Kesäpäivä Klaukkalassa kirkastui sateen jälkeen. Koko päivä oli kulunut sisätiloissa siivoten – jopa nahkasohvat tuli huollettua – pelaillen sekä tietokoneella että lauta- ja korttipelejä. Lapset jäivät viimeisimmän pelin, Kaninloikan, jälkeen leikkimään pelinappuloilla ja -korteilla minun siirtyessäni pihalle leikkaamaan nurmikkoa.

 

Siihen mennessä kun palasin sisälle, olivat tytöt jo saaneet aikaiseksi kiitettävän kinatilan, jossa toinen yritti leikkiä kaikella yksin ja toinen tietenkin sabotoida toisen leikkiä parhaansa mukaan. "Tytöt hei, te voisitte…" aloitin, mutta jätin lauseen sittenkin kesken. "Äiti, miks sä alotit vaan ‘tytöt hei te voisitte’, muttet sit sanonutkaan mitään?" tosikoinen kysyi huvittuneena. "Meinasin pitää teille taas jakamispuheen, mutten taida jaksaa, koska ei se mitään auta kuitenkaan. Meinaan vaan, että yhdessä leikkien kummankaan ei tarvitsisi kiusata toista." selvitin syvään huokaisten.

 

Viikkailin pyykkejä tyttöjen yhä jatkaessa kinaamista. Lopulta kyllästyin ja komensin keräämään nappulat ja kortit laatikkoon ja viemään pelilaatikon paikalleen. Kevyellä vääntämisellä laatikko lopulta paikalleen päätyikin ja neljän seinän sisällä oloon kyllästyneet – mutta täysin mihinkään lähtemishaluttomat – tyttäret siirtyivät olohuoneeseen melskaamaan. Esikoinen makasi sohvalla kaikki peitot ja tyynyy päällään tosikoisen repiessä niitä, leikin puitteissa.

 

Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan kun hysteerisenä kikattelevat tytöt saivat kevyenä peuhuna alkaneen leikin ihan täydeksi riehuksi. Oli kantapäätä toisen naamassa ja kyynärpäätä kurkussa. Huutoa ja kikatusta, peuhua ja meteliä. Elämäähän se vaan, mutta kun taustalla pauhasi vielä uusi Smurffi-CD noin kymmenettä kertaa päivän aikana, alkoi mekkala olla minulle liikaa. Etenkin kun juuri viikkaamani puhtaat pyykit alkoivat olla vaarassa lentää huiskin haiskin.

 

Komensin lapset huoneisiinsa rauhoittumaan, kun en hyvällä heitä saanut lopettamaan riehuntaa. Pienellä painostuksella kumpikin huoneeseensa painelikin ovet paukkuen, kunhan ensin olivat vuorotellen kokeilleet, joskos sittenkin saisi jäädä olkkariin siskosta poiketen. Smurffit pauhasivat toisessa huoneessa ja eilen ostettu Mika toisessa. Vaikka ovet olivat kiinni löysin itseni keskeltä kakofoniaa, mutta siitä huolimatta olo tuntui yhtäkkiä ihanan rauhaisalta kummankin tyttären mököttäessä huoneessaan ovi kiinni 😀

 

Eipä sitä tietenkään kauan kestänyt, vaan hetken kuluttua tuli ensin tosikoinen luokseni aikeissa lukea vieressäni Akun taskaria ja vain pari minuuttia myöhemmin tuli esikoinen Afrikan tähti käsissään kysymään, kuka pelaisi hänen kanssaan. Mutta ei se mitään, se hetki teki tehtävänsä ja tytöt olivat taas rauhoittuneet. Lupasin pelata heti kun olen tämän kirjoittanut; sillä välin tosikoinen meni siskon pelikaveriksi. Hetken aikaa taas rauha maassa.

Sanotaan, että kieli on rationaalisen ajattelun väline. Ajatukset kulkevat päässä sanoina, mutta toisaalta jokainen on varmasti kokenut tilanteita, joissa ei ajatuksia osaakaan pukea sanoiksi. On siis ajatuksia myös sanojen takana. Jossain paljon syvemmällä meissä. Tunteetkaan eivät tarvitse aina sanoja – joskus niitä on suorastaan mahdoton nimetä. Kuitenkin kieli on se väline, jolla ihminen toimii ja kommunikoi, jopa itsensä kanssa. Asioiden sanominen ääneen yleensä helpottaa ja selkeyttää asioita.

