Author: Marilka

Temporary insanity

MarilkaLeave a comment
Monesti on tullut valiteltua sitä, miten hirveän vaikeaa se aamunouseminen minulle on. Koska se todellakin on. Johtuu tietenkin siitä, että illalla tulee valvottua, eikä mentyä ajoissa nukkumaan. Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty. Siis se, että menisi ajoissa nukkumaan. Kun illalla ei uni tule. Mutta aamulla nukuttaisi. Se on sisäänrakennettua.
 
Iltaisin voin olla väsynyt ja ajatella, että tänään menen ajoissa sänkyyn. Voin vaikka pestä hampaani yhdeksän aikaan, kuten monesti teenkin. Hampaidenpesusta on kuitenkin piiitkä matka sänkyyn asti! Normaali-iltoinakin välissä on telkkari, kirjoja, tietokone, päiväkirja, milloin mitäkin. Eilen illalla päässäni kuitenkin naksahti pahemman kerran, jopa minun (tai ehkä juuri minun 😉 ) standardieni mukaan.
 
Eilen illalla puoli yhdeksän aikaan vihdoin ryhdistäydyin ja aloin viikkailla pyykkejä kaappiin. Katsoin samalla Moonlightingin yhtä jaksoa, pyykkien laitto on niiiin tylsää hommaa. Sain pyykit kaappiin ja ajattelin puoli kymmenen aikaan, että nytpä vielä istahdan lokoisasti sohvalle katsomaan toisen jakson Moonlightingia ennen nukkumaanmenoa.
 
Se olisikin ollut se normaali asia, mitä iltaisin teen. But not last night, nuh-uh.
 
Aloitin jo jakson. Pääsin alkumusaan asti, kun sain sen hetkellisen mielenhäiriön. Suljin telkun ja meninkin keittiöön siivoamaan. Tyhjensin ja täytin tiskikoneen, mutta sen sijaan, että olisin jättänyt asian siihen, päädyinkin pesemään koko keittiön, lattiaa ja kaappien sisuksia lukuunottamatta. Niin ja tuoleja – ai vitsi, tosikoisen tuoli olisikin varmaan tarvinnut pesun, se unohtui. Höh. Keittiön hohtaessa ajattelin, että on sopiva hetki pestä hampaat ja mennä nukkumaan.
 
Niinhän sitä luulisi. Menin pesemään hampaitani, mutta samalla tuijotin likaista lavuaaria ja pesin hampaitteni jälkeen sen. Ja sen jälkeen koko WC:n lattiaa myöti. Siihen mennessä minulla olikin jo niin kuuma, että menin ulos takapihalle vähän vilvottelemaan. Seurauksella, että aloin kastella pensasaitaa ja lopulta kastelin koko pihan.
 
Kello taisi olla jo vaille kaksitoista, kun viimein kömmin sänkyyn. Mutta mitä sitten tapahtui? En suinkaan nukahtanut heti, vaan aloin pyöritellä tätä blogientryä mielessäni. Looney mikä looney.

Down by the laituri

MarilkaLeave a comment
That’s where I long to be… Tosin just meni aurinko pilveen.
 
Juhannus hujahti ohi vuoroin vilpoisissa, vuoroin helteisissä tunnelmissa. Perjantaina oli vilpoisaa, kun lähdettiin Keuruulle konferenssiin ja epäiltiin jo, että iltaa myöti alkaisi oikein paleltaa. Mutta eipä sentään. Pärjäsi siellä ihan teepaidassa, suurimmaksi osaksi. Oli nostalgista käydä konfassa, niin monen vuoden tauon jälkeen. Kaikki ne teltat tuttuine tuoksuineen. Hämmästyin vain sitä, etten millään kyennyt muistamaan, oliko pikkusiskoni siellä silloin aikoinaan mukana vai ei. Kumpikin on painellut pitkin juhlakenttää omien kavereidensa kanssa niin tiiviisti.
 
