Author: Marilka

Fabulous fifteen

Marilka

Esikoinen täytti 15 puoltoista viikkoa sitten. Murrosiän puitteissa kehitys näyttää jotenkin samankaltaiselta kuin itsellänikin aikoinaan. Pahin angsti oli hellittänyt, kavereiden kanssa sählättiin ja toilailtiin ja duunailtiin kaikenlaista. Seikkailin pitkin suomenniemeä milloin junalla, milloin kuorodösällä, milloin vanhempien kavereiden autoilla ja milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta. Pidin hauskaa. Minusta melkeinpä tuntuu, että se oli teinivuosistani paras. 16-vuotiaana jo jätin teinisäädön taakseni ja aloin seurustella itseäni kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa, josta sittemmin tuli aviomieheni ja tytärteni isä.

Sinä vuonna kun olin 15, istuin Carrollsiissa (rolssissa) tovin jos toisenkin, kaupungissa jos toisessa. Kuljin parhaan kaverini kanssa etsimässä paikallista rolssia Lahdesta ja Tampereelta ja Jyväskylästä ja… Junailimme itsemme välillä Harjavaltaan hyvän ystävän luo, välillä ystävä junaili Helsinkiin. Kylmälän legendaariset bussit kuljettivat meitä kuoro- ja leirimatkoilla, kunnes joku viimeinkin sai niistä tarpeekseen bussin takarenkaiden irrottua nuortenleirin paluumatkalla. Minä en sillä reissulla ollut, sillä olin töissä, mutta kuulin kaiken kavereiltani.

Niin, minä olin töissä. Siihen aikaan vielä viisitoistakesäisetkin saivat töitä. Olin ollut kesän paikallisessa K-kaupassa ja jatkoin siellä talven läpi tehden 6h vuoron joka toinen lauantai + vähän enempi töitä koulun lomien aikaan. Sainpa vähän rahaa. Yksinhuoltajaäidin tytär.

Elelin aika tavallista nuoruutta, jos kohta en dokannut vaan hengasin helluntaiseurakunnan nuorten kanssa. Me tehtiin jekkuja, hengattiin ympäriinsä yötä myöti, pidettiin mekkalaa dösässä ja metrossa, herätettiin pahennusta kahviloissa, iloittiin, surtiin, ihastuttiin, rakastuttiin, oltiin niin bestiksii niin bestiksii, suututtiin ja sovittiin. Jauhettiin jatkuvasti Orbittia, jota oli aina farkkurotsin rintataskussa. Haettiin Valtsusta karjalanpiirakkaa ja nakkeja ja jäätelöä paikkaamaan syömättä jäänyttä päivällistä. Pörrättiin autollisten vanhempien kavereiden kanssa ympäri ämpäri – etenkin tietenkin sen nyt jo ex-mieheni kyydissä. Telttailtiin ja leireiltiin, hellaritapahtumissa ja lereillä tietty.

Siihen aikaanhan ei vielä ollut kännyköitäkään. Se oli kyllä sensorttista säätöä välillä se kortti/kolikkopuhelinten metsästys ja ylipäänsäkin ihmisten, etenkin mutsin, saaminen kiinni. Eihän sekään himassa päivystänyt odottamassa, satunko soittamaan ja pyytämään lupaa milloin mihinkin. Niin sitä sitten useimmiten tuli vaan mentyä. Minkäs tein, kun en saanut mutsia kii. Eikä sillon ollut nettiä ja snapchattiä ja whatsappia, vaan puhelut puhuttiin sillä yhdellä kotipuhelimella. Ja vitsi kun väliin kuumotti soittaa, kun ei ikinä tiennyt kuka siellä vastaa!

Niin, päiväkirja sen paremmin kertoo.

Kesää 1990

Väsyttää. Nukuin HUONOSTI 3½ h viime yönä: 4:30-8:00. Konfassa oli kivaa. Sosiaalisesti &henkisesti. Ääni siel vaa Pe:na meni ku laulettiin (kuoro). Samana yönä käytiin Hämikses, Hämeenlinnan pihalla pelaas futista. La:na vaa juteltii ja käytii Essolla (J kävi Parolassa). Yönsä M & K vietti [kaverin] ja mun teltassa. (Ne nukahti sinne yöseuroilla).