 

Kun vauva syntyy, menee pyöreästi vuosi ennen kuin ensimmäinen oikea sana karkaa vauvan huulilta. Suunnaton määrä oppimista tapahtuu silti ennen tuota hetkeä. Vauva osaa kommunikoida syntymästään lähtien, koska se on ihmisyyteen rakennettu osa. Helpommaksi tuo kommunikointi muuttuu, kun vauva oppii ilmaisemaan itseään sanoin. Ensin yksittäisin sanoin, sitten virkkein.

 

Suomen kielestä sanotaan, että se on hurjan vaikea taivutusmuotoineen. Enpä tiedä. Onhan se vaikea, mutta mikäpä kieli ei olisi? Jokainen kieli on omalla tavallaan vaikea ja moniulotteinen. Jossain on taivutumuotoja, jossain toisessa prepositioita, postpositioita, sukuja ja ties mitä. Yksi kieli on helppoa kirjoittaa, kun jokainen kirjain on oma äänne – tai toisinpäin – mutta toisessa kielessä äänteet ovat kirjainyhdistelmiä, jotka eivät nekään aina noudata yleistä sääntöä.

 

Ei siis ihme, että olipa kieli mikä tahansa, lapsilla riittää haastetta sen opettelemisessa. Alkuun puhe on sellaista, jonka ymmärtää vain omat vanhemmat. Vai tietäisitkö, mitä tosikoiseni halusi, kun puolitoistavuotiaana pyysi ruokapöydässä pepputta? Ketsuppiahan se. Tai kun esikoiseni reilu vuoden vanhana halusi aamupalalla jukittaa tai bajaijaa? Tietenkin jugurttia ja banaania. Mutta entäs sitten aamupalan päälle kun piti saada lipatta? Vitamiinit 😀

 

Vuoden-parin ikäisellä on aivan ihania sanoja, joista osa usein jää perheen omaan sanavarastoon. Meilläkin puhutaan vieläkin aikasta ja aikkalaseista (aurinko ja aurinkolasit) ja majosiinista (majoneesi). Siitä se ääntämys vähitellen paranee, nelivuotias puhuu jo varsin oikein. On silti vaikeita konsonanttiyhdistelmiä, kuten fr, jotka ovat toiselle vaikeempia kuin toiselle. Esikoinen sanoi pitkään Frankliniä Vänkliniksi, tosikoinen kutsuu Fröbelin palikoita Lööperin palikoiksi – missä mainiosti muutama muukin kirjain mennyt sekaisin ja bändin nimi saa ihan uuden merkityksen 😉

 

Esikoiseni menee syksyllä kouluun ja valtaosin taivuttaa sanat oikein. Lammas taipui pitkään lammaksen, muttei enää. Sen sijaan traktori on yhä vaan kraktori. Tietenkin, onhan niitä aikuisiakin, jotka jättävät tupla- ja triplakonsonanteilla alkavista sanoista ensimmäiset pois kokonaan. Minä oli jo lapsena tarkka mokomista, muistan kuinka läksytin neljän vanhana kaveriani: "Se on PLuto eikä mikään luto ja PRinsessa eikä mikään rinsessa!" Vaikeita sanojahan ne ovat, vaikka vasta omien lasteni myötä sen taisin oppia…

 

Mielenkiintoista on se, että kun tuo vaille ekaluokkalainen nyt osaa suomea lausua ja enimmäkseen myös taivuttaa oikein, onkin alkanut eräänlainen taantuma, jos nyt niin voi sanoa. Esikoiseni – ja havaintoni mukaan muutkin saman ikäiset – puhuu yhtäkkiä sellaista höpökieltä. "Miä ei hauu owwa isho", ilmeisestikin. Toisaalta esikoiseni mielellään leikkii sanoilla, jättää konsonantit pois tai korvaa kaikki yhdellä ainoalla.

