Mies lähti eilen tyttöjen kanssa mökille, ts. viemään tytöt sinne tulevaksi viikoksi, itse tulee tänä iltana takaisin kotiin. Lähdin nautiskelemaan vapaastani shoppaillen Jumbossa. Istuin kahvilla nautiskellen siitä, ettei kukaan marissut, karkaillut tai edes odottanut minua palaavaksi kotiin. Kuljin kaupoissa kaikessa rauhassa, enemmän katsellen kuin ostellen. Löysin itselleni farkut, satiinipyjaman ja alusvaatteita, kävin ruokakaupassa.

 

Kotona vaihdoin päälleni uuden pyjamani, josta tulee mieleen Meg Ryan jossain elokuvassa, jota puolestaan en saa päähäni; vain pörrötossut puuttuivat. Laitoin lautaselle sipsejä, nacho cheese ballseja, hot salsa mininakkeja kastikkeineen ja avasin siiderin. Mukavasti sohvalle, karkkipussi vielä viereen ja oli Darcy-maratonin aika.

 

Ensin oli vuorossa Pride and Prejudice. Se pitkä tv-sarjaversio, Jennifer Ehlen ja iki-ihanan Colin Firthin tähdittämänä. Ko. kirjastahan on tehty vastikään uusi elokuvapituinenkin versio, minulla on dvd:llä toki sekin, mutta se on pliisu! Siitä puuttuu intensiteettiä ja särmää. Se on liian inhorealistinen kuvaus, jossa kaikki se hurmaava määrittelevien luonteenpiirteiden liioittelu on jätetty pois ja jäljelle on jäänyt mitäänsanomaton yritelmä. Ehle ja Firth saavat tarinaan uskomattoman tiiviin tunnelman, läpi koko pitkän sarjan.

 

P&P-sarjan jälkeen maratoni jatkui luontevasti sillä toisella Darcy-sarjalla ja lasilla punaviiniä – se on ehdoton juoma, kun katsoo Bridget Jonesia, etenkin jos katsoo molemmat putkeen 😉 Myönnetään, että niin P&P kuin BJ:tkin on tullut niin monta kertaa nähtyä, että paikoin taisin kelatakin. Etenkin jälkimmäistä BJ:tä. Kaksi Bridgetiä peräkkäin on aavistuksen liikaa minullekin, co-häpeä alkaa käydä sietämättömäksi.

 

Oltiin siis jo hyvän matkaa sunnuntain puolella, kun kömmin peiton alle satiinisessa pyjamassa kokeilemaan, miten uni sellaisessa maittaa. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi hairahtanut pehmoisesta puuvillasta polyesteriin -mies parka 😉 Se oli itse asiassa varsin mukava, mukavampi kuin aikaisemmat, mutta tämä ei ollutkaan yöpaita, joka kietoutuu ympärille ahdistavaksi pakkopaidaksi vaan toppi ja housut. Piti ihan hakea tänään toinen mokoma, alessa kun olivat Citymarketissa.

 

Uni ei silti viime yönä oikein ottanut tullakseen, mikä tuskin oli siis pyjaman vika. Aivot laukkailivat ja olihan se sänky aika yksinäinen paikka ilman miestä. Ja talo hiljainen ilman lapsia. Edellisen kerran olen nukkunut yön kotona ihan ypöyksin joskus ajalla ennen lapsia. Mies on ollut poissa ja lapset on olleet poissa. Mutta aiemmin eivät ole olleet yhdessä poissa. Laitoin kaiken varalta hälyn Home-asentoon – olipahan ainakin ovet turvatut…

 

Aamulla, tai melkeinpä päivällä sillä kello oli jo puoli 12 kun silmäni lopulta avasin levottoman yön jälkeen, join kahvin pihalla, piipahdin talolla ja sitten ajelin takaisin Jumboon sitä pyjamaa hakemaan. Samalla raidasin kitumarketin muunkin alen ja yllättäen löysin lisää kivoja vaatteita. Kotiin palattuani en tosin paljon vaatteita kaivannut, bikinit ovat tähän asti olleet riittävä asuste. Sweet sweet sun!

eli päivä sateisessa Särkänniemessä.

