Ei hätää, sen voi tarkistaa netistä selailuhistorian perusteella:
Minä olen luonnollisestikin todennäköisyydellä 54% mies ja 46% nainen… Tässä sen taas näkee, mitä minäkin olen 😀 Tai sitten se on vain tämä työni 😛
Author: Marilka
Yltä päältä sisällä
Eilen aamulla paistoi aurinko, mutta päivä taisi silti olla vähän puolipilvinen. Tai ainaki niin Vistani väitti, mistä minä tietäisin, kun olin koko päivän ensin toimiston seinien sisäpuolella ja sitten taloni seinien sisäpuolella. Tänään on Vistan mukaan täysaurinkoinen päivä. On se hyvä, että edes tuosta sentti-kertaa-kaks sääruudusta näyttöni oikeassa reunassa näen, millaista ulkona on, kun muuten paistattelen taas päivää vain täällä loisteputkien valossa. Jaa, raksalla meillä on sentään sellaiset raksavalot vielä, jotka lämmittää yhtä kivasti kuin aurinko 😀
Eilen palasin siis viiden viikon lomaltani töihin, yhtä väsyneenä kuin sinne lähdin. Eikä mitään pehmeetä laskua, työvuori odotti. Ensin kahlasin läpi meilien, poistellen, arkistoiden, liputtaen, kategorisoiden high priority ja even higher priority. Päivitin outlookin kaltsun meidän sisäisestä kalenterijärjestelmästä – onpa taas kalenteri komiasti buukattu loppusyksyyn asti, hyvä homma! Sitten even higher priority -taskien kimppuun, valiten sieltä ensin sen, jonka saa nopeiten alta pois ja jonka valmistumista odottaa joku muukin kuin vain minä.
Työpäivän jälkeen suunta kohti raksaa, missä silikoonasin lavuaaria kiinni allaskaappiin ja kiinnittelin miehen kanssa keittiön pöytätasoja. Pudotinpa yhden alaskin vahingossa ja tottakai siitä murtui nurkka, joka näkyy. Äh 😦 Mutta kun se oli siinä irrallaan ja kun siinä häärättiin, olihan se ihan selvää, että se putoaa, kun putoamiseen ei paljon vaadittu, vain se, että se hiukan liikahti paikaltaan. Ehkäpä sen saa paikattua mustalla silikonilla melkein hyväksi? Silikonia ja liimamassoja on kädetkin jo täynnä, kun kaikki kiinnitetään sellaisilla, enkä minä osaa tehdä sitä sotkematta käsiäni…
Jossain siinä pöytätasojen laiton lomassa koitin kaivaa itselleni kenkiä esille. Olin eilen töissä niissä keväällä ostetuissa kukallisissa sandaaleissani ja jotenkin tuntui vähän liian fancylta. Mutta lukuunottamatta likaisia puolitennareita, ei evakkolassa ollut vaihtoehtoja, siis varteenotettavia vaihtoehtoja, sillä varpikkaat, trecking-kengät ja puhtaatkaan tennarit eivät laskeudu vaihtoehtoisiksi työkengiksi. Jossain siellä roinan seassa talossamme tiesin olevan säkki, jossa ovat avokkaani. Sitä etsin. Raivasin peräkammarissa tieltäni patjoja ja mattoja ja niinkin oleellisia asioita kuin laskettelumonoja ja ikivanhan turvakaukalon. Miksi aina tarpeelliset asiat ovat kaiken tarpeettoman alla?
