Missä ja jossain

Meillä nykyisin hyvin usein käytettyjä sanoja. Viimeksi tänä aamuna tosikoinen kysyi, missä hänen Nalle Puh -lehtensä mahtavat olla, mihin minä vastasin, että siellä ne  jossain ovat. Meillä on kaikki jossain ja useimmiten se olen minä, joka mietin – kuten esimerkiksi eilen illalla lopulta olohuoneen lattialla istuen – missä se jossain mahtaa olla missä se etsittävä asia – eilisessä tapauksessa uudet paristot – oikein voi olla.

 

Joskus ja heti

Joskus kauan sitten, tänään tasan 14 vuotta sitten menimme mieheni kanssa naimisiin. Joskus mietin, miten siitä voikin olla jo niin kauan. Elämä on sen jälkeen ollut välillä seesteistä, välillä heitellyt pahastikin. Juuri nyt taas heittelee, syynsä siihenkin, mutta jospa joskus tämä tästä vielä hellittää, kunhan tuo taloelämä helpottaa? Ja ehkä meillä toimii nettiyhteyskin kotona vielä joskus, sähkärin ongelma taitaa sen kanssa olla, ettei se tiedä ja osaa sitä puolta oikein kunnolla. Alkaa vain nyt jo olla niin, että kärsivällisyyteni on pahasti koeteltu ja halauaisin, että kaikki olisi kondiksessa nyt heti.

 

Eilen, tänään, huomenna, koskaan, aina ja ikuisesti

Asiat ja ihmiset on. Jotain muuttuu, jotain pysyy. Mikä muuttuu, mikä ei, sen näkee vain kun aikaa kuluu. Kun elää tässä hetkessä, tuntuu että aika on pysähtynyt, ettei mikään voi koskaan olla toisin, että kaikki on aina näin. Ja samalla toivoo, että olisi jo huominen, se huominen jossain tuolla valovuosien päässä, jolloin kaikki olisikin toisin. Mikään ei kai kestä ikuisesti, ei edes tämä vaihe.

Se ois paluu arkeen nyt ihan tosissaan, kun on ne firman kehityspäivät ohi, tänään alkaa koulu ja tanssitunnit ja syksy näyttää kynsiään. Siellä hytisteltiin koulun pihalla tihkusateessa ja hämärässä, kun saattelin esikoistani tokaa luokkaa aloittamaan. Sen verran pehmeää laskua kouluun ja arkeen, että tänään teen vielä kummallisen työpäivän – saatoin tytön kouluun, poimin iltapäiväksi mukaani töihin, mistä isänsä hänet myöhemmin noukkii ja minä teen töitä sitten omaan tanssituntiini asti.

 

Lauantaina palattuani sieltä kehareilta hain tosikoisen kanssa esikoisen kotiin meidän landelta, missä oli isoäitini ja vähän isänikin kanssa viettänyt aikaa aina tiistai-illasta lähtien. Siitä asti, kun isosisko tuli taas kotiin, on tosikoisen elämä myllertänyt. Hirmuisia raivareita ja itkukohtauksia ja kaikkea vaikeeta. Iltaisin ei taas uni ota tullakseen ja eilenkin riekkuivat sängyissään ilmeisesti reippaasti yli kymmeneen. Olipa sitten vaikea tosikoisen aamukin tänään, esikoinen selviää paremmin vähän lyhkäisemmälläkin unella.

 

Himassa on muutenkin aika kaaoottista. Joka kerta, kun tarvitsen jotain, olen päätä myöten jätesäkissä, seuraavassa, seuraavassa… ja joka toinen kerta en silti löydä etsimääni. Yhtä sun toista normaalielämään tarvittavaa tavaraa on tuolla jossain laatikoiden uumenissa, mutta ei niitä kaikkia pysty mitenkään penkomaan. Tosikoisen juomapullo, esikoisen syystakki, minun päkiäsuojani, noin muutamia mainitakseni. Ihmeen vähällä tuo mies pärjää, hänen kamojaan ei ole etsitty ollenkaan!

 

Eilen illalla sain jälleen mittani täyteen niin lasten riehuntaa kuin tätä kaaoksen keskellä elämistäkin ja lähdin pikkuista vaille kymmenen iltakävelylle. Kävelin hämärtyvässä illassa tuonne järvenrantaan, minkä jälkeen sain päähäni hätyytellä yhtä tuolla kylän toisella puolen asuvaa ystävää, jonka kanssa lopulta istuttiin tuolla keskustassa juttelemassa tovi jos toinenkin.