 

Ensin oli se herätys. Esikoinenkin valitti autossa, että ihan kuin arkiaamu. Kun on tottunut nukkumaan kymmeneen (+/- puolisen tuntia), heräilemään kun herätyttää, puuhailemaan jotain ja syömään aamupalan hyvässä lykyssä vasta puolilta päivin, tuntuu tosiaankin kahdeksan maissa herätyskelloon/äidin patisteluun herääminen, reipas aamupala (tai sen yritys, tosikoisellekaan ei maistunut kuin jugurtti ja minulle vain kahvi) ja ripeä lähtö aika tuskaisalta.

 

Hiukan ennen Hämeenlinnaa havahduin siihen, että autostahan oli löpö lopussa. 37km se vielä riittäisi, ilmoitti ajotietokone. Oikeasti, senkin jälkeen sillä vielä ajaisi ainakin viitisenkymmentä kilsaa, mutta kumminkin. Olin kahvista huolimatta niin pöpperössä vielä lähtiessämme ja lisäksi soittelin vielä sähköasentajallekin autosta (meillä kärähti toissailtana pääsulake), etten muistanut edes, että autohan piti tankata. Onneksi matkan varrella riittää huoltsikoita, vaikka Hki-Tre-väylä muuten aika erämaatie onkin.

 

Selvittiin Särkänniemeen ja saatiin parkkipaikkakin ihan siitä läheltä. Astuttiin autosta ulos ja palelluttiin saman tien. Hirveä tuuli ja monta astetta kylmempää kuin kotona oli ollut! Enhän minä älynnyt ottaa puseroita mukaan, eikä meillä kellään ollut sukkiakaan jalassa. Hrr. Terhon taannoista pilapiirrosta lainatakseni: "Suomessa on neljä vuodenaikaa, miksi niiden kaikkien pitää olla kesällä?"

 

Aloitettiin Särkiskierros sisätiloista, ensin Akvaariosta ja sitten Delfinaariosta. Siitä matka jatkuin Ipanaarioon ja muuhun laitenaarioon, siellä varsinaisen huvipuiston puolella. Joka paikkaan sai jonottaa, jopa Burger-mestaan syömään. Siihen asti oltiinkin pärjäilty niissä teepaidoissamme, vaikka välillä jo vähän ripotti vettäkin. Mutta kun tultiin ulos hampurilaisravintolasta, oli tuuli yltynyt eikä aurinko näyttäytynyt sitäkään vähää kuin aiemmin, joten suuntana oli Puistopuoti, josta mukaan tarttui collari ja sukat jokaiselle.

 

Taas saatiin sadetta niskaan, mutta kuin se ei olisi riittänyt, piti tietenkin mennä Tukkijokeen. Sehän on Särkänniemessä must, senhän tietävät jo lapsetkin (vaikkeivät ole ennen Särkiksessä olleetkaan). Eihän kastumisessa mitään, mutta kun käsilaukkunikin kastui läpimäräksi – e uskaltanut jättää sitä lokeroon. Suuntasimme siis Tornipuotiin seuraavaksi, se kun oli Puistopuotia lähempänä, ja ostin itselleni uuden käsilaukun ennen kuin kamerat ja kännykät ja kaikki menivät pilalle märässä laukussa.

 

Samalla päätettiin olla vähän aikaa sisätiloissa taas, joten käytiin Planetaariossa. Einsteinin teorioilla hyöstetty Mustat aukot -esitys hipoi minunkin käsityskykyni rajoja, joten ei ihmekään, että lapset totesivat sen olleen tylsä. Sen sijaan Näsinneulassa oli heistäkin kiva katsella huvipuistoa korkealta.