Eipä meil ollu Vartsikas siistii! Ekax: mä tein duunis 6h päivän. Söin koko aikana sämpylän, jäden maitoo ja mehuu ja kupin kahvii. Ei lievä nälkä. Sit kotona mä vaa vaihoin vaatteet ja menin. En jaksanu syyä ja unohin ottaa eväät. Siellä mä söin muutaman keksin, vähä hot rodei ja lätyn. Lättytaikinaan ja paistoon käytettiin Voimariinia, päivätty 21.5.-90. Toinen vaihtoehto ois ollu Flora, päivätty 020590. Hyvin menee!!! Me palettiin sulkista ja Hollya. Mä lähin vikojen, tokavikojen siis, mukana. Ja mä pääsin J:n ”rekan” kyyis Itiksee, jonne muut tuli dösäl myöhemmin. Se oli sit kivaa! Meil oli taas sit Rolssis J:n kaa lyhyt kahdenkeskinen hetki, muut oli hitaita. Myöhemmin, 5 vai 11, S ja mä mentii soittaa […] rekasta. Yleisö oli rikki. Sit mä pääsin Ikosen kyyis himaan. (Äiti ei ollu ollu himas.)

Syksyä 1990

Viime viikonloppu oli just sika-kiva. Eka oli ”pitkät” kuoroharkat lana salil (ne on yleensä kivoi), sit meiä kuoro laulo. Sit me lähettii koko lössi Jäkeen. Pikku-kööri laulo siellä. Me tultiin sieltä periaatteessa klo 12 mut just sillon (sinä yönä) siirrettii kelloi joten me tultiinki klo 11 (mä menin Isotaloille yöks). Gospel-konsertti Jäkes alko klo 10 ”iltapäivällä”.

PE mä menin kuoroharkkoihin viideks. Sit S:lle yöx pe-illan jälkeen. Aamulla sieltä suoraan duuniin. Sit kodin kauta (25 min. kotona) salille kuoroharkkoihin (ylim.). Kaupungille [kaverin] kaa (½h). Puol seittemältä Formian eessä [toista kaverii] treffaas, kattoon Days of Thunder salille. Cafikseen. Huh. Himaan. n. 30h ja 25 min. himas vaik koko ajan Hesas ja koko aika menos. Et silleen. Näin meillä. Entäs teillä (heh heh). Sit tänä aamuna pyhis alotus. T oli kadottanu kaulaliinansa ja syytti mua… Löys sen sit. Sit me tultiin kodin kautta [kaverille sen siskon] synttäreille ja taas kodin kautta salille. Siel oli Lapsikuoron äänitteen julkaisu. Sit, sit, sit. Mun elämä näkyy olevan kamalaa hosaa. Mä tarttisin vissiin parin viikon loman elämän arjesta…

Kello on approximately 02:15. Kiva aika kirjottaa, mut mun on iha pakko. LA (”eilen”) oli pyhäinpäivä ja nuorisopäivä Lahessa. Me laulettii ja tottahan siellä oli muitaki salilaisii aika liuta + muut. Mentii taas Kylmälän dösällä (dösillä). Me mentiin uudella, toinen oli n. 70-luvulta. Siit puhkes menomatkalla rengas! Salin ”Hammondi” (siis Harmooni) raahattii pakulla mekee. Kumma ku eivät saman tien ottaneet salilsta flyygeliäki! … Siel oli aamupala, ruoka, kahvit, (me käytii rollsissa), iltapala. Ei me syöty ku vähä vaa. Mut hyvät safkat siel oli (kuten aina). Palatessa uus Kylmälä pamautti ylänurkkansa salin katokseen. HEH HEH. Katos rutussa, dösässä ei pahempia vammoja. (ei ollu eka kerta ku katos on rytyssä). Kylmälä on aina Kylmälä (jos ei satu mitää, ei oo).

Yöllä [leirille tuli] liuta kuorolaisii, jotka tuli kokouksesta suoraan: Ne ja [muutama muu] meni alas saunalle viettään [yhen] synttärei. Niin, siis, eiku ei mitää. [Lerin pomo] kai ois halunnu kans, ku se keksi tyhmän jutun: matto piipun päälle, savustetaan ne ulos (ne paisto makkaraa), lumipallosade. Toinen: Pyyetää anteeks, lauletaa [synttärisankarille], lumpparei. Lumppareit ei heitetty, ku puolet vastusti. S + mä pyyettii niilt henk.koht. anteeks in case they (don’t) didn’t like the poor joke. Piti selvittää välit kuorolaisiin, muuten ei kehtais näyttää naamansa siellä.

Su:na pelattii. SIKA-pingistä ja fudista. S-p on SIKA-kivaa. Vähä ku Holly, mut pingispöytää kierretää ja on 2 mailaa vaa. Fudikses mul oli S:n kengät. Ne kastu LIKOmäriks (lunta on maassa varmaan 20 senttii ainaki). Kasvot ja kädet on naarmuilla (Pallosta). Lihakset on kipiät.

Mä puhuin tänään 2 maratoonia. Eka T:n kaa. Se tulee Uutena Vuotena Hesaan. Ehkä 14.12.ki. Sit se ehkä lähtee meiän kaa Lappiin. Sit toisen S:n kaa.