Lopulta löysin etsimäni, pengottuani ensin noin viisi muuta kenkiä-merkinnällä varustettua säkkiä (ai mitenniin meillä on paljon kenkiä?). Nappasin niinikään tieltäni pois viskomani puisen nukensängyn kenkätelineeksi, vein sen ja kenkäsäkin ainoaan "valmiiseen" (lue: omena-lattia ja päärynä-katto valmiina – laminaatit ja paneelit siis ko. puuta) makuuhuoneeseemme ja pelastin puoli tusinaa paria avokkaita säkistä rytistymästä. Yhdet vain otin käyttökengiksi, ehkäpä pärjään niillä tämän viikon? Kenkiä etsiessäni löysin myös pussin, jossa olivat kaikki talvisaapikkaani, mieli olisi tehnyt pelastaa nekin, mutta tuossa 166 neliön mökissämme vallitsee vielä tilanahtaus…
Tänään onkin sitten tutkailtu vielä vähän sisemmäs täällä töissä, tai oikeammin tuolla työpaikkalääkärillä. Nimittäin keuhkojani. Taisin pitkin kevättä valittaa, miten ne eivät vaan olleen lenkeillä kunnossa – no, eivät ne ihan vaan kategorisestikaan ole ihan kunnossa. Joten tänään kävin niiden kanssa lekurissa, sain lähetteen verikokeisiin (ihan vain jotta saadaan suljettua pois jälkitulehdusten mahdollisuus, vaikka keuhkot kuulemma olivat puhtaat stetarilla kuunneltuina) ja spiro-testiin, ohjeistuksen tehdä pef-testi (kaksi viikkoa puhaltelua putkeen aamuin ja illoin) sekä reseptin Ventolinelle. Rasitus-astmaa lääkäri epäilee – ja sitä vähän pelkäsinkin 😦 Saas kattoo, mitä testit kertoo.
Perhosten leikkiä
Tyttöjen jäätyä mökille perjantaina, olen viettänyt eilisen ja tämän päivän kotona – that would be, raksalla, meidän talossa, jota yritän kovasti jo opetella kutsumaan kodiksi, sillä viikon päästä siellä olisi tarkoitus jo asua, redi oor not – laittamassa keittiötä kuntoon. Kaapit jo olivatkin paikoillaan, mutta eilinen päivä kului etupäässä kaappien/laatikoiden ovia/etulevyjä kiinnitellessä, tänään olen porannut ja ruuvannut niihin kahvoja. Ja fixannut pöytätasoja miehen kanssa.
Iltapäivällä istuin hetken aikaa tauolla meidän "terassilla" (= terassin tukiparru). Meillä on kyllä tosi aurinkoinen takapiha! Pääsispä joskus nauttimaan siitä oikein kunnolla! Ensi kesänä kai sitten, kun pitäisi istuttaa puita ja puskia (minä en tod. ole mikään viherpeukalo, olen tyytyväinen jos saan sinne pari koristekirsikkapuuta, rhodon ja juhannusruusun – eiköhän puukiintiö niillä ja parilla talon nurkalle jääneellä koivulla täyty…) ja rakentaa jämätiilistä tukimuuria rinteeseen.
Eiii! Haluan istua aurinkotuolissa lukemassa! Noh, ehkäpä sitten kun on mullat levitetty ja kasvikset istutettu ja viisisataa muuta asiaa tehty. Plaah. Tätä juuri rakentamisessa inhoan. Tekemistä on aivan liikaa. Haluan valmista heti enkä viidestoista vuosi! Sitä paitsi se tekemisen määrä overwhelmaa niin ettei meinaa saada mitään tehtyä.
Istuin siis parrun päällä nautiskelemasta aurinkoisesta tauosta viimeisenä päivänä ennen töihin paluuta. Katselin kahvimuki kädessäni perhosia, jotka leikkivät pihamme vaivaisilla ruohotupsuilla ja päivänkakkarapuskilla. Nokkosperhosia lenteli ympäriinsä, pyrähteli ja hypähteli. Istahti kukalle, lehahti taas lentoon. Yksi kävi jopa kurkkaamassa olohuonettamme, muttei tainnut miellyttää, kun tuli heti kohta pois. Seassa pörräsi yksi iso ja vihertävä mikä-lie, joka kovasti yritti sisälle myös, mutta valitettavasti tältä pöriläältä suljin oven nenän edestä, minkä jälkeen kuului KOPS. Mutta pöriläs jatkoi matkaansa.