 

Kotimatkallani oli jo aivan täysi yön pimeys laskeutunut. Keskustassa oli katuvalot päällä, mutta jostian syystä tuossa taajama-alueen reunamilla ei ollut valoja sytytetty. Kevyen liikenteen väylät olivat niin pimeitä, että katsoin turvallisimmaksi kävellä maantien reunaa, kunnes kurvasin kotia kohti kohdassa, jossa valaistus jälleen oli. Mikä lie säästökampanja? Vai sähköverkon parannusten aiheuttamaa väliaikaista valokatkoa? Niin tai näin, sysipimeässä ei ole kiva taivaltaa metsikössä.

 

Kotona mies oli huomaavaisesti jättänyt eteiseen nuo himmeähköt seinä-ledit päälle, jottei tarvinnut aivan sysipimeään taloon sentään tulla. Mutta koska pesuhuoneessamme ei sähköt toimi edelleenkään (sähkäri "tutkii" miksi näin on – mutta eipä ole miestä näkynyt sitten torstain vai perjantain?), enkä viitsinyt keskellä yötä sytyttää noita tuhannen watin raksavaloja, oli aika pimeä wc- ja hampaidenpesureissu… Vaikka mihin sitä valoa tarvitsee?

 

Lapsena muuten ihan oikeasti uskoin, että näen pimeässä jotenkin muita paremmin, koska minulla on vihreät "kissansilmät", kuten minulle sanottiin. Ei hämäränäössäni sinänsä mitään suurempaa vikaa liene edelleenkään, vaikka enempi valoisasta pidänkin (paradoxaalista tämäkin, koska sitten taas toisaalta silmäni ovat hyvinkin valoherkät ja käytän usein aurinkolaseja kesällä pilviselläkin säällä), mutta en minä sentään pilkkopimeässä näe minäkään.

 

Tänään ei ole sitten kunnolla valoisaa tullutkaan. Harmaata ja hämärää, vettä tulee tällä haavaa taivaan täydeltä. Tosi syksy 😦 Ja minusta tuntuu, että olen tämän sekamelskani keskellä menettänyt otteen tästä meidän elämästä. Siis sikäli, että minä ennen pikkutarkka ja pedantti kaiken suhteen en enää muista mitään, en löydä mitään, enkä edes hogaa mitään. Siis sellaista kuin että esikoisen olisi pitänyt palauttaa tokari kouluun ja että tosikoiselle olisi pitänyt kaivaa jostain kurikset päiväkotiin. Mies niistä soitteli lapsen vietyään ja lupasin etsiä ja viedä jälkitoimituksena jos löydän.

 

Tunnen välillä itseni edesvastuuttomaksi ja holtittomaksi äidiksi, jolta lipsuu kaikki mielestä ja sen vierestä, joka ei osaa enää pukeakaan lapsiaan asianmukaisesti. Joka ruokkii perheensä millä sattuu. Joka pakenee iltahärdelliä sen sijaan että vaikka makoilisi lasten vieressä rauhoittamassa heitä. Ei kai tämä sekametelisoppa täällä heillekään helppoa ole! Ei kai meille kelleen. Valoisampia aikoja odotellessa… Mutta löysin sentään ne kurikset ja sen tokarinkin. Ihme kyllä.

 

Olisipa jo oikea nettiyhteys himassa… I wish… Sitä saanee odottaa, sillä se meidän sähkäri on Elisaakin hitaampi tapaus – ja sitä paitsi puhelinjohto on metrin liian lyhyt

Ei se auta pullikoida vastaan, syksy on ovella, halusi tai ei. Merkit ovat selvät: duunissa kehityspäivät, maanantaina alkaa koulu, päiväkodin ovella tuli vastaan itkusilmäinen äiti. Ja tuo säätila. Vaikka kesäkin oli kylmä ja tuulinen, on nyt vaivaisen viikon lämpimien jälkeen aivan ilmiselvästi syksy ilmassakin. Vaikka tänään paistaa aurinko, ei lämpöä ole kahtakymmentä astetta ja auton ikkunat olivat aamulla huurussa. Loppuviikoksi on luvattu sateista.