Lähettii Huttiin pizzalle. Syötiin Large Meat Lover’s ja maksettiin tietty kaikki osa. Lopulta monien laskutoimitusten jälkeen todettiin minun (maksajan) jääneen 2mk miinukselle. Tietty sil ei ollu väliä, mutta J (yllätys, yllätys!) ois välttämättä halunnu antaa mulle 3mk (pojat söi 2 palaa, me 1). En mä niitä sillon huolinu. Sit me kekattiin mennä elokuviin kattoon Kuin lintu langalla, joten eiku, muttei me tiietty mis se menee ja mihin aikaan. Me mentiin Bristoliin hakeen niit lappui ja sit mä muistin et mun tarttee soittaa äidille jos me elokuviin mennään. No mä sanoin J:lle, et mä tartten 1mk (mul ei ollut yhtään). Se anto 3.

Talvea 1990-91

Mä olin viime yön S:llä. Eilen oli oli nääs itsepäisyysjuhla partios. Siel me soitettii molempien himaan. Mä: mä meen S:lle yöks. Tuun kodin kautta, heitäthän.S: Sanna tulle meille yöx, pitäkää sauna lämpimänä!

Viime lauantaina, 22.12., neljän jälkeen tänne tuli (kutsuttuna) S ja T. J:n piti tulla, mut se ei ollu ”kuullu” tai ”tajunnu” aikaa. Niinpä sitten T. soitti sille ja sen äiti välitti T:lle viestin, että sen piti tavata J. kompassilla 17:30-18:00. T lähti ja sit ehkä vähä vail 19 ne tuli ”takas”.

Sunnuntai-iltana T tuli Hesaan! Me tultiin eiku mentiin S:lle ja mäki jäin yöx sinne. Ruvettiin nukkuun klo 05! Paitsi T, joka ei saanu unta, joten se nukahti vasta n. 05:30! Herättiin puol 10. Järkyttävää. Me tultiin meille n. klo 12 ja lähettiin sit stadiin. Mut ei me oltu siellä ku tunti ni lähettiin Itikseen. Siel oli kivaa. Me istuttiin Fruttin pöydäs 2h! Eka puol h yksin eiku kolmisin. Sit tuli T. Me oltiin siinä vielä n. 1½h ku mä ”suutuin” sille. Mä vippasin repimäni hampparipurkin kannen palaset sen päälle. Ja sit meit kolmee vietiin! T tuli sit peräs. Sit me fiksut eksyttiin. Sehän ei siis oo uutta S:lle ja mulle.

Hei vaan, minä täällä! Tänään mä koklasin, millasta näkkäristä tulee paahdettuna. Just ku mä olin ottamaisillani (siis aikomus), puhelin soi. Kun mä tulin puhelimesta (2, ehkä, min. myöhemmin), se syttyi jo tuleen. Heh heh. Minä vauhdissa jälleen. Ei se mitään. Näkkäri oli entinen, mut paahdin ei.

Ennenku me päästiin sisään, ku S oli just koklaas ovee, siihen kadun varteen ajo Musta Maija. Sieltä sano nainen, että ”Tulkaas tytöt tänne.” Sit se tarkisti meiän reput. Siel oli kuorokansiot. Tietty. Se oli rutiinitarkistus, mut huvittava. Mietittii, et jos ois puhallutettu, oisko purkasta tullu promilleja.

Siellä [studiolla] sitten istuttiin yhes huonees videoita töllääs ja limuu litkiis varmaan pari tuntii. Sit päästiin studioon ja seistiin ja istuttiin lavalla ties kuin kauan ennenku alettiin filmaan. Oli tarkotus purkittaa 2 biiii play-back-juttuna, mut vähä veny… Dösäkuski tuli klo 9 ja passitettiin takas ja tuleen uuestaan klo 10 (kai). No me oltiin valmiit YHEN biisin kaa n. puol 00 ja päätettiin sit tietty jättää toinen toiseen kertaan. Bändiki oli. Ne soitteli sitä sun tätä aina välillä. Näytettiin olevamme tosissamme laulaas, mut showattiin äänillä, ku ei kuulunu eiku siis ku sitä ei nauhotettu.

J & T ei tullu S:lle 13:30 dösällä. Ne luuli sen lähtevän 14:30. No mentiin kaikki vastaan dösää, joka lähti 14:45 mut ei ne ollu siinä. Seuraavaa dösää vastaan me mentiin [kaverin] kaa kahestaa. No ei me keritty kauaa venata (kylmissämme, letkistä tanssien lämpimix) ku nää ”talonvahdit” alkaa huutaa meitä. J oli just soittanu puhelinkiskasta Souderista. Me (S & mä) haettiin ne sieltä – kävellen. Molemmilla purkkarit. Reidet vaa jääty. Matkaa ei ollu ku n. 1½ km… Selvittii hengis takas.