 

Esikoinen ei ollut vielä saanut kastumisesta tarpeeksi, vaan halusi Koskiseikkailuun seuraavaksi. Minä jäin tosikoisen kanssa rannalle ruikuttamaan, tai no, tosikoinen ruikutti, minua ei kastuminen kiinnostanut. Vaan eipäs sitä minulta kysytty, kun sade ryöpsähti niskaan ensin lasten eläintarhassa ja sitten vielä Troikassa pyöriessämme (noin neljättä kertaa). Siitä sitten vielä uusiksi Tukkijokeen ja kostea kotimatka oli varmistettu.

 

Tosiasiassa kotimatkalla oltiin kohtalaisen kuivia, tallustettuamme autolle ei-sateessa. Ja ilmastointi autossa hoiti loput. Sen sijaan auton ulkopuolella oli suurimman osan matkaa kovinkin märkää, osan matkaa tuli vettä kuin aisaa eikä cruisea voinut kuvitellakaan käyttävänsä. Pysyipähän mieli virkeänä mahdottomassa ajosäässä väsymyksestä huolimatta. Vasta Riihimäen paikkeilla tie yllättäen muuttui kuivaksi, meillä päin ei kuulemma ollut koko päivänä satanutkaan!

 

Tapahtumarikas päivä, kieltämättä. Tyttöjen lippiksetkin jäivät Planetaarioon, mutta löytyivät sentään löytötavaroista. Kotiin tuli kuitenkin kolme väsynyttä mutta päivään ihan tyytyväistä matkaajaa.

Kesä on hääjuhlien kulta-aikaa. Ja tänä kesänä etenkin 07.07.07 oli luonnollisesti hyvin haluttu hääpäivä. Henkilökohtaisesti en ole koskaan välittänyt niin kovin tuollaisesta numeroleikistä, mutta mikäs minä olen sanomaan, kun tyttärieni synttäreitä lukuunottamatta kaikki elämäni tärkeät päivät sijoittuvat kolmeen eri päivämäärään, eri vuosille tietenkin.

 

Niin tai näin, kyseinen sateinen 07.07.07 näki lukuisat häät ympäri Suomen, joukossaan myös vähintään yhdet taikka kahdet julkkisten salahäät, joista kuvien kera kerrottiin viime viikon juorulehdissä. Ei sillä, että niistä olisin lukenut, juorulehdet eivät kuulu lukemistooni, mutta luin että niistä olisi voinut lukea juorulehdistä.

 

En tiedä, mitä muut käsittävät sanalla salahäät, mutta minusta se jotenkin olisi viittaavinaan häihin, joista ei kerrota kellekään. Vai olisiko niin, ettei niistä kerrota kellekään muille kuin kutsutuille? Ja niin vain sitten on sattunut käymään, että tietyt juorulehtien toimittajat ovat sattuneet olemaan kutsuttujen listalla? Salahäät ovat vähän kuin salarakas. Kuva juorulehden kannessa.

 

Ihan todelliset salahäät vietti serkkuni muutamaa päivää ennen hääbuumipäivää. Luullakseni maistraatissa, vaikka mistäpä sen tietäisin. Salaiset kun olivat. Jälkeen päin saatiin vain kortti, että vihitty on. Mikäs siinä, onnea heille 🙂 Rohkenen toivoa, että heille käy paremmin kuin niin monille julkisen salaisesti vihityille julkkiksille ja salaisen julkisesti (vailla juorulehtiedustusta) vihityille taviksillekin. Avioerotilastot ovat masentavaa luettavaa.

 

Kunpa ihmiset osaisivat pitää avioliitostaan parempaa huolta. Useimmat avioerot päätyvät vain numeroksi tilastoon, mutta sangen arkipäiväiseksi avioeron ovat tehneet sala- tai ihan julkisia häitä viettäneet julkkikset, jotka sitten päätyvät ihan julkieroon ja tilittävät vuoronperään erostaan niillä lehtien palstoilla. Niitä sitten päivitellään kahvipöytäkeskusteluissa. Muistellaan, miten "vastahan niillä oli ne salahäät, ja sitten sillä oli se salarakas, johan minä uumoilin, että kohta tulee se ero!"

