Päätä särkee, silmiä kirveltää, nenää kutittaa, kurkku on karhea ja keuhkoja kivistää. Tyttärelläkin on kurkku kipeenä ja ääni käheenä. On se niin mukavaa hengittää ties mitä savuja. On se kumma ettei se naapuri vaivaudu sammuttamaan niitä metsäpalojaan. Ja eilen vielä kuulin, että siellä palaa kaatopaikkakin. Geez!

Sehän on tietenkin ihan oivallinen ploy, eikös vaan. Savustetaan suomalaiset pihalle omasta maastaan. Ja jos kerran eivät muuten ymmärrä lähteä, myrkytetään sitten ties millä jätteenpolttokaasuilla. Eivätpähän tee vastarintaa, kun marssitaan rajan yli. Good plan.

Naapuriparanoidiksi kasvatettu minäni nousi esiin… Euroopassa on ihan yleisessä "tiedossa", että naapurinsetä hautoo suunnitelmia Suomen pään (ja koko vartalon) varalle. Mutta naapurisovun nimissä on meillä täällä mukavampi olla vähän ignorantti. Mitäpä siitä, että kun naapurilla on grillibileet, on parilalla muutama miljoona suomalaista?

Ihan oikeesti! Miksei meillä jo jaeta hengityssuojaimia? Miksei Venäjää pakoteta ottamaan vastaan sammutusapua? Miksei kukaan tee mitään?! Kansa savustuu ja hengittää mikrohiukkasia. Sanokaa mulle, mikä muu maa hyväksyisi tällaisen savuterrorin mukisematta? Ei mikään! Ranskalaiset olisivat jo barrikadeilla.

Ja minäkin rutisen yksityisessä blogissa, mitä se auttaa? Tuokaa tarjotin, lounaaksi on tänään savustettua suomalaista.

Taas on se aika vuodesta, kun media toisensa perään yrittää muistuttaa autoilijoita koululaisista liikenteessä. Uudet ekaluokkalaiset ekaa kertaa yksinään liikkeellä. Teinit, jotka rynnivät teiden yli miten sattuu kavereiden ollessa toisella puolella. Mutta oikeasti ihan kuka tahansa jalankulkija on autoilijan huomion arvoinen.

 

Minä kuljen työmatkani autolla joka päivä. Asun pienehkössä taajamassa muutaman kymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Alkumatka kotoa kulkee kolmien liikennevalojen ja tusinan muun suojatien ja risteyksen yli ja ohi. Välissä vähän moottoritietä ja loppumatka Helsingin ruuhkassa. Ihan rehellisesti voin sanoa, että pyrin jonkin tasoisesta ainaisesta kiireestäni huolimatta huomioimaan aina suojatiet ja päästämään jalankulkijat yli. Pyri myös huomioimaan muut autoilijat ja ajamaan turvallisesti välimatkat säilyttäen ja toisillekin tilaa antaen.

 

On siellä liikenteessä onneksi muitakin joilla on asenne kohdallaan, mutta kyllä vaan on niitä itsekkäitä "pois alta risut ja männynkävyt, täältä tulee voittaja" -kuljettajia liiankin kanssa. Joka työmatkalle niitä osuu useita. Ajetaan liian lähellä, vaihdetaan kaistaa suoraan eteen, ei päästetä vahingossakaan sivulta tulijaa eteen vaan kiihdytetään entisestään. Suojateistä nyt puhumattakaan, ei niille ole aikaa! Ja vilkkukin on epäkunnossa tai ainakin sen olemassaolo on unohtunut.

 

Kun minä pysähdyn suojatien eteen päästämään jalankulkijan, voin toisinaan lähes kuulla takanatulijan kiroilevan mokomaa, ainakin ajotapa viestittää suurta ärtymystä – ja kehtasipa eräs kerran töötätä minulle siitä hyvästä! Ja viime viikolla, kun pysähdyin suojatien eteen kohdassa, jossa oli pari muutakin kaistaa (ja hiljainen liikenne sillä hetkellä), pysähtyi kyllä viereistä kaistaa ajanut autoilija, mutta perästä tuli kolmas auto sellaista haipakkaa että repäisi viereeni pysähtyneen auton kyljen ryttyyn väistöyrityksellään ja syöksähti vielä (onneksi siinä kohti tyhjän) suojatienkin yli ennen kuin sai biilinsä pysähtymään.