[Eilen] kaikki tuntu luulevan mua joksku tietopankiks. Kaikki kyseli mult koko ajan kaikenmaailman juttuja mm. ”millaset sarvet porolla on?”

Me mentiin Salille, jossa J puolen minsan kuluttuu älykkäästi kysy: ”Lähettex Rollssiin?” Ei silti, meil oli kyllä vakaa aikomus mennä sinne mut me ei viititty kysyy, ku tiettii, et J kummiski kysyy… No meit oli tietty hirvee lössi, eikä me olla ihan hiljasii – niin siis Sörnäisten rantatiellä.

Dösä oli Kylmälän vanhin ja pienin (31 paikkaa). Samoin luultavasti kuskikin. Näytti kuulemma KGB-agentilta. Sano, että dösä kippaa… Dösästä irtos vasemmanpuoleiset 2 rengasta – takaa siis. Kuski ajo n. 100m niiet pohja laahas maata ennenku älys jarruttaa… Kivaa… Poliisit tuli paikalle. Otti bussilta kilvet ja sakotti kuskia, joka muuten oli ”vaipunut itsesääliin”: onneksi ei Antti kuollut… Dösästä oli pohja putoomas ym. Tulivat Hesaa Onni Vilppaalla.

Seuraava tarina tapahtui sitten perjantai-iltana. Tein hommat loppuun mahdollisimman nopsaan. E:n ja S:n piti tulla hakeen mut 19:15. Seison ulkona. Odotan. Vaivun epätoivoon. Kuuntelen lappuja. Odotan jälleen. Ei kuulu. Seison tunnin, kunnes mom hakee himaan. J ja T on meillä. V, E ja S ettii J:a, jolla on V:n tavarat. J soittaa olevansa [tutuilla], että mikäli kysytään… V, E & S saapuu. E näkee J:n ja ”vihjailee” sille musta. S soittaa J:lle: ”Ollaan leirikeskukses. Tuo V:n kamat”. Lähetään kyseiseen paikkaan.

Kevättä 1991

Eilen oli kivaa. Kuoro oli Nokialla. Me räpättiin… Palloiluhallissa illalla oli ”mini Joy” = Tre, me & Nokia + 3 Harjavaltalaista. Paluumatkal me naurettii sairaasti, ku P vähä haastatteli jengii (mm. Harhaanjohtaja Hakkaraista). Sit pysähdyttii Lehiksen viereiselle Essolle. Siel oli jätkii pelaas rahapelei ja ne tuijotti silmät pyöreinä ku lähes 70 tyyppii marssii n. 15 yli 00 sisään. Ne jopa ihmetteli ääneen, että ”mistä nää kaikki on tullu???” Loppumatkan, lähes 1½h, [eräät] hakkas rumpuja (ne oli osina dösäs) ja laulo. Jotkut (kuten minä) yritti nukkua, mut toiset vaa tsiigas näit ja nauro kipeesti.

Kaunis ilma tänään. Kauniimpi huomenna. Kaunein Vappuna. Se oli S:n ja mun uusin vuorokeskustelu, kun ”kiinnostus on 10”.

Perjantaina oltii ekaa kertaa Vartsikassa tänä vuonna. Moottorivene ei ollu kunnossa. Takastullessa S yritti kastella H:n, joka kiusas S:aa, mut kaikki veet tuli mun syliin. Lopulta S:kin oli märkä, ku mä kosti ja vene kallellaan, kun mä väistin, muutama sentti ois kaatunut. Sit laiturin luon hörppäs ku T ei osannu nousta veneestä…

T teki äsken J:lle joukin. Se näppäili meiän numeron ja anto luurin J:lle, joka häkelty. Heh heh.

Those were the days, my friend. We thought they’d never end…

Näistä leikkauksista

Marilka

Kirjoitin tämän Facebookkiin. Päätin lopulta julkaista saman tässä blogissanikin. Vihaisena ei pitäisi mitään julkaista, mutta teen poikkeuksen sääntööni – myös kirosanojen viljelyn suhteen. Pardon my French jo näin etukäteen. Sillä minua suututtaa tämä jumalaton marina, jonka hallituksen leikkaukset (jokta sinänsä mielestäni ovat vähän pimeässä sohimista, eikä mun maalaisjärkeni jaksa ymmärtää ihan kaikkien noiden toimien älykkyyttää säästömielessä eikä edes kilpailukykymielessä – julkisella puolella ne ehkä tuo säästöjä, yksityisellä? en tiedä).

Kielenkantani (näppäimistöni) kirvoitti Mirja Mansikkamäen vuodatus Facessa. Ihan niin ja omat päälle.