 

Kaipa se kaikki kuuluu kehitykseen. Ja on hienoa osata leikkiä kielellä. Ei se ole itsestään selvää. Pitää osata kielen säännöt osatakseen rikkoa niitä oikein. Kyky leikkiä sanoilla kertoo hyvästä kielellisestä taidosta, kyvystä verbaaliakrobatiaan. Hyvä taito, hyvä taito, sanon minä, kieltä ja verbaliikkaa rakastava tapaus.

Päivä vesipuisto Serenassa. Tyttöjä string-bikineissä (miten ne oikein pysyy niillä päällä, kun ne vielä on niin langanlaihojakin ne tytöt?!), poikia polvipituisissa uimashortseissa. Ryysistä ja venäjää. Pää täynnä vettä Villivirrassa. Ei kuulosta kovinkaan hauskalta 😀 Mutta oli siellä oikeasti ihan kivaa, kunnes uupumus valtasi aivan täysin.

 

Kovin kummoisiin vesiliukumäkiin en itse päätynyt, sillä vietin päivän pääasiassa tosikoiseni kanssa esikoisen painellessa omilla teillään serkkutytön kanssa. Uimataito on ihana asia, samoin kuin teini-ikäiset sukulaislapset 😀 Tämä serkkutyttö ei kuitenkaan halunnut mennä "mustaan putkeen" eli pimeään putkiliukumäkeen, joten sinne kelpasi kaveriksi äiti. Paitsi sitten kolmannella kerralla esikoinen jo laski yksin.

 

Villivirta oli kuitenkin se päivän sana. Kaikkien muiden rengas-, matto- ja ties minkä mäkien jälkeen esikoinenkin aina palasi Villivirtaan. Ja tosikoisen kanssa oltiin siellä koko ajan. Ja kun en minä enää jaksanut, meni tyttö sitten serkkujen ja siskon kanssa. Kyllähän tosikoinenkin ehti muitakin liukumäkiä kokeilla, osan minun kanssani, osan serkkujen kanssa. Ja vähäsen kokeiltiin kellukkeitta uimistakin, parin metrin verran sekin sujuu 🙂

 

Villivirta on aina ollut Serenassa minunkin suosikkini. Mutta nyt olen kyllä saanut siitä vähintään viiden vuoden annoksen yhdessä päivässä. Lopulta se alkoi ahdistaa ja rasittaa, etenkin kun samalla yritti pitää huolen, että lapsen pää ponnahti aina pintaan jokaisen laskun ja pyörteen jälkeen. Vettä tulvi sisään pään jokaisesta aukosta ja meno tuntui vähintäänkin holtittomalta. Eikä asiaa lainkaan helpottanut se ihmismäärä, joka virrassa yhtaikaa laski.

 

Muistanhan minä itsekin, kuinka teininä oli kiva siellä virrassa kokeilla kaikenmaailman temppuja. Mutta kun väkeä on niinkin paljon kuin siellä tänään oli, tuntuu kohtuuttoman ahdistavalta saada ryysiviä teinejä päälleen joka suunnasta, kun eivät ollenkaan katso miten menevät ja kamala kiire on koko ajan ja kulkevat siellä sitten vielä sellaisena megalaumana! Siinähän jää jalkoihin aikuinenkin, lapsista puhumattakaan. Tokihan siinä lukee, että kokeneille uimareille, mutta kyse on enemmän koosta ja vauhdista kuin mistään muusta.

 

Yhtä kaikki, siellä Villivirrassa ne lapset viihtyivät. Over and over again. Sieltä heidät lopulta väkisin pois raastettiin, uupuneina ja mököttävinä. Seitsemän tunnin mellastamisen jälkeen.

Kun kaksi ihmistä rakastuu, syntyy rakkauskakku. Se on täydellinen vain, jos se saa elää ja voida hyvin kummassakin sydämessä. Se on kummallakin erikseen ja kuitenkin se on yksi ja yhteinen. Rakkauskakku voi syntyä nopeasti tai hitaasti, pitkän ajan kuluessa. Mutta jotta voisi syntyä kestävä kakku, tarvitaan siihen oikeat ainekset. Tarvitaan yhdessä viihtymistä, ystävyyttä, yhteisiä nauruja, fyysistä vetovoimaa, mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa.