Vaikka meidän talon sisätilat on rakentanut insinööri (okei, melkein-insinööri, mutta mieleltään ihan täys), on tämä insinööri talonrakennuksessa ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten – ja kaipa ne muutenkin – ei seinät ole ihan millin päälle suorat. Mistä aiheutui keittiökalusteiden osalta hieman pulmia. Yksi yläkaappi tilattiin uusiksi uusilla mitoilla ja pöytälevyjä joutui vähän sahaamaan. Mikä on harmillista, koska niissä on muovitetut päädyt, ja nyt yhden levyn muovitettu pääty on historiaa, eikä levyt ole ihan just. Mutta melkeen.
Kahta pisintä levyä piti siis vähän sahata, jotta mahtuvat paikoilleen (sen lisäksi, että altaalle ja liedelle piti sahata aukot). Minusta tuli väliaikainen pöytätason paino, kun istuin levyjen päällä miehen sahatessa. Tuli mieleen Barbie-Pähkinänsärkijä-leffan Hiirikuningas, joka teki epäonnistuneista orjistaan paperipainoja sun muita kivisiä asioita. Kunnes mies alkoi hioa levyjä sellaisella hiomalaikalla. Siinä vaiheessa leffamielikuva vaihtui Jenna Elfmannin tähdittämään Usko koetuksella -elokuvaan, missä Jenna virittää känden reiteensä niin että sen soidessa värinä-akun vibat kulkee kivoihin paikkoihin aiheuttaen lopulta sen ison O:n. Hiomalaikan aiheuttama tärinä melkein teki samat 😀
Paperipainon hommista vapauduttuani yritin tulkita tiskikoneen kryptistä viritysohjetta. Siis kalusteisiin upotetut kodinkoneet ovat vihoviimeinen juttu, kun itse keittiönsä yrittää asentaa! Etenkin kun toimituksesta ilmeisestikin puuttuu osia 😦 Pala kerrallaan aloin hahmottaa kiinnitysohjetta, mutta homma tyssäsi siihen, ettei kaikkia osia löytynyt. Kaksi tarrakiinnitettävää asiaa puuttui. Puuttuu. Joten se siitä sitten taas. Jeejee. Pakastimen oven kiinnityksestäkin puuttuu yksi osa. Soittoa huoltoon huomenna.
Keittiö(kään) ei siis tullut valmiiksi vielä tänään(kään). Huomenna tulee putkari paikalle, ja kaipa saadaan viimein vesi kytkettyä, WC-istuin viritettyä ja keittiössäkin hanat paikoilleen ja toimimaan. Mutta sähkäri on varsinainen nahjus, kun saa kolme pistorasiaa kerralla paikalleen, eikä millään ymmärrä, että meidän tarvii saada sähköt sisälle, ASAP!! Jotta vesi lämpiäisikin. Ja jotta kylmäkalusteet saa toimimaan. Ja valot. Ja kaiken muun. Nettiyhteyskin on jo tilattu, mutta ilman sähkärin viime viikolle lupaamaa asennusta siitäkään ei ole iloa.
Sahanpuruisina ja pölyisinä, väsyineinä ja hiljaisina palattiin illalla miehen kanssa evakkolaan. Syötiin toastit, avattiin siiderit, tehtiin sanallista listaa siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen kuin asumislupa liikenee. Ihan liikaa. Masentavaa. Mutta kaipa se tästä vielä iloksikin muuttuu. Onhan työpaikalla suihku, jollei kotona vielä ensi viikolla sinne pääsekään 😉
Harvoin haikara laskeutuu
…katolle.
Ja harvoin minä istun iltaa siskon kanssa auringonnousuun asti jutellen ja nauraen, saati pelaten korteilla läpsyä ja lännennopeinta.
Ja harvoin tosikoiselle tulee yöllä pissahätä. (Mutta kun tulee, se tulee tietenkin mökillä, kun äiti on eri mökissä, jonka ulko-ovi on lukossa. Mutta reipas tyttö suoriutui asiasta loistavasti, hätääntymättä.)