 

Siinä vaiheessa jo aloin miettiä, onko sittenkin oma huomioiva asenteeni se vaarallisempi vaihtoehto. Kun niin moni autoilija ei viitsi vaivautua. Jalankulkijoille aiheutuukin enemmän vaaraa siitä, että vaivaudun, kuin siitä että en. Eivätpähän ainakaan lähtisi pahaa aavistamattomina ylittämään suojatietä yhden auton pysähdyttyä vaan odottaisivat kiltisti hamaan ikuisuuteen, että tielle syntyy luonnollinen aukko. Onneksi useimmat jalankulkijat – Stadissa nyt ainakin – ovat sen verran kokenutta väkeä, että odottavat että kaikki autot ovat pysähtyneet ennen kuin kävelevät tien poikki kokonaan.

 

Mutta eivät ne ekaluokkalaiset (jollainen omakin esikoiseni vuoden päästä on). Hyvä siis vaan, että asiasta toitotetaan. Voisi sitä jatkua ympäri vuodenkin, ei olisi pahitteeksi. Liikenneturvan radiokampanjaa on sentään kestänytkin, hieno juttu. Sitä paitsi ovatpa mainokset mainioitakin – että tervetuloa vaan uusvastuuttomien kokkikouluun. Sitä järjestetään päivittäin pääkaupunkiseudun työmatkaruuhkissa.

Nuorempana haaveilin benji-hypyistä ja laskuvarjohyppäämisestä. Uimahypyt viitosesta jalat edellä ja kolmosesta pää edellä oli uimassa käydessä se tavanomainen rutiini, ja kymppihyppykin tuli kokeiltua. Vauhtia ei koskaan ollut liikaa (noh, ehkä joskus laskettelurinteessä, kun meni syöksylaskun puolelle ja piti kaatua tahallaan, että sai vauhdin pysäytettyä) eikä korkealtakaan ollut vaikea hypätä.

 

Toista se on nykyisin. Joitain hurjapäisyyden jäämiä minussa yhäkin on – vauhtia pitää yhä olla eikä esimerkiksi Lintsillä ole laitetta johon en menisi (ok, en voi sanoa silti pitäväni joka kieputtimesta enää), mutta kyllä mahasta vaan ottaa joka pudotus, olinpa sitten raiteilla tai ilmassa. Ja jostain syystä olen alkanut kammota sitä tunnetta.

 

Muutos tapahtui nuorimmaista odottaessani. Jonkinlainen ihan fyysinen muutos, jonka seurauksena aloin palella herkästi (mitä en koskaan ennen), huipata herkästi (verenpaine painui pysyvästi alhaiseksi) ja aloin pelätä sitä putoamisen aiheuttamaa tunnetta. Enää en saa itseäni Serenan tarzan köyteen mitenkään. Enkä hyppimään veteen metriä korkeammilta tasoilta. Paitsi tänään pakotin itseni alas 1,5 metrin korkeudelta jopa pää edellä ja reilusta parista metristä tulin jalat edellä. Järveen siis, uimarannalla.

 

Ja mahasta otti. Ja nenään meni vettä, aina aivoihin asti, tai siltä se ainakin tuntui! Ei minusta enää ole moiseen, niin huono olo siitä tuli. Ja sekös minua sapettaa, minä kun olen aina ollut hurjapään maineestani ylpeä. Mutta jospa sen maineen voi säilyttää muilla keinoin – ainakaan minua ei pelota kiivetä korkealle, se kun ei ota mahasta!

Kävin tänään lounaalla parin nelikymppisen työkaverini kanssa. Meillä on samanikäiset lapset, mutta ikäeroa melkein kymmenen vuotta. Eipä sitä ikää tässä juuri tule mietittyä, mutta tällä kertaa tuli puhetta kouluajoista ja siitä, miten matikan ylioppilaskoetta edeltävänä iltana dumppasin laskut ja lähdin elokuviin silloisen sulhoni, nykyisen mieheni kanssa. Muistelin, että elokuva, jota kävimme katsomassa olisi ollut Kolme muskettisoturia, jolloin työkaverini hämmästelivät, että silloinko vasta olen kirjoittanut?! Johon totesin, että joo, vuonna 94.