Loppujuhannus kuluikin ihan mökillä. Olin suunnitellut tekeväni lauantaina vähän töitä, näitä töitä töitä, keventääkseni tämän päivän työtaakkaa, mutten millään malttanut. Aurinko paistoi kuumasti, oli ihanaa loikoa bikineissä laiturilla ja seurailla lasten touhuja vedessä ja maalla. Sitä paitsi tytöt myös kaipasivat äitin ja isin seuraa siinä määrin, että parempi olikin vaan viettää aikaa lokoisasti heidän kanssaan. Työt ehtii tehdä kyllä, jos tiukkaa olisi tehnyt, niin vaikka tänään vaikka kuinka myöhään. Mutta sainpa sentään urakan valmiiksi jo kahden aikaan 🙂
 
Sunnuntaina jatkui sama laiturimeininki. Itse makoilin tai istuskelin laitsalla bikineissä, lapset – niin omat kuin heidän serkkunsakin – uivat ja nauttivat vedestä, välillä tulivat pyyhkeelle lämmittelemään ja taas uimaan. Sitähän se kesä parhaimmillaan on 🙂 Sitä se on omakin kesä lapsena ollut. Nyt sitä vaan tyytyy katselemaan lasten uimista ja pulahtamaan itse vain satunnaisesti vähän vilvottelemaan (melko kylmään) veteen.
 
Juhannuksen mielenkiintoisia luontoilmiöitä, siinä laiturilla havainnoiden, oli nälkäiset ahvenet. Niitä oli lauantaina siinä oikein monta, ihan sellaista 10-15senttistä ahventa, jotka tulivat näykkimään varpaita tai sormenpäätä. Miehen veli kun kuuli tästä, totesi, ettei sitten ainakaan mene enää järveen uimaan alasti. Varmempi varmaan niin 😉 Meidän lasten 13vuotias vielä niin ihanan viaton serkkutyttö hämmästeli, miten se uikkari muka auttaa siihen, jos kala tulee ja nappasee varpaasta 😀
 
Tänään onkin sitten palailtu arkeen, vielä ilman lapsia. Tällä kertaa se oli esikoinen, joka oli eniten murheissaan. Kovasti koitti olla näyttämättä ikävää koko viikonlopun ja vielä lähtöhaleja halittaessa, mutta kyllä minä tyttäreni tunnen. Tosikoinen vietti viikonlopun minussa nyhjäten ja jäi yllättävän hyvillä mielin namiastian ääreen, kun me miehen kanssa lähdettiin.
 
Onhan minullakin niitä vähän ikävä, mutta kyllä tämä ihan hyvääkin tekee. Arkiviikko menee nopsaan ja perjantaina tulevatkin jo kotiin. Ja sitten meillä on loma yhdessä, siis minulla ja tytöillä.

Nuoriparielämää

MarilkaLeave a comment
Kun hiiret on poissa, kissat tanssii pöydillä.
 
Sitä jotenkin luuli, että kun lapset on poissa, ehtii tehdä vaikka mitä, käydä elokuvissa ja laittaa kodin taas kuosiin ja tehdä kaikkea sitä, mihin ei ikinäkoskaanmillonkaan ole aikaa. Katin kontit! 
 
Olenhan minä pikaisesti shopannut sunnuntai-iltana ja piipahtanut tänään Halosella (matkalla asiakkaan luota takaisin toimistolle). Juossut maanantaina duunista Stockalle, sieltä faijalle viemään sille sen uuden koneen tykötarpeineen ja takaisin stadiin. Loppuilta sujuikin rauhaisammin syömässä siskon kanssa, mutta aivan liian pian kello oli jo monta.
 
Eilisilta vierähti raksalla vaihteeksi styroxboxeja kantaen ja katsottiin me illalla sentään yksi elokuva. Tänään siihen mennessä kun oltiin saatu jotain syötyä, oli kello jo melkein seitsemän. Siis mihin aika oikein katoaa?! Vielä pitäisi pakata huomista mökillelähtöä varten, ainiin ja muistaa ottaa kuorokamat myös juhannuksen konferenssikeikkaa varten. Ja olisi ihan kiva olla vaihteeksi nukkumassakin ennen puolta yötä, jottei aina väsyttäisi aamulla niin kamalasti.
 
Aamuisin tuntuu siltä, että ei kai sieltä sängystä tarvitse noustakaan, kun ei ole lapset kotona. Huh? Onhan se työpäivä edessä kuitenkin! Nekin on sitten venyneet, kun on voinut venyttää. Ei nyt mitenkään kamalasti, viiteen asti suunnilleen, mutta silti illat on loppuneet aina kesken, eikä mitään ole ehtinyt edes miettiä. Pitäisi maksaa parit synttärilahjat työkavereiden tileille ja polttaa yhdet ristiäiskuvat cd:lle ja siivota ja ajaa nurtsi ja ja ja, oishan tuota. Ja vaikka vaan olla. Mutta ettei mitään saa tehtyä. Pelkästä olemisesta puhumattakaan!
 