Ja harvoin tytöt pääsevät ratsastamaan oikein isolla lämminverisellä, isolla suomenhevosella.
Ja harvoin perhonen laskeutuu kädelle etsimään iholtani suoloja tai jotain muuta sellaista, ja pysyy siinä pitkän kuvaussession ajan.
Ja harvoin heinäsirkka istua nököttää kalliolla kuvattavana.
Ja harvoin lammas alkaa puskea isoäitiäni kaveruuden merkiksi.
Ja harvoin keltainen lehti laskeutuu järven pinnalle keskellä heinäkuuta.
Ja harvoin kuu kumottaa koko päivän taivaalla yhdessä auringon kanssa.
Ja harvoin esikoinen lukee itse itselleen iltasadun.
Ja harvoin minä hankin uuden kameran, se on Samsung Pro 815, ei uutena ostettu, ei ihan järkkäri, mutta askel ylöspäin Ixuksesta ja rakastan sitä jo. Don’t rain on my parade, kaikki hienompien kameroiden omistajat, minä en edes osaisi niitä käyttää ilman pitkällistä perehdytystä – tämä on tarpeisiini loistava! Ainakin toistaiseksi 😉
Kaikenlaista sitä sattui ja tapahtui, kun oltiin pari päivää meidän landella, minkä jälkeen vein tytöt mummin luo mökille, minkä jälkeen sain uuden kamerani 🙂
Huonosti nukuttuja
Kumpikin meidän tyttäristä on aikanaan vauvana nukkunut meidän makkarissa. Esikoinen siirrettiin omaan huoneeseen nukkumaan noin 8kuisena, jolloin neidiltä lopetettiin myös yötarjoilut. Tosikoinen siirrettiin siskon kanssa samaan huoneeseen jo puolivuotiaana, mutta yötarjoilut jatkuivat vielä kolmisen kuukautta sen jälkeen. Niiden lopettaminen aiheutti muutaman yön itkukonsertin, joiden läpi esikoinen nukkui sikeästi.
Sittemmin meidän perhe on nukkunut samassa huoneessa vain satunnaisesti erilaisilla reissuilla, hotelleissa ja mökeillä. Muutoin ovat neidit nukkuneet ihan omassa tai omissa huoneissaan ja jos yöllistä vaeltelua meidän sänkyyn aina silloin tällöin onkin esiintynyt, on sieltä palautettu takaisin omaan heti kun hätä on mennyt ohi. Lukuunottamatta esikoisen paria ekaa vuotta siihen saakka kun odotin tosikoista, siihen asti tytär tuli joka yö sänkyymme jossain vaiheessa ja sitten nukuttiin kuin taannoisen Libero-mainoksen perhe – "ainakin lapsesi nukkuu hyvin".
Tähän tiukkaan apartheidiseen järjestelyyn on meidän perheessä ihan syynsä. Syy on se, että myös äiti tarvitsee unensa, jotta jaksaa päivän, olipa sitten kotona tai töissä sen päivän. Nimittäin lapsillamme on ollut sen verran epäonnea äidin valinnassa, että ovat sattuneet syntymään luonnostaan herkkäuniselle ja nyttemmin jo vuosien ajan vähän unihäiriöiselle äidille, jolle nukahtaminen ja nukkuminen on aina vähän vaikeaa. Joka herää hyvin herkästi jokaiseen pieneenkin ääneen eikä sitten meinaa saada unta uudelleen. Onneksi mies ei kuorsaa!
Täällä isoäidilläni (ja reissussa, jollaiselle muuten taas tänään lähdetään; minä palaan perjantaina takaisin, tytöt jäävät vielä viikoksi mummin hoiviin mökille) olen nyt yhtämittaa neljättä viikkoa, ihan paria yötä lukuunottamatta, nukkunut samassa huoneessa vähintään yhden tyttäreni kanssa. Tuhinat, joita toiset pitävät niin suloisina, pitävät minua yöllä hereillä. Huokaukset, hampaiden narskutukset, pyörimiset, maiskutukset… kaikki pienet äänet, joita lapset pitävät nukkuessaan, haittaavat entisestään nukahtamistani ja herättävät minut herkästi.