 

Olen nyt 31 vuotias ja ollut liki 8 vuotta työelämässä (samassa työpaikassa, luettuani ensin itseni maisteriksi yliopistossa), olen ollut 12 vuotta naimisissa (kyllä vaan, 19vuotiaana naimisiin) ja minulla on 2 lasta, 2 autoa ja rivitaloasunto. Ja kuusi vuotta itseäni vanhempi mies. Ei kai ihme, että suurin osa kavereistani on nelikymppisiä – eikä kai ihme, että henkinen ikäni on 39 – elämäni on iästäni huolimatta nelikymppisen elämää. Koskaan en ole elänyt sinkun elämää, rakastuin 14-vuotiaana parikymppiseen inttipoikaan, jonka kanssa elämäni nykyisin jaan.

 

Olenko elämästäni ylpeä vai podenko tästä jo kriisiä? Olenko onnellinen vai haikailenko jotain, mitä en ole koskaan kokenutkaan? Varmastikin vähän molempia. Päivääkään en elämästäni vaihtaisi pois, vanhaa kliseetä lainatakseni, mutta silti välillä tuntuu että olisihan se hauskaa tietää millaista elämä olisi jos se olisi toisenlaista. Kaipa sitä toisenlaisen elämän kiellettyä hedelmää vähän yritän maistella – silleen turvallisesti – kun biletän aamuun asti työkavereiden kanssa. Ja vaikka siitä tulee aina joksikin aikaa pienehkö henkinen krapula, on mukavaa palata kotiin perheen luokse.

 

Iän perusteella me ihmiset yritämme luokitella ihmiset johonkin kategorioihin. Tietyn ikäisiltä odotetaan tietynlaista käytöstä tai toimintaa ja elämäntapaa. Kyllä minuakin kiinnostaa ihmisten ikä. Etenkin kun huomaan jatkuvasti löytväni itseni n. 10 vuotta itseäni vanhempien seurasta. Kai se on uskottava. Olen vanhana syntynyt.

Syksy on todistetusti saapunut, kun tanssitunnit ovat taas alkaneet. Meidän perheessä tanssii koko naisväki: minä kolmatta vuotta, nuorempi tytär (3v) ensimmäistä vuottaan (viime vuodenvaihteessa aloitti) ja esikoinen (6v) peräti jo neljättä vuotta. Tanssikoulu on perinteisesti aina kauden alkaessa täyttä härdelliä. Väkeä on kuin pipoa, tunneilla on maksimimäärä osallistujia ja joka lapsella on puoli sukua mukana saattamassa tunnille. Tilanne rauhoittuu kyllä parissa viikossa vähän, joskin sitä väkeä riittää kyllä aina.

 

Tanssiminen on nyt kovasti muotia. Meidänkin tanssikoulumme liki tuplasi tarjontansa tänä syksynä ja silti tunnit ovat täynnä ja jonotuslistat pitkät. Eikä kysymys ole edes ballroomista, jonka suosiosta voisi ainakin yrittää syyttää Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Ei sillä, että minä tanssin suosiota ihmettelisin – se on kivaa ja mitä parasta liikuntaa. Pari vuotta sitten minäkin siihen hurahdin.

 

Koululiikunta onnistui aikoinaan masentamaan minut täysin. Teinpä tunneilla mitä tahansa – tai olin tekemättä – sain aina sen saman kasin. Vaikka olin oikeasti taitava telinevoimistelija ja pallopeleissäkin varsin hyvä. Kuitenkin tuo ankea koulukokemus aiheutti sen, että aikuisena en tuntenu liikunnasta iloa lainkaan. Jossain vaiheessa keksi sulkapallon, se oli ihan kivaa. Mutta tanssista löysin oikeasti oman lajini. Enkä tähtää siinä mihinkään sen kummemmin, tanssin omaksi ilokseni. Showjazzia ja muuta sen sellaista.

 

Lajin hurjassa kasvussa olevasta suosiosta kai se siis johtuu, että siellä meidänkin tanssikoululla sitä populaa palloili vaikka kuinka. Esikoinen sen pitkän kokemuksensa pohjalta kotimatkalla kiteytti: "Kesän jälkeen niitä aina tulee kuin lampaita."