Tuolla nyt itkee turuilla ja toreilla “matalapalkkaiset” (jotka ei edes mun yksityisellä työskentelevän näkökulmasta ole niin kovin matalia, olen tehnyt ihan tätä samaa it-hommaa huomattavasti em. peruspalkkoja alemmallakin peruspalkalla ja ihan ilman sunnuntailisiä) huutavat ja itkevät sunnuntailisiensä madalluksesta (200% palkasta 175% palkkaan) ja siitä, että loma-aika lyhenee 38 päivästä siihen 30 päivään, jolla me muutkin pärjäillään. Kun ne saavutetut edut, vittu! Ja meidän työ on tärkeempää kuin teidän työ!

Ja sitten mulle sanotaan, että ole sinä hiljaa, kun ei sun päivärahoihis ja kilsakorvauksiis koskettu. Ei koskettu ei, mutta sit jos koskevat, koskevat. Jos se on se mikä säästön tuo, siittä vaan. Ei se tosin valtion kassaan mene sekään, sillä meillä ne maksaa asiakas. Julkisellakin puolella sunnuntailisät maksaa juu asiakas, veroissaan.

Nyt vittu oikeesti! Ei tästä ikinä tule mitään, kun teki niin tai näin, aina joku parkuu suureen ääneen! Eniten huutaa AY-liike, jolla on ollut aivan liikaa valtaa. Mistä te luulette, että meidän helvetin korkea hintataso johtuu jos ei siitä, miten AY-liike on saanut työn tässä maassa niin pirun kalliiksi?

Ja muuten, kyllä nämä leikkaukset koskee minuakin. Olen joskus sairaana ja juu, jo yhden päivän palkan menetys kirpaisee. Ihan on arkipyhät olleet kiva juttu, mutta vastaisuudessa olen ne (lue: jopa ne kaksi, jotka karsittiin) töissä.

Menkää ruikuttajat katsomaan kuinka Jenkeissä on 10 päivää vuosilomaa, sairaspäivät vähennetään niistä ja loppujakaan ei saa yleensä putkeen pitää. Meillä on täällä näiden leikkaustenkin jälkeen työntekijöiden asiat aika hemmetin hyvin.

Ja vielä:

Must on niin jotenkin huippua, kun kuntapuolen ihmiset itkee kun ei oo etuuksia ja sitä ja tätä. Ei se kuulkaa yrityspuolella ole vältsisti yhtään sen paremmin. Päin vastoin – ei ole virkoja vaan yt:t vaanii vuoden välein monissa yrityksissä, jatkuvasti pelkäät työsi puolesta, palkankorotuksia ei ole, koulutuksiin ei pääse mutta silti vaatimukset osaamisen kasvattamisesta on kovat – ja jos et jatkuvasti opi ja mukaudu olet siellä yt-listan kärjessä.

Miksei yrityspuolen ihmisten itkua näy eikä kuulu? Itse ainakin ajattelen, että olen oman onneni seppä, sitä niitän mitä kylvän ja niin eespäin. Itse olen työni ja työpaikkani valinnut – tai päätynyt sinne mihin huolittiin, kuka mitenkin. Leikkaukset koskevat nyt pahiten julkista sektoria, koska se on se, mikä valtion kassasta tulee.

Lakatkaa oikeesti ihmiset tuijottelemasta omaa napaanne itsesäälin vallassa!

Eniten vituttaa pakolaisten sotkeminen tähän keskusteluun. Siinä menee jo puurot ja vellit ja läskisoositkin sekaisin.

UGH. Olen puhunut. Kiitos ja näkemiin.

Noustaan kaikki rattaille

Marilka

Maikkari uutisoi tänään, että kuva hukkuneesta Aylanista herätti lappilaismiehen auttamishalun ja nyt hän tarjoaa mökkikyläänsä pakolaisille.Tsekkasin jutun kommentit, ja olin häkeltynyt siitä p*askaryöpystä, jonka sieltä luin. Ja lisää tuli omaan kommenttiini hyvän uutisen tuomasta toivonrippusesta. Sellaisia kommentteja kuin

– Tämä mätä islamin palvonta,sekä päättäjät jotka tätä kusetusta uskoo niin vois hävitä tältä pallolta

– Ainoa hyvä uutinen pakolaisista olisi se että, ne kaikki karkoitetaan eikä uusia oteta enää koskaan.

– Annetaan tää suomi suosiolla apinoille vaan.. Vittu mitä paskaa. Rajat kiinni vaan!

Ja jos ei muuta joku osannut sanoa, niin ainakin piti mainita, että lappilaismiehen auttamishalun syy oli väärä – valheellinen uutisointi. En ota kantaa uutiseen, kun en tiedä. Mutta mitä väliä sillä on, vaikka auttamishalun olisi sytyttänyt virheellinen uutisointi? Apua tarvitaan joka tapauksessa.

Kommenttien joukossa oli myös tällainen, mihin vastasin hämmentyneenä “ööö, noinhan sen kuuluukin olla??”