Osa on varmaan esikoisen vauva-aikaan opittuakin, vähän päälle jäänyttä herkkyyttä. Tunnollisena suorittajana (esikoisten tauti 😉 ) heräsin tuolloin jokaiseen pieneenkin ääneen, tarkoittipa se oikeaa heräämistä tai ei. Ja toisaalta esikoinen nukkui vauva-aikansa huonosti, heräili huutamaan ja tuntui, että hän yhtä lailla heräili minun jokaiseen liikahdukseeni samassa huoneessa nukkuessaan. Hänenkin yöunensa syvenivät heti omassa huoneessa, omassa rauhassa.
Osa taas on sitä, että aivoni pyörivät ilmeisesti jatkuvasti hieman ylikierroksilla, olipa loma tai arki. Ne eivät osaa mennä illalla ollenkaan shutdown-tilaan, vaan pyörittävät ajatuksia – välillä työaiheisia, välillä kotiaiheisia, välillä jotain ihan muuta – ja vaivoin jossain vaiheessa suostuvat vaipumaan stadn-bylle. Olen yöeläin, olen yöllä luovimmillani, pääni on täynnä uusia ideoita, eikä tekisi tiukkaakaan puuhailla niiden parissa aamuyöhön saakka, jos vain saisi aamulla nukkua vastaavasti puolille päivin. Toisinaan nousenkin niitä vielä yöllä toteuttamaan, useimmiten hillitsen haluni ja yritän nukkua, sillä kostautuuhan se, jos aamulla pitää nousta aikaisin.
Periaatteessa ja yleensä kun viimein nukahdan, nukun kyllä hyvin aamuun ja vaikka päivään 😉 saakka, jos ei ole häiriötekijöitä. Ongelma onkin, että herään aamuyöstä todella herkästi, enkä sitten taaskaan nukahda kunnolla uudestaan, kun aivot starttaavat luullen, että on taas aika ryhtyä hommiin. Saatan pyöriä hereillä tunnin, parikin, kunnes nukahdan – vain herätäkseni hetikohta kellonsoittoon, jolloin nukuttaisi kyllä niiin kovasti! Ja nyt täällä, aamulla nukun noin kymmeneen asti, mutta pääsääntöisesti minut herätetään noin kaksi kertaa aamulla ennen sitä. Hassua kyllä, silloin ei ole juurikaan vaikeuksia jatkaa unia…
Mies valittelee myös huonoa nukkumista. Hän, joka ennen nukkui todella kuin tukki. Liekö vain tullut vanhaksi 😉 Esikoinenkin alkaa olla menettänyt taitonsa nukkua maanjäristysten läpi ja herää suht helposti yöllä vähänkin kovempiin ääniin. Sen sijaan tosikoinen nukkuu vieläkin niin sikeästi, että talo voisi sortua ympäriltä neidin heräämättä, ja on kyllä äitiinsä tullut rytminsä kanssa. Kukkuisi iltaisin vaikka kuinka, mutta aamulla ei neitiä meinaa saada ylös millään. Arjen tasainen rytmikään ei muuta tätä, ei lapsparka opi heräämään arkiaamuisin, sen enempää kuin minäkään ole sitä koskaan oppinut.
Niinpä siis, tämänkin viime yön tunteina syntyneen entryn kirjoittamisen jälkeen, jahka on aamupalat syötö ja laukut pakattu, olisi tarkoitus väsyneenä, kahvin ja mad crock’sin voimin, lähteä ajamaan landelle ja sieltä ylihuomenna mökille. Onneksi tänään ei ole pitkä ajomatka ja sisko on kyydissä niin ei tarvitse kuunnella Risto Räppääjää…
System Failure for the Masses 