Vuosi sitten tänä päivänä lensin Helsingin 27 helleasteesta Las Palmasin niukinnaukin seitsemääntoista asteeseen. Tänään lensin Helsingin auringonpaisteesta sateiseen Ouluun.

Kello soi viideltä. Olin heräillyt jälleen yöllä muutaman kerran katsomaan kelloa. On se vaan kumma. Viisi yli viiden nousin pesemään hampaita ja pukemaan ja sitä kaikkea sellaista. Laukun olin pakannut illalla myöhään. Aamulla piti vain muistaa nakata astmalääke laukkuun. No prob, tällä kertaa. Viimeksi unohdin sen himaan. Puin illalla valikoidut vaatteet päälleni, sipaisin vähän meikkiä naamaan, silittelin hetken koiria ja sanoin miehelle heipat. Tilasin taksin tekstarilla vaikka juuri viime viikolla luin Valopilkun toimivan nyt Stadissakin. En siinä aamusella viitsinyt kokeilla appiä ekaa kertaa, kun oli koneeseenkin ehdittävä.

Kentällä kaivelin boarding passia OneDrivesta samalla kun jo piti laittaa läppäriä, iPadia, rotsia ja kaikkea laareihin ja turvatarkastushihnalle. Käveltyäni piippaamatta läpi metallinpaljastimesta (en enää lennä koroissa, ne oli laukussa nytkin) aloin keräillä kamojani, kun huomasin yhden turvatarkastuskundin tsekkailevan reppuani sillä silmällä. Mietin, mikä ihme siinä oli niin erikoista, kun kundi kysyi: “Onko tää sun reppu?” Nyökkäsin ja tajusin. “Sun pitäs tyhjentää tää vesipullo tai heittää se pois.” Vettä oli onneksi alle puoli pullollista, kulauttelin kurkkuuni. “Se unohtui, kun etsin boarding passiani.” Ei muuta kun etiäpäin sanoi mummo lumessa. Takanani tulleella oli sama vika rahikaisella.

Kävelin ulos turvatarkastuksesta, iloisesti ohi taulujen (joista olen aina porttini tsekannut) ja ihmettelin, mihin hitsiin ne taulut oikein on viety. Pelkkiä mainosvideoita näköpiirissä. Palasin tarkistamaan porttini ja toteamaan, ettei ainakaan kävelyyn kuluisi aikaa. Piipahdin WC:ssä täyttämässä vesipulloni (uudelleen) puolilleen ja astelin portin viereiseen kahvilaan. Savulohiruisleipä ja cappucino. Kävelin tarjottimineni etsimään pöytää. Meinasin istua yhteen niistä tyhjistä siinä keskellä, kun ymmärsin miksi ne olivat kaikki tyhjinä. Aurinko paistoi niissä suoraan silmiin. Istahdin baarihyllylle sen sijaan, katselemaan tapahtumaköyhää lentokenttää. Ja huomasin jättäneeni lentolaukkuni kahvilan kassan viereen.

“…ja muistattehan, että vain yksi käsimatkatavara on sallittu koneessa,” päätti Norwegianin portinvartijanainen boarding-kutsunsa. En hievahtanutkaan vielä paikaltani jonoa vilkaistuani, mutta aloin hiljaa valmistautua kertomaan naiselle, että voin kyllä tunkea reppuni lentolaukkuuni siksi aikaa, kun kävelen portin läpi, jos se tekee hänet iloiseksi. Kukaan ei kuitenkaan huomauttanut minulle siitä, että mukanani oli lentolaukku, läppärireppu ja käsilaukku. Astelin koneeseen tyytyväisenä, miettien että olisin hyvin ehtinyt nukkua puoli tuntia pitempäänkin. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää.

Jos Norwegian onkin nipo noissa laukkuasioissa – olen kerran kinannut niistä kotimatkalla Las Palmasista heidän kanssaan – on sillä kuitenkin puolensakin. Kännyköistä ja iPadeista ei niuhoteta, kunhan ovat lentotilassa. WiFikin löytyy. Ja Ouluun ja takaisin ovat onnistuneet haalimaan Finskiltä ne parhaimmat aikaslotit. Siksi minäkin lensin sillä tänne, täpötäydessä koneessa, ja huomenna takaisin. Luin kirjaani iPadilta nousun ajan ja vähän matkaa lentoon. Sitten alkoivat luomet painaa. Suljin padin ja painoin pääni seinää vasten. On aika harvinaista, että nukahdan lentokoneessa, mutta havahduin seuraavaksi siihen kun renkaat koskettivat kiitorataa.