Vittu mitä aivopesua nämä uutiset on! luovutan mielellään asunnon , kaikki 33 neliöö niin monelle pakolaisille kuin sinne haluaa tunkea jos sen kerran edes itse saisin kaupungilta asunnon. ikinä sitä saanut vaikka luottotiedot kunnossa ja aina töitä tehnyt, joten myös verot maksanut! ja siksi yksityisiltä kalliilla joutunut vuokraamaan! Ai niin. . ite tietty vuokran maksanu. ilman mitään tukea

Jotenkin tuo kommentti kuvastaa niin hienosti sitä kieroutunutta suhdetta, joka ihmisillä nykyään tuntuu olevan tähän meidän hyvinvointivaltioon. Minä maksan verot, minun pitää saada! Mihin on unohdettu ajatus siitä, että ensisijaisesti on jokaisen oma vastuu elättää itsensä ja perheensä, omalla työllä. Ja vasta jos ei siihen syystä tai toisesta kykene, haetaan apua muualta. Silloinkin näkisin, että ensisijaisesti vastuu on perheellä, sillä laajemmalla, auttaa omiaan. Ja jos ei se riitä, tai ei perhettä ole, on yhteiskunnan aika auttaa.

Ei, tänä päivänä jokainen kokee ansaitsevansa yhteiskunnalta jotain. Mietitään vaan, mitä MINÄ voin yhteiskunnalta saada. Sen sijaan, että pidettäisiin huoli itsestämme ja omaisistamme, valitetaan ja rutistaan, kun ei kukaan auta sitä mummoanikaan siellä. Mikset SINÄ auta? Valitetaan ja rutistaan, että kun minä olen näin hyvä veronmaksaja, miksen minä saa mitään takaisin, on se nyt kumma juttu! AY-liike on tässä pahin agitoija.

Hyvinvointivaltion perusta on iso joukko hyvin toimeentulevia, joiden maksamilla veroilla autetaan pientä joukkoa tarvitsijoita. Hyvinvointivaltio toimii, kun rattailla on vähän väkeä ison joukon vetämänä. Kun vetäjäjoukosta alkaa yksi toisensa perään hypätä kärryille, koska “minä kans!”, häviää vetäjäjoukon voima sitä mukaa ja pian on kaikki pulassa.

Minusta on mielenkiintoista, noin poliittisesti, miten Kokoomusta aina parjataan hyvinvointivaltion tappajaksi ja rikkaiden hyysääjäksi. On parempi olla demari, kun on silloin pienen ihmisen, duunarin puolella. Tuleeko koskaan mieleen, että jos kaikki tasapäistetään, kuten vasemmisto, sosialistit, haluaisivat, olisi koko kansa yhtä köyhää, eikä kukaan enää auttaisi ketään? Tuleeko koskaan mieleen, että sakottamalla hyvä- ja keskituloisten maksukykyä luodaan vain lisää kärryille hyppääjiä?

Hyvinvointivaltio tarvitsee ihmisiä, jotka pärjäävät omillaan, jotka eivät tarvitse eivätkä koe tarvitsevansa yhteiskunnalta mitään. He ovat niitä, jotka antavat. Hyvinvointivaltio tarvitsee ihmisiä, jotka eivät mieti, mitä yhteiskunta voisi heille antaa, vaan miten he pitävät itse huolta perheestään ja omaisistaan.

Kun ajattelutapa on yhä enenevissä määrin “mitä MINÄ saan ja miten yhteiskunta MINUN MUMMOANI hoitaa” ei kai ihme, että ihmisissä syttyy tuo hurja viha, kun tänne kehtaa tulla muun maalaisia tarvitsemaan MEIDÄN apua. Saati, että ihmiset haluaisivatkin auttaa heitä! Olen sikäli samaa mieltä monenkin kanssa, että onhan se nyt hullua, että tässä nyt kohkataan syyrialaisista avuntarvitsijoista, kun ihan omissakin olisi riittämiin.

Mitä jos jokainen katsoisi peiliin. Mitä jos jokainen miettisi, miten voi auttaa omaisiaan. Miten voisi huolehtia omista vanhuksistaan, hylkäämättä heitä yhteiskunnan armoille. Ja kun auttamisen alkuun pääsee, voi miettiä, miten voisi auttaa edes yhtä tai kahta täältä turvaa hakenutta. Sodan jaloista lähtenyttä. Ihmistä, joka mieluummin lähti vaaralliselle ja epävarmalle matkalle, kuin jäi sodan jalkoihin.

Entä jos se olisitkin sinä, se lähtijä? Entä jos me olisimmekin täällä Suomessa kolmen osapuolen sisällissodassa? Ei siitä omastamme ole vielä sataakaan vuotta hei! Entä jos koko muu maailma sanoisi silloin: “painukaa sinne mistä tulittekin likaiset sivistymättömät härmäläiset, ei me teitä tänne haluta meidän sivistystä saastuttamaan!”

