Author: Marilka

Meidän lapset ja naapurin kakarat?

MarilkaLeave a comment
Olen tässä tämän päivää viettänyt tusinan työkaverin lapsen kanssa digikuvaillen ja vähän tietokonetta räpläten. Kyllä olivat lapset niin siivosti ja mukavasti että! Tottelivat kun sanottiin ja kunnioittivat aikuisia – minua ja kahta kolleegaani. Helppoa ja kivaa niiden kanssa oli. Toista se on noiden omien kanssa. Valitettavasti. Vaikka olihan noilla ikääkin muutama vuosi enemmän kuin meidän tytöillä.
 
Minulla on kaksi villikissa-tytärtä, 3 ja 6 vuotiaat. Heiltä ei puutu energiaa kuin silloin kun pitäisi tehdä jotain, mitä vanhemmat käskevät. Korvatkin toimivat loistavasti, kun kutsutaan jätskille, mutta auta armias jos yrität vaikkapa saada heitä iltapesulle. Tuolitkin tottelevat paremmin. Omaa tahtoakin neitosillani piisaa ja kaikesta pitäisi tietenkin päättää itse. Esikoinen uhoaa ja murjottaa ja tyhmättelee jos hommat ei suju hänen mielensä mukaan, kun taas tosikoinen saa vielä aivan klassisia uhmaraivareita heittäytymisineen – noin suunnilleen neljä kertaa päivässä. Elämä meillä on niin herttaisaa.
 
Entä sitten käytöstavat? Esikoiselta kysyttiin sunnuntaina kylässä, mikä on hänen nimensä ja kuinka vanha hän on. Ja mitä sai ystävällinen täti-ihminen kuulla? "Siitä asiasta ei keskustella!" Hohhoijaa. Kiilataan ja ryntäillään, vastataan epäkohteliaasti tai nenäkkäästi. Puhutaan mitä sattuu. Kuka oikein on kasvattanut lapseni?! Mihin on valuneet kaikki yritykseni kasvattaa heistä ihmisiä? Olisikohan siis sittenkin naapurin lapset ja meidän kakarat?
 
Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kyllä ne omatkin lapset osaakin. Tänään esimerkiksi esikoinen tuli peräämään pölyrätin sijaintia. Epäluuloisena tiedustelin tietenkin ensin, mihin sitä oikein tarvitsee, mutta luonnollisestikin "mä siivoan!". Tytär sai pölyrätin ja pyyhki huolella olohuoneesta kaikki pölyt 🙂 Ja osaa se tosikoinenkin, auttamisintoa on usein enemmän kuin minä jaksaisin antaa auttaa.
 
Ja miten ihanaa se onkaan, kun pikkuinen käsi tarttuu omaani ja pikkuinen suu muiskauttaa suukon poskelle (kunnes idylli rikkoutuu kun siitä pikkuisesta suusta puikahtaa esiin kieli, joka nuolaisee pahaa aavistamatonta äitiä ja lapsukainen virnistelee ilkikurisesti). Ja miten suloista onkaan, kun pieni rutistaa kaulasta ja sanoo: "Äiti, mä rakastan sua." Se kuittaa monen päivän kiukut ja känkät kerralla. Niin se vaan on.

Helteen helotusta

MarilkaLeave a comment
6-vuotias esikoistyttöni tässä eräänä päivänä tuumiskeli: "Talvi on kyllä kaikkein kivoin vuodenaika. Ja syksy ja kevätkin on kivoja. Mutta mä en tykkää kesästä!" Tämän melkoisen yllättävän pohdinnan laukaisi jälleen kerran ympärillä pörrännyt kärpänen. Tytär ei pidä ötököistä, mistään ötököistä.

Eipä ole äitiinsä tullut, ei! Minä en ötököistä piittaa ja kesää rakastan! Talven antaisin ilomielin pois, se vain ahdistaa pimeänä ja kylmänä. Paha vaan asua tällä pallonpuoliskolla, missä sitä ei oikein pakoonkaan pääse. Talviuni olisi poikaa – puolet minusta nukkuu läpi talven kuitenkin. Keväällä vasta, kun päivät pitenevät ja puihin tulee lehdet, herää minussakin joka solu elämään taas. Ja sitten se iki-ihana kesä! Ei ole mitään parempaa! Paitsi jos se on kylmä ja sateinen…

Mutta tänä kesänä ei ole tarvinnut minunkaan säistä valittaa! Viisi viikkoa lomaa, lämmintä ja paistetta melkein koko ajan. Ja vieläpä oma piha, jolla nauttia siitä. Pelkästään jo tämän vuoksi kannattaa asua maan tasalla. Enpä minä kerrostalojen kasvatti osannut edes uneksia… vähänpä tiesin, mutta nyt en kyllä pois enää vaihtaisi!