Vaihdoin tennarit korkoihin ja klopsuttelin taksiin. Oulussa niitä sentään on lentokentällä koneita vastassa. Sen tiesin entuudestaan. Kysäisin kuskilta matkalla, vieläkö tekstaritaksi toimii Oulussa ja joko Valopilkku on otettu täällä käyttöön. Valopilkkua ei vielä, mutta pian pitäisi tuleman. Sanoi kuski, että se on kaavailtu kyllä koko maan kattavaksi, jahka kerkiävät järjestelmät kuntoon laittaa. Se on hyvä se! Tekstaritaksista ei osannut sanoa varmaksi mitään; oululaiset eivät tiettävästi ole ottaneet sitä oikein omakseen. Päivän päätteeksi testasin ja vielä toimi. Ravasin silloin yhteen aikaan täällä niin tiuhaan, että on taksin numerot vieläkin kännykässä.

Taksin kurvatessa Scandicin sisäpihalle totesin, etten sittenkään ollut silloin aikaisemmilla reissuillani ehtinyt yöpyä ihan jokaisessa Oulun (isossa) hotellisssa. Taisin jossain vaiheessa tykästyä Radisson Sasiin niin etten muita testannutkaan. Scandic on kuitenkin mukava myös (riippuu ihan mitä haluaa tehdä: tämä on lähempänä keskustaa, Radisson lähempänä Hupisaaria, vaikka eihän kummastakaan pitkä matka ole kumpaankaan). Tällä kertaa varasin Scandicin, kanta-asiakkuuden takia. On kai se kuuden euron ravintoalvoucheri niille ihan edullinen diili, kun minutkin saavat sen houkuttamana valitsemaan Scandicin, minne menenkin.

Vähän oli kalsa ja tosiaan sateisen oloinen ilma, joten kirjauduttuani sisälle hotelliin ja vietyäni kamat huoneeseeni, suuntasinkin keskustaan enkä Hupisaarille dallailemaan, kuten usein olen tehnyt. Melkein vähän houkutti mennä katsomaan olisiko se yksi lävistysliike vielä siellä Anttilan yläkerrassa ja olisiko heillä ollut aikaa laittaa yksi napaläväri. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen. Jotenkin, kun se kasvaimen jämä on vielä päässä, tuntuu etten halua uutta lävistystä, kun kuka tietää vaikka vuoden päästä se taas olisi mennyttä. Suuntasin sen sijaan kävelykadulle kuljeksimaan.

Ihan siinä käppäilin, minding my own business, kun silmäkulmaani lensi *jotain*. Kipristin silmäni kiinni ja yritin nyhtää sormillani pois sitä jotakin, joka tuntui pyrkivät sisälle silmääni. Vihdoin ja viimein sain nypättyä silmästäni melkein sentin mittaisen ötökän! Se tipahti maahan jalkoihin ja pitemmittä tutkailuitta nyhräsin sen kengälläni kuoliaaksi. Silmäkulmaani kirveli. Palasin HenkkaMaukkaan, jossa juuri olin käynyt hypistelemässä ihania paitoja, ostamatta kuitenkaan mitään. Pukukopissa tutkin silmäkulmaan ja tyytyväisenä näkemääni (eli ei mitään normaalista poikkeavaa havaittavissa) palasin ulkoilmaan jatkamaan tallustelua himpun verran kirvelevän silmän kanssa, toivoen ettei se ala turvota.

Ulkona kävelemisestä tuli jotenkin blääh, joten jatkoin hienosti H&M:ssä aloitettua sovitan-mutten-ostakaan-hähhähhähhää-shoppailuani parissa muussa keskustan kaupassa. Olisin ostanut kympillä valkoisen toppaliivin Seppälästä, mutta sitä oli jäljellä vain L niinkuin Liian iso. Olisin ostanut sieltä kympillä farkutkin, mutta niitäkin oli vain vääriä kokoja jäljellä. Edes normaalihinnalla en löytänyt sieltä oikean kokoisia. Kävelin pettyneenä Stockan Alkoon ostamaan pienen pullon Pinot Grigiota nautittavaksi chevré-salaattini kanssa sitten hotellihuoneessa. Matkalla hotellille kurvasinkin sinne HenkkaMaukkaankin vielä kerran. Veni, vidi, vici. Farkut, ihana keveä tunica ja sen alle toppi.

Huomenna uutta päälle. Johan himassa tuskailin, kun kaikki vanhat vaatteet kyllästyttää taas!

En muistanut edes, miten onneton Oulun keskusta on. Siis yksi Suomen isoimmista kaupungeista kuitenkin, ja sen keskusta on ankeampi kuin Joensuun! Tai Vaasan, Kokkolan, Kajaanin, Jyväskylän… jatkanko vielä? En tiedä, missä kaikki kaupat täällä on, mutta ei niitä ainakaan tuolla Stockan liepeillä ole kuin muutama hassu. Siksi kai olen yleensäkin täällä mieluummin nauttinut tuosta keskustan läheisestä kauniista luonnosta ennemmin kuin edes yrittänyt shoppailla. En minä varsin *yrittänyt* nytkään, mutta, siis…

Nyt tekisi mieli sulkea silmät ja nukkua. Hiukkasen väsyttää viikonlopun autotallinsiivousten ja tämän aamun aikaisen nousun jälkeen. Kaipa sitä kohta voisi ummistaa silmänsä.