 

Kun rakkauskakku on syntynyt, se on mehevä ja maukas. Mutta mehevyys ei itsekseen kestä kuin pari-kolme vuotta. Yhtäkkiä saatetaan huomata, että kakkuhan on alkanut kuivua! Siksi kestävään kakkuun tarvitaan päälle aimo annos sitoutumista ja valintoja. Päätös hoitaa ja kasvattaa juuri sitä kakkua. Sillä rakkauskakku voi säilyä mehevänä ja maukkaana läpi elämän, jos vain kumpikin kakun haltija hoitaa ja vaalii kakkua. Se ei kulu syömällä, jos siitä pitää huolta. Huolenpito on ennen kaikkea valinta rakastaa toista ja siitä seuraa huomioimista ja pieniä tekoja, joilla kakku pysyy hyvänä.

 

Ei varmastikaan ole olemassa vain yhtä ihmistä, jonka kanssa kukin sen kakun voisi leipoa. Mutta jos huolehtii siitä olemassaolevasta kakusta hyvin, ei tarvitse muita kakkuja. Jokainen kohtaa elämänsä aikana monia muitakin, joista huomaa, että hänenkin kanssaan voisi syntyä ihan hyvä rakkauskakku. Se ei silti tarkoita sitä, että sitä kakkua pitäisi alkaa leipoa. Kun on sitoutunut yhteen ihmiseen ja yhteen rakkauskakkuun, voi kaiken rakkausenergiansa suunnata siihen osoitteeseen ja kakku kasvaa ja voimistuu jälleen.

 

Vähän toisenlainen rakkauskakku on sitten se, joka syntyy vanhemman ja lapsen välille. Se syntyy, kun lapsi syntyy. Joskus pienenä kakkuna, joka alkaa kasvaa lapsen mukana ja sitä mukaa kun lapsi ja vanhempi tutustuvat toisiinsa. Joskus se on valmiiksi jo suuri kakku, mutta silti sekin jatkaa kasvamistaan. Jos olosuhteet perheessä ovat terveet ja hyvät, rakkauskakku vanhemman ja lapsen välillä jatkaa kasvamistaan kenties lopun elämää.

 

Silloin kun oma esikoiseni oli kahden ja tosikoiseni potki masussa odottaen sopivaa hetkeä syntyä maailmaan, muistan kuinka silittelin tyttäreni päätä ja mietin, miten ikinä pystyisin rakastamaan toistakin lasta yhtä paljon kuin sitä ensimmäistäni rakastin. Mietin, miten rakkauskakustani riittäisi toisellekin lapselle pala – tai mieluiten suorastaan puolikas. Huoleni oli turha. Kun tosikoiseni syntyi, ymmärsin, että jokainen lapsi saa oman kakkunsa. Ei minun sydämessäni rakkaus ole kortilla, eikä yhden kakun varassa. Kummallekin lapselle on oma alati kasvava rakkauskakkunsa.

 

Jonain päivänä lapseni ovat aikuisia ja lähtevät kotoa omaa elämäänsä rakentamaan. Jollen silloin pysty muuta heille matkaan antamaan niin ainakin rakkauskakun, joka ei lopu. Tiedon ja tunteen siitä, että kävipä heille mitä tahansa elämässään, äiti rakastaa heitä aina. Sitä rakkauskakkua ei voi mikään tässä maailmassa ottaa heiltä pois. Ja lasten lähdettyä jäämme mieheni kanssa hoitelemaan toivottavasti silloin yhä mehevää yhteistä rakkauskakkuamme ja jonain päivänä kenties kasvattelemme kakkuja myös lastenlasten kanssa 🙂

 

Toivon myös, että lapseni saavat meiltä eväät kasvattaa rakkauskakkua myös Jumalan kanssa. Kun vain miettii, miten suuri kakku se onkaan verrattuna näihin meidän inhimillisiin kakkuihin! Ja että meille on jokaiselle oma ääretön kakku varattuna, josta pääsemme osallisiksi, jos vain itse sitä haluamme. Tiedän, että senkin kakun siemen on jo lasteni sydämeen kylvetty – rukoilen, että se jatkaa siellä kasvuaan.