Minulle lapsena opetettiin kultainen sääntö. Tee toisille niinkuin tahtoisit sinulle tehtävän. Vaikket perustaisi Raamatusta ja uskonnosta, tuo sääntö on ehkä paras sääntö mitä on. Sillä niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Jokainen saa enemmän, kun antaa enemmän ja lakkaa miettimästä, mitä itse voisi saada.

wellfare

I have a dream

Marilka

I have a dream. And I know how stupid it sounds when I talk about it and then give all the millions of excuses for not pursuing it for real.

I have a dream. I want to write a book or two or maybe even more. Not just any books, but books about my grandmother’s journey from Carelia, from Vyborg, to Helsinki as a refugee of the second World War. Books about the carefree childhood, the teen years in Vyborg, the summers at the country home in Huumola, the voyage from Vyborg to Vaasa to Helsinki. Not the usual memoirs, but novels. With a storyline that brings the whole life there alive to the reader.

I have a dream. I want to write abook about my husband’s adventures in the States some years ago. In the same manner. I already started that one while he was gone there, but never continued when he came back home. Then again, I don’t even know if I’d like to publish that one while he’s still alive.

I have a dream. I want to write a book about my own teen years of growing up, struggling in my relationship with my dad. And mom, in retrospect, in ways I didn’t understand back then. I didn’t really understand much back then. It has all started to dawn on me after my mother’s death. I want to write a story about the girl who’s me, but not me. I don’t want to write faithful-to-the truth narratives. I want to write stories based on the true stories.

I want to write. I want to write something that matters. I want to write something that is more than just a blog post that has 10 readers. More than just a novella or short story lost and forgotten in the masses of stories in the Internet. I want to write books that people will want to read. Books that they might benefit from in a way or another. Books that have the potential to change, if not the world, the world of a reader or few.

I have a dream and my fever is rising. I want to pursue it.

I need time. I need time to write, I need time to do the research I suck at. I want to get my facts right in the books, even if they are fiction. I suck at research. It’s a wonder I ever managed to finish my Master’s Thesis. I have no patience for research. Still, I need to do it. I need time. I need the feeling that I’m not in a hurry, that there’s no rush, that I have all the time in my life. That I can use up hours for research and then write another day.

I have a dream I cannot realize while working all days and taking care of kids and dogs in the evening, being with my husband. I love my family. They are my inspiration, my meaning for living.They keep my feet on the ground and my emotions roiling and my self strongly attached to *life*.

I have a dream of having a little house by the seaside, with a little veranda overlooking the sea. I would sit there on the veranda, with my research books, with my laptop. I would read, I would write. I would gaze at the sea for inspiration. At times it would be stormy, at other times still and glistening in the bright sun.

I have a dream and I want to try my wings. I wish I could. I hope I live to see the day when I can. I hope I live to be able to fulfill my dream. To dream is good, right?

Hyvät, pahat ja muuten vaan v*tuttavat

Marilka

Se menee niin, eikös, että kun mies lähtee työmatkalle, vaimo sairastuu? Tai ehkä niin päin, että kun vaimo sairastuu, mies on työmatkalla. Perheessä on kiertänyt flunssa, olen neljäs ketjussa, enää esikoinen on sairastumatta. Ei mikään mahtiflunssa, mutta tällainen pää tukossa kurkku kipeenä/karheena muutaman päivän. Kaksi päivää koulusta/töistä poissa ja sitten taas arkeen. Tänään on veto veks ja päässä humisee. Kevyesti olen koittanut töitä tehdä, mutta silmien takana polttaa. Pakko ottaa kohta päikkärit, vaikka kello on vasta kymmenen.

Eniten tässä sairastamisessa harmittaa se, että olen vasta tässä ihan vastikään päässyt taas liikunnan makuun. Viime talvi ja kevät meni sellaisessa energiattomassa sumussa, jatkuvan uupumuksen ja masennuksen tilassa. Ahdistuhäiriöistäni päätellen siinä oli ihan aitoa masennustakin mukana, mutta näin jälkikäteen ajatellen masennuslääkkeet eivät ehkä olisi olleet minulle se oikea juttu, vaan kilpirauhasen vajaatoimintaa olisi pitänyt alkaa lääkitä jo talvella. Masennuslääke nosti kyllä mielialaa, muttei energiatasoa.

Nyt sen sijaan masennuslääkettä puretaan pois, kilpirauhaslääkitys alkaa olla tasonsa löytänyt. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Jaksan ja ennen kaikkea haluan jälleen tehdä koirien kanssa pitkiäkin lenkkejä. Koiratkin voivat nyt paremmin. En enää lykkää kotitöitä hamaan tulevaisuuteen odottamaan, että niiden tekemättömyyden aiheuttama potutus ylittää jonkin haamurajan. Voin taas hyvin, tekee mieli liikkua. Ja sitten iskee flunssa ja taas meni veteläksi. Blaah.