 

Onneksi se ei kuitenkaan aina mene noin. Onnea vaan kaikille vastavihityille – tai kuten Jaska Jokunen eräässä vanhassa stripissä siteeraa isoisäänsä pitkän avioliiton salaisuudesta: "Ei siinä onnea tarvita, vaan taitoa." Siispä taitoa vaan kaikille vastavihityille!

Sorsat ovat puolisukeltajia. Ainakin useimmat sorsat. Ainakin jos eläinoppineelta kysytään. Kohtasin perjantaina sorsaperheen, joka ei tiennyt kuuluvansa puolisukeltajiin. Äitisorsa tosin ehkä tiesikin, mutta ei ollut muistanut poikasilleen kertoa. Tai sitten poikasten isä oli kokosukeltaja. Sillä poikaset kyllä olivat vähintäänkin kaksi-kolmasosaa-sukeltajia. En ole eläissäni nähnyt niin sukeltelevaisia sorsia ja olen sentään nähnyt aika monta poikuetta landekesinäni!

 

Kaikenlaisia muulla tavoin vinksahtaneita sorsia kylläkin. Sorsia, jotka syövät paremman puutteessa ihmiseltä sormet ja varpaat – tai ainakin yrittävät, mutta kun ei raasuilla ole hampaita. Sorsia, jotka tulevat mökkiin sisälle asti kerjäämään leipää. Sorsia, jotka taapertavat pitkin metsää mustikoita syöden. Mutta en ennen sorsia, jotka sukeltelevat ihan oikeasti, eikä vain leikisti silleen pistää-päänsä-piiloon-tavalla niinkuin sorsat yleensä.

 

Meidän lande on mielenkiintoinen paikka, siellä tapahtuu kaikenlaista. Kun siellä on viettänyt riittävästi aikaa voi sanoa kuten New Yorker, että on nähnyt jo kaiken. On nähnyt kummallisesti käyttäytyvät sorsat ja oravan, joka tuo poikasensa kolmeksi tunniksi päivähoitoon. On nähnyt eksyneen koiran ja koirien rinnalla makkaran takia tassua antavan tyttölapsen. Ja äidin, joka antoi lapselle vitsaa muistamatta riipiä lehtiä ensin. Ja lapsen, joka vaati äitiä antamaan vitsaa ihan oikeasti, jotta saisi tietää miltä se tuntuu.

 

Lapsena vietin landella melkein kaikki kesäni melkein kokonaan. Minulla oli oma puu, Rantapihlaja, jonka latvassa luin, rauhoituin lukuisista kiukkukohtauksistani, vahdin siskoni uimista ja leikin kotia. Minulla oli salapaikka ja kotiluola. Ja läjäpäin akkareita, vanhoja ja uusia. Tein myös jonkinasteista järvibiologista tutkimusta riemulautalla. Riemulautta oli siskoni uimarengas, jossa reiän sijaan olikin ikkunamuovi renkaan sisällä.

 

Niin vesipeto kuin aina olen ollutkin, minusta ei olisi kokosukeltajaksi. En osaa snorklata. Saan paniikkikohtauksen, jos joudun hengittämään suukapulan kautta vaikka vain kuivaharjoitellen. Uimalasitkin ahdistavat. Sukellan kyllä, ihan kokonaan veden alla, järvessä jopa silmät auki. Mutta vain sen aikaa kuin happi keuhkoissa riittää. Riemulautta oli siis oiva apu pohjatutkimukselleni. Ja järvivesi riittävän kirkasta, että pohjaan näkee yli kymmenenkin metrin syvyydessä. Ja syvä järvi se onkin.