 

Koko heinäkuun värjöttelin kesävetimissä, pukeutuen yleisen filosofiani vastaisesti kalenterin, en sään mukaan. Kesällä nimittäin teen tuosta muuta vuotta hallitsevasta filosofiastani poikkeuksen. Kesällä kuuluu pukeutua kesäisesti, sanoi mittari mitä hyvänsä. Niinpä minulla enimmäkseen olikin kylmä. Paitsi viime viikolla, paitsi täällä sisällä toimistolla…

 

Eilen vielä yritin muka pukeutua vähän kesäisemmin. Mutta alkoi jo paleltaa niin pahasti, että illalla luovutin ja kaivoin jätesäkistä farkut esille. Ja nipun pitkähihaisia puseroita. Tänään on farkut jalassa ja kollari teepaidan päällä. Mutta niin pitkälle en asiaa vienyt, että olisin vielä suostunut sukkia laittamaan! Ei ei ei! Ja farkkujen lahkeetkin vielä käänsin ylös niin että nämä on oikeastaan melkein caprit näin. Ei sentään IHAN liian helpolla pidä luovuttaa 😛 Mutta mietin silti jo, että pitää kait ottaa perjantaina sukkikset mukaan hameen kanssa käytettäviksi illan bileisiin. Plääh!

 

Illatkin alkavat jo pimetä, eilen ihan joutui laittamaan niitä vihdoin toimivia muutamaa kattovaloa päälle iltasella, siis jo ennen kymmentä! Tästä ei kauan mene siihen, että on taas pimeetä kun töistä kotiutuu. Miten ihmeessä sitä taas selviää yhden pimeän kauden yli, kun tämä kesäkään ei ole ladannut lämpöakkuja juurikaan? Miten jaksan hiihtolomaan asti? Silloin sentään pääsee etelän aurinkoon ja lämpöön, kun mennään taas mutsin luo sinne Kanarialle. Miten?

 

Ei se auta. Kaipa sitä vaan kestää, jotenkuten, niinkuin aina ennenkin. 32 talvea takana, kaipa niistä selviytyy jatkossakin. Mutta jotenkin vaan ne tuntuvat vuosi vuodelta raskaammilta ja jo niiden prospekti, tietoisuus niiden vääjäämättömyydestä, riittää masentamaan ja lähes ahdistumaan. Ymmärrän siis loistavasti äitini tarpeen paeta niitä. Voisinpa minäkin.

 

Mutta minun vain on myönnyttävä syksyn tuloon askel kerrallaan. Luovuttava turhasta taistelustani ja pukeuduttava syksyyn. Kovin ennenaikaiselta se vain tänä vuonna tuntuu. No, jospa ensi kesä olisi taas kesä?

Aaaannnd… we moved in!! Eilen, against all odds, meille heltisi kunnalta asumislupa taloomme. Se oli olosuhteisiin nähden kyllä aika long shot edes yrittää, mutta lupa tuli. Niinpä minä ja tytöt, mökiltä anopin luokse palanneina/menneinä, vihreää valoa odottaneina, pakattiin itsemme autoon ja ajettiin kaupan kautta uutukaiseen kotiin. Missä mies tuli vastaan kysyen: "Ei kai teillä ole mitään jääkaappitavaraa…?" Mitäh?! No totta kai on!!!

 

Karu todellisuus iski silmille vaihteeksi. Putkari ja sähkäri olivat tehneet hommia sunnuntaina ja koko eilisen (pakkoko kaikki on jättää viime tippaan?). Jääkaappi ja muu keittiö sai sähköä jossain vaiheessa päivää, mutta meidän tullessamme sähkäri oli päätä myöten sähkökaapin uumenissa ihmettelemässä mihin se sähkö sieltä keittiöstä oikein hävis! Pakastin sai sähköä, joten otin jatkarin kassista ja laitoin pakastimen ja jääkaapin samaan rasiaan, jatkarilla kiinni. Well, ainakin sain jääkaapin kylmäksi. Ja uuni/hella saa sähköä, saa laitettua ruokaa – jos nyt joskus taas olen illalla kotona sitä laittamassa… Elämä on tämän viikon vielä aika haipakkaa.

 

Yksikään katto/seinävalo meillä ei vielä toimi, joten ainoa valaistus hämärän tultua on se iki-ihana raksavalohässäkkä, joka siellä on ennenkin ollut. Muutenkaan pistorasia eivät vielä sähköä jakele, joten tänä aamuna viritin kahvinkeittimen keskelle käytävää, raksajohtoon kiinni. Samaan, jossa mies oli ladannut kändensä yön aikana.