Meillä kamala siivo, postit levällään keittiön pöydällä ja keittiöstä ja kodinhoitohuoneesta keräilin tusinan verran limsapulloja plus eiliset siideripullon ja -tölkin paperikassiin – pitäisi viedä pullot kauppaan (on muuten ihan parhaita ne palpa.fi:n radiomainokset "tölkkiä ei jätetä" 😀 ). Tiskipöytä on kaaos ja pyykkikasat pursuvat niin puhtaiden kuin likaistenkin puolella. Nurmikko rehottaa – tai nyt voi kai jo sanoa, että rehotti, sillä tuolta kuuluu sellainen ääni, että mies taisi sen homman hoitaa alta pois.
 
Tällaistako se oli meidän elämä ennen lapsia? Ei syöty juuri mitään, jääkaappi aina tyhjänä, koti siivoamatta? Vai onko tämä kenties vain sen syytä, että yhtäkkiä ei vain tarvitsekaan lasten vuoksi tsempata keittiötä puhtaaksi tai jääkaappia täyteen ruokaa?
 
On se, tällainen vanha pari menee näköjään aivan raiteiltaan, kun ei ole lapset pitämässä päivää pakollisessa rytmissä. Eikä ole edes ehtinyt niitä lapsia loppujen lopuksi ikävöidäkään. Hyvä kun on kerran soittaa muistettu (ja silloinkin anoppi ehätti ensin tekstaamaan, että soittakaa lapsille). Kamalia vanhempia me ollaan! Tai sitten vaan niin loman tarpeessa. Oikean loman. Siis sellaisen, jossa mennään pois ilman kännykkää ja tietokonetta. Ja tullaan kotiin virkistyneinä valmiina muistamaan ja ehtimään taas kaikki asiat.
 
Kissa menee nyt pakkaamaan.

Ikävän ainekset

MarilkaLeave a comment

Viime yön nukuin samassa 130cm leveässä sängyssä nuoremman tyttäreni kanssa. Alkuyö meni mukavasti, kumpikin omalla puolellaan. Jossain vaiheessa aamuyötä tytär alkoi pyöriä ja etsiä peittoa; mökki oli viileä, huomasin, ja peittelin lapsen ja napsautin lämpöpatterin päälle. Vähän myöhemmin, melkein aamulla luulisin, löysin itseni aivan sängyn laidalta, tytär aivan minussa kiinni. Yritin vaihtaa asentoa vaivihkaa, jolloin tytärkin havahtui sen verran, että tuli vielä lähemmäs, työntäen päänsä poskeani vasten.

Niin oli pehmoinen ja suloinen se oman lapsen pää, että painoin poskeni päälakea vasten ja huokaisin onnesta, vaikken sen jälkeen enää kunnolla nukkunutkaan. Olihan melkein aamu ja on se vaan onni, kun on kaksi ihanaa lasta. Aamulla anoppi kysyi, nukuttiinko hyvin, johon vastasin, että kyllä siihen saakka kun tytär tuli aivan kiinni minuun. Tytär siitä aamupalapöydästä saman tien kommentoi: "Mä tulin suhun kiinni, äiti, siksi kun mä rakastan sua!" Mitäpä siihen muuta voi sanoa, kuin "tiedän, ja koska minäkin rakastan sua, en työntänyt sua pois".

Hassua sinänsä, että tosikoinen on lapsistani ennen aina ollut se, joka on nukkunut paremmin omassa sängyssään kuin vieressä. Esikoinen se ei meinannut millään viihtyä kuin vieressä, ja välillä mietin, tuliko sittenkin työnnettyä hänet liian aikaisin omaan huoneeseen. Mutta kun minä en enää nukkunut lainkaan, tytön ollessa samassa huoneessa ja samassa sängyssä! Silti senkin jälkeen melkein vuoden ajan esikoinen tuli joka yö meidän väliin ja nukuttiin kuin se perhe siinä vanhassa Libero-mainoksessa "ainakin lapsesi nukkuu hyvin". Asialle oli pakko tehdä jotain, kun aloin väsyä liiaksi.