Siispä, pihalle takaisin!

Terassilla

MarilkaLeave a comment
Eilen olin muutaman ystävän kanssa Stadissa syömässä. Sitä tapahtuu erittäin harvoin. Mutta sentään pari kertaa vuodessa. Kun ei lasketa työpaikan illanviettoja. Ruokailun jälkeen lähdettiin ravintolasta ja käveltiin Espalle terassille. Jäinpä oikein miettimään. Milloin olen viimeksi istunut terassilla?

Siinä istuessani tulin siihen tulokseen, että siitä täytyy olla jo peräti viisi vuotta aikaa! Luulisin että olen sen jälkeenkin ollut edes hetken jollakin terassilla – ainakin laivan kannella, lasketaanko sitä? – mutta tuo viiden vuoden takainen näyttää jääneen mieleeni jotenkin erityisesti. Ehkä siksi, että silloin olin juuri palannut töihin vuoden äitiyslomalta ja olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotoa esikoisen syntymän jälkeen. Ja siihen liittyy, hmm… muistoja.

Olin "työmatkalla" Tampereella. Meillä oli siellä kai jotkut firman kesäbileet ja mukana oli siis koko firma tai ainakin melkein (parisen kymmentä meitä vain oli). Firman bileet loppuivat joskus alkuillasta, joten päätettiin lähteä jatkoille Tampereen yöhön ja ensimmäinen etappi oli Ilveksen terassi. Osa porukasta oli lähtenyt jo aikaisemmin, minä ja muutama työkaverini tultiin perässä. Koska en ollut aikeissa siinä vaiheessa hakea mitään juotavaa loikkasin tyylikkäästi terassin aidan yli ja istahdin työkavereideni seuraan.

Vieressäni istuneella työkaverillani oli edessään lasillinen jotain kirkasta. Istahtaessani hänen viereensä hän työnsi lasin eteeni ja sanoi että siinä oli drinkki minulle.  Katselin lasia hyvin hyvin epäluuloisena  (en juo väkeviä) mutta lopulta maistoin varovasti. Se oli vettä. Vieläkään en täysin ymmärrä, miksi tuolla
työkaverillani oli terassilla lasissaan vettä. Mutta oli vain ja jostain syystä se päätyi minulle. Ja jostain syystä tämä pieni episodi terassilta on jäänyt mieleeni.

Saapi nähdä, kun viiden vuoden kuluttua seuraavan kerran istun terassilla 😉 muistanko edellisen terassireissun olleen viisi vai kymmenen vuotta aiemmin… Ai kuulostaa pateettiselta? What ever… Mulla on mukava elämä ilman terassiakin 🙂

Mitä minä oikein menin tekemään?

MarilkaLeave a comment
Jollain tapaa olen kovin ennakkoluuloinen. En ole mikään himo-netinkäyttäjä, joka tuntisi kaikki mahdolliset trendikkäät palvelut, mutta aina välillä päässä jokin vinksahtaa ja päädyn kokeilemaan jotain eteen sattunutta palvelua. Kuten tuossa keväällä Groovea. Ja nyt tätä. Groovea en oikeastaan muuta kuin vähän vilkuilin ja sitten poistin sen. Koko konsepti tuntui jotenkin epäilyttävältä. Jakaa nyt tiedostojaan netissä muka-turvallisella mega-konsernin palvelimella. Nou tänks.
 
Tämä palvelu ei ole juurikaan vähemmän arveluttava. Mistäs minä voin tietää, että suojaukset todella toimivat? Mistä voin tietää minne kaikkialle blogini leviää? Toinen puoli minusta haluaakin tulla löydetyksi netistä – miksi minulla muuten olisi omat kotisivutkin? – mutta toinen puoli haluaa varjella yksityisyyttä kaiken maailman hörhöiltä. En siis luota yhteystietojani tännekään, sorry. Ystävät tietää muutenkin mistä tavoittaa ja muiden ei tarvitsekaan.
 
So. Innoittavana voimana tähän hommaan oli nettiblogin avaaminen. Kirjoittaminen on intohimoni ja aina kun on mahdollisuus kirjoittaa johonkin uuteen paikkaan, kirjoitan 😉 Tervetuloa vaan lukemaan, jos yhden tavallisen tallaajan nettipäiväkirja kiinnostaa. En lupaa kirjoittaa tiheästi, vaikka niin siinä varmaan käy. Aika näyttää, kuinka kauan tätä innostusta sitten riittää ja kuinka ahkeraksi äidyn.