 

 

Vesikään ei vieläKÄÄN tule sisälle – putkarilta puuttui edelleen joku osa, ennen kuin sen voi kytkeä. TÄNÄÄN sen pitäisi tapahtua. Mutta tuon olen kuullut ennenkin… Niinpä hampaat pestiin aamulla kuten illallakin, mökkityyliin ulos tai pönttöön syleksien. WC:ssä käytiin illalla naapurissa ja aamulla päiväkodissa/työpaikalla. Juomavettä oli raksatyyliin vielä ämpärissä. Suihkussa kävin tässä aamulla työpaikalla. Tytöt sentään suihkutin eilen anoppilassa, pahinta peläten. Ettäs sen pelon pitikin käydä toteen, nii.

 

Muutoin meillä on siis yksi makuuhuone "valmis", melkeinvalmis keittiö ja melkeinvalmis pesuhuone. Pesuhuoneen lasiovi kumollaan olkkarin lattialla, lähes kaikki tavara ja vaatteen läjässä peräkammarissa. Eilen illalla huhkin sentään hyvän tovin, pelastin astioita keittiön kaappeihin, kun huomasin, että astialaatikoiden päälle oli sittenkin laitettu kaikkea painavaa ja aloin pelätä astoiden pian särkyvän. Tein meille makkariin siskonpedin ja järkkäilin essentialeja niin että edes jotain löytyy. Ja puhalsin illalla PEF-mittariini lukemat 580, hikiseen. Jep. Tämä tekee keuhkoilleni tosi hyvää!

 

  

   

 

Omassa sängyssä sentään nukutti tosi hyvin, vaikka todellakin taas yöllä heräsin esikoisen hampaiden narskutteluun ja huokailuun. Aamulla oli kylmä – vilpoisassa ilmassa olisi kyllä mielellään jatkanut unia peiton alla, mutta että nousta piti, ääh. Lattialämmitys on päällä, mutta kestäähän sillä hyvä tovi ennen kuin lämpö tasaantuu ja alkaa oikeasti lämmittää huoneilmaa.

 

Oh well. Kyllä kai tämä tästä. Jos haluaa edes leikkiä positiivista, voi asian kai ajatella jälleen yhtenä seikkailuna. Ainoa vaan, että tämän seikkailun keskellä pitäisi elää normaaliarkea…

Tein joskus syksyn puolella Facebookissa testin "Kuka Frendeistä olisit?". Arvatkaa pois vaan 😀 Ross, tietenkin Ross. Ja jossain muualla netissä tekemäni testin mukaan jos olisin kirja, olisin Merriam-Webster Dictionary. Onhan se ensiajattelemalta jotenkin masentavaa olla jotain niin kuivakkaa kuin sanakirja, tai vaikka Ross. Mutta minkäs teet. Sitä paitsi, tiettävästi minulla ON myös huumorintajua, ehkä tosin hivenen kieroutunutta, mutta sukuvikahan sekin 😛

 

Lapsena muistan kuulleeni ties kuinka monta kertaa olevani näsäviisas, kun korjasin jonkun aikuisen epämääräisen yksinkertaistuksen. Niinhän kai olinkin, tavallaan, vaikken sitä aina tarkoittanut pahalla, ennemminkin halusin osoittaa myös tietäväni jotain. Nyt minulla on kuukauden päästä kahdeksan täyttävä tytär, joka näyttäisi kovasti tulleensa äitiinsä tässä asiassa. Huomaan toisinaan moittivani häntä viisastelusta tai näsäviisaudesta, toisinaan ihan jätän huomauttamatta, kun muistan, miten kurjalta se itsestä tuntui, kun ei sitä osannut pitää negatiivisena. Ennemmin pyrin selittämään esikoiselle, miksi joskus aikuiset vähän oikoo….

 

Viime aikoina on tyttäreni muisti ja tietomäärä häkellyttänyt suuresti. Joskus tuossa kesän alkupuolella oli jotain puhetta jostain elokuvista ja jotenkin tuli puheeksi mm. Kissojen valtakunta ja Totoro ym. japanilainen anime. Esikoinen sangen asiantuntevasti mainitsi jonkin elokuvan ja totesi: "Sekin on varmaan sen Hayao Miyasakin, kun on ihan samannäköinen kuin Totoro." Jep – mutta miten edes muistit mokoman nimen?! 