Muutoinkin tosikoinen oli vauvana ja vielä pari vuotta sitten sellainen omien polkujen kulkija, että kaipasi syliä ja läheisyyttä varsin vähän. Esikoinen puolestaan pienempänä viihtyi sylissä vaikka kuinka. Nyt on toisin päin. Tosikoinen olisi sylissä jatkuvasti, esikoiselta saa toisinaan melkein kerjätä halia. Niin isoa on olevinaan. Vaikka tuleehan hänkin syliin ihan itsekseenkin toisinaan, onneksi. Ja sanoo, että rakastaa minua. Ihaninta maailmassa on lapsen kädet kaulassa, märkä suukko poskella ja ne suloiset sanat "äiti, mä rakastan sua".

Omat pienet lapset. Niin isoja ja itsenäisiä he ovat silti jo molemmat, että sinne jäivät mummin ja serkkujen kanssa mökille tuosta noin vaan. Hyvä että malttoivat äitiä halatakaan enää ennen lähtöäni. Itselläni valuivat autossa ikävän kyyneleet poskia pitkin, kun ajelin mökiltä pois päin.

Tiedän kyllä, että vielä niille lapsillekin tulee ikävä. Toivottavasti silloin muistavat, mitä olen opettanut. Että ikävä on hyvä asia, sillä siitä tietää, että rakastaa.

Ruuhkasuomi valtaa Suomen

MarilkaLeave a comment

Meillä kilisteltiin tänään duunissa shampanjalaseja (lue: muovimukeja), ei tosin "perjantain kunniaksi" kuten eräs työkaveri sanoi kurssilaisilleen, vaan ihan, hmm, muista syistä. Minä valikoin autoilija-version, koska olin hetikohta lähdössä autolla hakemaan lapsia ja saman tien vielä Keski-Suomeen mökille. Tämän kun ääneen totesin, eräs toinen työkaveri totesi, että ota shampanjaa sitten vaan, eihän sinne liikenteeseen selvänä uskalla mennä.

Vitsihän se tietenkin oli, mutta rehellisesti sanoen, oli se aika pelottavaa. Nimittäin mökkimatka. Päivittäin suhailen pääkaupunkiseudun työmatkaruuhkissa, joita moni pitää aivan kamalina ja pelottavina. Mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen aggressiiviseen joukkioon, joka kesäisen työviikon päätteeksi änkee Lahdenväylälle suuntana kesämökki. Niitä samoja työmatka-autoilijoita kyllä, mutta jos töihin ja sieltä himaan onkin arkisin kiire, on kesämökille näemmä tuplakiire.

Moottoritie on täynnä autoja, ajetaan sataakolmeakymppiä ilman turvavälin poikastakaan, ohoh! nyt jarrutetaan, no vaihdetaan kaistaa väliin jota ei ole. Maantie – tai kai se on jonkin matkaa ihan moottoriliikennetie – on myös täynnä autoja. Ajetaan kilometrien mittaisessa letkassa, milloin kasiakymppiä, milloin sataakymppiä (nopeusrajoituksista riippumatta), ei edelleenkään pidetä turvaväliä (turvaväli on nynnyjä varten!), ohitetaan yksi auto, kohta toinen auto, hupsista! menipä vähän tiukaksi ohitus, mutta kun pitää päästä ohi! Vaikkei siitä mitään kostukaan. Jono jatkuu silmän kantamattomiin.

Että aja siinä sitten itse turvallisesti! Ainakin yritin. Ja päästiin me ihan kunnialla perillekin. Me ja miljoona muutakin pääkaupunkiseutulaista, apparently.

Täällä mökillä on ihanan rauhallista. Istuin rantakalliolla katselemassa auringon painumista metsän taa ja järven höyryämistä viileässä illassa. Smoke on the water, fire in the sky. Ihana katko kaikelle sille ruuhkalle, mitä koti- ja työelämässä tällä hetkellä on. Duunia on vielä pari viikkoa lomaan ja lisää projektia pukkaa. Vaikka mikäs siinä, ainakaan ei tekeminen lopu, vaikka loma lähestyy! Kotona onkin seuraavat kaksi viikkoa varmaan ihan aavemaiselta tuntuva hiljaisuus, kun lapset jäävät tänne mökille minun palatessani sunnuntaina taas stadiin ja maanantaina sorvin ääreen.

Ehkäpä ne arkipäivien liikenneruuhkatkin taas vähän hellittävät – ovat jo vähän hellittäneetkin – kun yhä useampi kaahaa sinne mökilleen ihan jäädäkseen (samalla tavalla jäädäkseen kuin tosikoiseni ei sanojensa mukaan enää ikinä palaa päiväkotiin, paitsi sitten elokuussa 😉 ).