 

Sittemmin setäni on tehnyt tarkempaa pohjatutkimusta tuolla landella, sillä setäni ja serkkuni ovat ihka oikeita kokosukeltajia. Pukuineen kaikkineen. Puvun pukemiseen kuulemma menee aikaa tunti, joten kai siellä pohjassa on sitten hienoa. Miehelläni on haaveena joskus alkaa sukeltaa, mutta se on vähän samanlainen haave kuin minun haaveeni hypätä laskuvarjolla. Ensin pitäisi voittaa tsiljoona pelkoa.

 

Tyttäreni pääsevät viettämään landella paljon vähemmän aikaa kuin minä aikoinaan. Mutta saivat sentään syöttää nyt viikonloppuna niitä sukeltajasorsia ja soudella vaarin kanssa. Ja sukeltaa tai puolisukeltaa puhtaassa, vastikään jälleen (sinilevän aiheuttaman parinkymmenen vuoden tauon jälkeen) juomakelpoiseksi julistetussa järvessä.

Olin Tampereella työmatkalla. Työkaverini olivat kaikki kaupungilla jossakin tapahtumassa promoilemassa, mutta minä olin hotellihuoneessani laittamassa lapsiani nukkumaan. Olin joutunut ottamaan heidät työmatkalle mukaan ja odotin vuoronvaihtoa; eräs työkaverini oli lupautunut tulemaan lapsenvahdiksi vähän myöhemmin, jotta minäkin pääsen sitten ulos "edustamaan".

 

Jaa mutta sehän olikin vain unta. Tampere odottaa kuukauden päässä ja ihan varmasti ihan ilman lapsia. Varsin kuvaava uni kuitenkin.

 

Nimittäin, lasten kanssa on kyllä mukavaa viettää aikaa ja lomailla, ei siinä mitään. But this 24/7 business is getting old, and fast too. Puolitoista viikkoa on nyt oltu yhdessä tyttöjen kanssa koko ajan. He tarvitsevat toki näitäkin aikoja vuodessa, jolloin vanhemmat ovat heidän kanssaan, ei ole hoitoa, ei ole töitä. Mutta kun vanhemmat onkin tässä tapauksessa yksikkömuodossa, yksi vanhempi. Namely me. And seems like I feel a little bit stuck.

 

En minä sinänsä valita. Meillä on oikein leppoisaa. Tytöt ovat näin lomalla paljon itsellisempiä täällä kotona kuin hoitoaikoina. Luonnollisestikin, kun ei tarvitse elää niiden aika-almujen varassa, vaan ollaan todellakin yhdessä kaiket päivät. Johan siinä hekin kaipaavatkin omaakin aikaa. Minä olen ehtinyt lukea ja olla koneellakin (sen verran kuin nyt sitä lajia olen jaksanut).

 

Silti. Pelkästään jo tietoisuus siitä, että olen jumissa enkä voi ainuttakaan hetkeä suunnitella ilman lapsia ahdistaa himpun verran. Tai ehkä enemmänkin kuin tietoisesti tajuan. Ensi viikolla tulee päivä, jolloin lapset menevät Lintsille ilman minua. Ja sitten tulee jopa viikko, jolloin lapset ovat taas koko viikon mökillä. Ihan jees. Mutta se ei poista sitä, että kaikki muut ajat olen jumissa.

 

Minkäs minä sille voin, että kaipaan sitä normaalia perhe-elämää, jossa on kaksi vanhempaa huolehtimassa lapsista ja relatiivinen mahdollisuus pieniin irtiottoihin – vaikka vain kaupassakäyntiin yksin – koska vaan. I’m not cut out for this single-mom thing! Siis kyllähän tämä menee, en minä aktiivisen ahdistunut ole. But, you know… Onneksi tämä on väliaikaista, vaikka kaipa kaikkeen myös tottuisi.

 

Puoli vuotta enää. Ai enää 😀 Vastahan tämä on kunnolla alkanut pari kuukautta sitten!