harmittelen sitä ääneen. Esikoinen huomauttaa: "Kyllähän sä näet, kun mäkin näen niistä ulos!" "Joo, mutta mä en näe niistä riittävän hyvin, kun pitäisi tuolla risteyksessä nähdä tuleeko autoja." "No varmasti näet, kun mäkin näen!" "No en näe! Jos mä sanon, etten näe, et sä voi väittää, että mä näen! Kuskin näkemistarve on vähän eri kuin sun."…

 

Mikä ihmeen vimma noilla lapsilla on vängätä joka aiheesta vastaan? Aina pitää tietää asia paremmin kuin äiti tai isi, vaikkei oikeasti tiedäkään asiasta mitään. Tai luulee väärin. Toisinaan suorastaan hengästyttävän rasittavaa – ja nuokin esimerkit vain eilisillalta ja tältä aamulta. Huoh.

 

Tarkemman pohdinnan jälkeen tässäkin asiassa voi vain katsoa peiliin. "Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin." Ei vaiskaan, kyllä osaan myös tarpeen vaatiessa myöntää olleeni väärässä, mutta mitä vankempi mielipide tai "tieto" jostain asiasta on ollut, sitä tiukemmin siitä pitää kiinni vielä siinäkin vaiheessa kun toinen jo ilmiselvästi todistaa kantani/luuloni vääräksi. Stubborn mikä stubborn.

 

Meillä on miehenikin kanssa sellainen ikuinen väittelevä tapa kommunikoida. Ennen vanhaan ystävät sanoivat, että me riideltiin jatkuvasti. Ei me riidelty, me kommunikoidaan kinaten. Ihan kaikessa rakkaudessa. Maybe it’s me, mutta kyllä mieskin sen saman vänkäämisen tuntuu osaavan 😉 Minä olen oikeassa, maksoi mitä maksoi! Sieltä kai ne lapsetkin ovat sen oppineet, sen lisäksi, että kai se on luontaistakin lapsille "tietää kaikki", ainakin jossain iässä.

 

Ei se mitään, vängätään sitten. Onpahan ainakin jokaisella vankat vakaumukset, ei meitä niin vaan heilutella. Mutta voisi ne lapset edes vähän helpommalla uskoa, että aikuinen tietää sittenkin paremmin…