 

Ehkä noin viikkoa myöhemmin tytöt olivat katsoneet juuri Pojan ja ilveksen ja esikoinen halusi katsoa lisämatskuja. Ohjaajan tullessa ruutuun, hihkaisi tytär: "Mä arvasin!" Tyhmä äiti selitti, että niin, katsotte niitä kommentoituja lisämateriaaleja, niissä tulee välillä ohjaajan ja muiden selostuksia." Tytär katsoi minua kuin idioottia ja sanoi kärsivällisesti: "Ei kun mä arvasin, että tän ohjaaja on sama kuin Suden arvoituksen." Ah, okei, joo…

 

Seurasaaressa pari viikkoa sitten kerroin tytöille, että ne vanhat talot, josta niin kovin innostuivat siellä, ovat suunnilleen siltä ajalta kuin ne seitsemän koiraveljestä elivät. Taas sain esikoiselta sellaisen hyvin kärsivällisen katseen ja ojennuksen: "Ei vaan ajalta kun Aleksis Kivi eli, ei niitä veljeksiä oikeesti ollut, ne on tarinan hahmoja." Jep, suo anteeksi tyttäreni, että vajosin liian alas yrittäessäni ajattelutasollenne 😀

 

Ihmeesti tarttuu tietoa tytön päähän, mutta pieni pää myös prosessoi sitä ahkerasti. Esikoinen huomaa kaiken ja miettii monenlaisia juttuja. Nelivuotiaana hän häkellytti arkkitehti-isoäitinsä Krunikassa, kun olivat siellä kaksistaan kävelyllä ja tyttäreni huokasi yhtäkkiä: "Täällä on sitten kauniita taloja." Ja toissaviikolla tytär sai samaisen isoisoäitinsä liki kyyneliin, kun olivat puhuneet tytön lähestyvistä synttäreistä ja esikoiseni sanoi: "Sun synttärilahjat on parhaita, ne on aina niin ihania!" Mitä ne ovat? Juuri noita kävelyitä Krunikassa tai muualla stadissa, kenties elokuvan ja yökyläilyn yhteydessä. Hienot on neitoseni arvot!

 

Heinäkuun aikana kävelytin tyttöjäni ympäri Munkkiniemeä, montakin kertaa, vähän eri paikkoihin. Ja kerroin heille, kuinka olin lapsena tehnyt sitä täällä ja jotain muuta tuolla ja kuinka nuorena olin kulkenut täällä jne. Erään kerran esikoinen tarttui minua kädestä kiinni ja sanoi hieman surumielisenä: "Me ollaan muutettu niin usein, etten minä tiedä, mistä minä olen kotoisin." Snif! Lohdutin tyttöä, että siihen mennessä, kun hän on aikuinen, on hän asunut suurimman osan elämästään Klaukkalassa, joten varmaankin silloin jo tuntuu siltä, että on Klaukkalasta kotoisin. Asuinhan minäkin monessa eri talossa Munkassa.

 

Tytär on myös ihanasti verbaalinen – verbaalijokethan on uponneet tyttöön jo vuoden vanhasta ja keksii niitä itsekin – muttei vain verbaalinen vaan kielentajuinen. Kieliopintajuinen. Tytöt lauleskelivat tässä kotimatkalla mökiltä jotain ilmeisesti päiväkodista opittua lorua, joka päättyy jotenkin että "myyrä kolostaan kurkistaa, kuka se siellä tepsuttaa, kuka? kuka? kuka?" Tosikoinen yhtäkkiä keksi väittää, että se meneekin "kuka se siellä tepsuttaa, myyrä kolostaan kurkistaa, kuka? kuka? kuka?", jolloin esikoinen selitti pikkusiskolle, että ei se voi mennä niin, muuten kuka-kysymys tarkoittaisi, että pitäisi tietää kuka myyrä! Siis relaatio-analyysi! Hymyilin vinosta ajaessani.

 

Ross-mäisyyden kruunaa tyttären dinokiinnostus ja -tietämys. Huoneeseensa neitonen on valinnut dino-verhot ja uudet lakanatkin on dinoa. Matonkin olisi pitänyt olla, mutta tyytyi Mikkiin, kun ei dinomattoa löytynyt. Seinät pitäisi kuitenkin kuulemma saada virheiksi ja sinisiksi (ruoho ja taivas) ja dinoja käyskentelemään (jospa vaikka jostain löytyisi dino-seinätarroja?). Ainoa 8vuotis-synttäritoive, jonka neidistä olen saanut irti on "lisää dinoja". Ja kyllä tosiaan tyttö niistä(kin) tietääkin! Sellaisessa lasten tietopelissä yksi setti on dinoista, ja vaikka tytär pärjääkin muissakin osa-alueissa minulle(kin) jo varsin hyvin, dino-osuuden kysymyksissä päihittää minut mennen tullen…