 

Näiden kakkujen kanssa tyttärillämme on mahdollisuus tavattoman rikkaaseen elämään. Vastaavien kakkujen kanssa olen saanut itsekin elämääni elää ja siitä olen kiitollinen.

En oikeasti koskaan uskonut, että joskus tulisi aika, jolloin en yksinkertaisestikaan jaksaisi avata tietokonetta. Mutta viimeiset viikot on kone pääsääntöisesti ollut työpäivän jälkeen kiinni ja sen jälkeen kun perjantaina pakkasin työläppärini laukkuun, en ole sitä jaksanut esille kaivaa. Nyt istahdin tähän kotikoneelle laittamaan kuvia koneelle. Lapset katsovat Popsikoita ja minä nautiskelen iltapäiväkahviani – vähän myöhään tosin.

 

Perjantaina alkoi siis loma. Töitä riitti viime minuutille asti, melkein. Kolmen aikaan pakkasin kimpsuni (mukaan lukien säkillisen ohjelmointimatskua ja -harkkoja…) ja lähdettiin miehen kanssa hakemaan tyttäriä Keravalta serkkujensa luota, minne olivat mökiltä päätyneet.

 

Viikonloppu kului koko perheen voimin yhdessä, pitkästä aikaa! Talonrakennus on siinä pisteessä, että tänään sinne on nostettu seiniä pystyyn, eikä miehellä enää viikonloppuna ollut mitään duunia siellä tehtäväksi. Kyllä olikin mukavaa olla vaihteeksi kaikki yhdessä 🙂 Ulkoiltiin, pyöräiltiin (heh, siellä raksalla katsastamassa mitä kamaa sinne oli perjantaina tuotu 😉 ), syötiin yhdessä, loikoiltiin kotona ja pihalla. Nautinnollista!

 

Tosin minulla koko viikonloppu meni vielä sellaisessa hämärässä tilassa, jossa puolet minusta tajusi, että loma on alkanut, puolet kävi koko ajan työasioita läpi. Näin unia töistä ja heräsin aamulla uusin suunnitelmin opiskelujeni suhteen. Oli kovin vaikea mieltää, ettei aamulla tarvitsekaan lähteä töihin – niin hädin tuskin ymmärsin, että oli edes viikonloppu! Se toinen puoli sitten yritti relata sen toisenkin edestä ja tosiaan en viikonloppuna juuri konetta kohti katsonut edes. Luin kirjaa (aloitin uuden kierroksen Evanovichin Full-sarjaa elokuuta odotellessani: silloin on monta hartaasti odotettua publish datea ja saan taas uutta luettavaa!).

 

Viime yö oli jo edellisiä parempi; näin tosin jotain etäisesti work-related unta, mutta niin absurdia, että se erosi jo edellisöiden suunnitelmallisista stressiunista selvästi. Ja tänään, kun mies on töissä töissä ja minä kolmisin tyttöjen kanssa, alkaa kummasti kasvaa se prosenttiosuus minusta, joka ymmärtää olevansa lomalla.

 

Meillä on tyttöjen kanssa ihanan rela loma alkamassa ja vähitellen osaan tosiaan siitä nauttiakin. Saadaan tehdä ihan mitä halutaan. Tänään on käyty katsomassa meidän talon pystyksen edistymistä ja Jumbon Prismassa ostamassa piirustuspaperia ja kynsilakkaa (ja vähän jotain muutakin, kuten esim. popsikoita ja maitoa). Ollaan siivottu huoneita, tytöt on leikkineet ja kynnetkin on lakattu koko poppoolta. Pieniä suunnitelmita on, kuten Serenaan menoa ja ensi viikolla treffit yhden ystäväni kanssa ja huomenna tulee mutsi illalla kyläilemään. Jotain kivaa pitää tietenkin suunnitellakin 🙂

 

Aah, kyllä tämä lomafiilis tästä vähitellen valtaa!