Oman sysäyksensä tuohon liikkumiseen antoi myös firman askelskaba ja Fitbit. En minä viikon 103 000 askeleella ihan palkintosijoille yltänyt, mutta tajusin, miten vähän liikun oikeasti, vaikka pienessä mielessäni toisin olen luullut. Skaban aikana aloin lähteä enemmän liikkeelle ja tuntea taas sitä liikunnan iloa – samaan aikaan kun sitä Thyroxin-annostani nostettiin pykälän verran. Fantastinen fiilis! Jaksaa ja liikkua taas! Pilateksenkin aloitin – voi olla että tänään joudun sen jättämään väliin :/

Maanantaina täällä satoi kaatamalla, noin niinkun siirtyäkseni niihin muihin pahoihin ja muuten vaan v*tuttaviin. Mies tuli duunista, meni autotalliin viemään juuri ostamaansa kompuraa ja soitti minulle (makkariin). “Why is the garage flooding??!?” “How should I know? We had a thunderstorm and real heavy rain a while ago here, I guess that would do it…” Autotallissa oli iso lammikko, muttei suinkaan oven edessä, kuten olisin kuvitellut, vaan siellä perällä, seinän vieressä. Serverihuoneen lattia oli niinikään kostea. Riittämätön salaojitus?

Imuroitiin vesi lattialta – onneksi tuli talvella hankittua se wet-dry vac. Vesi-hazardin tultua hoidetuksi siirryin keittiöön laittamaan perheelle ruokaa. Ruuan muhiessa uunissa avasin läppärini ja tein jotain, kun nettiyhteys katkesi. Hetken perästä mies seisoi eteisessä kiroilemassa. Päätaulun sulake oli kosahtanut, kun hän oli putsannut sen imurin suodatinta sillä uudella kompuralla. Tai siis jollain siihen liitetyllä laitteella. Rintamamiestalo ja sen sähköt… Liikaa kuormaa ja vanha sulake poksahti ennen välissä ollutta uutta automaattisulaketta.

Jeespoks ja sitten leikin taas Unix-adminia, mutta vain osa ongelmista korjaantui. Meidän omat palvelut toimivat, hitaanlaisesti mutta kuitenkin, mutta nettiyhteys ei palannut. Teinit nurisivat, mutta minkäs teit. Routteri ei käynnistynyt. Vika ei onneksi ollut palvelimessa vaan virtapiuhassa, tai siis siinä muuntajamötikässä tai jotain. Mies eilen vaihtoi sen ja palvelin pyörii taas.

Eilen sen sijaan päätin käydä varaamassa ajan tatuoinnille, tai parille. Duck’s Tattoossa Itiksessä, missä kaksi kolmesta edellisestäkin on tehty. Ensin en meinannut koko paikkaa löytää, sen muutettua uudistetun Stockan jaloista. Sitten se ylimielinen pojankloppi siellä ryhtyi hankalaksi. “En laita tuota korvanipukkaan, sulla ei ole ennestään näkyviä tatuointeja.” “Öö, milläs se ensimmäinen sellainen saadaan sitten?” Käytiin tiukka kekustelu ja lopulta suostui siihen, että tikataan se korvan alle/taakse sitten, kun ilmotin sille, että mulla on kuuro vasen korva. Tahdon siihen tuon pienen mute-merkin.

Sitten käytiin tiukka keskustelu siitä, haluanko nyt ihan oikeasti pohkeensyrjään sen simplistisen feeniks-linnun “joka näyttää samalta kuin tuo neljävuotiaan kissapiirustus, joka mulla on seinällä”. Ja kaivoi netistä kyyhkysiä. “Se on feeniks, ei kyyhkynen.” Silmien pyöritys ja uusi haku. “Ei, en tahdo noita krumeluureja, tällainen yksinkertainen. Katso, samaa tyyliä kuin nämä muutkin.” “Ei noilla ole mitään tekemistä tän kanssa.” V*ttu menenkö jonnekin muualle vai teetkö? “Hei, mä olen nelkyt, mä tiedän jo mitä mä haluan.” Päästiin lopulta jonkinasteiseen yhteiymmärykseen (koska olin liian laiska etsimään toista tatuointimestaa tähän hätään, mutta sori hei, seuraavan tatskan teetän muualla) ja tatuoinnit tehdään 21.9.

No mutta. Tänään on esikoisen synttärit, tyttö täyttää jo 15! Illalla on kakkua ja pientä juhlintaa – esikoinen, tosikoinen, minä ja isäni ja ehkäpä pari tyttären kaveriakin. Josko tää kevyt ketutus tästä siihen mennessä väistyy. Ne päikkärit oikeesti tekisi varmaan terää!