Aaaannnd… we moved in!! Eilen, against all odds, meille heltisi kunnalta asumislupa taloomme. Se oli olosuhteisiin nähden kyllä aika long shot edes yrittää, mutta lupa tuli. Niinpä minä ja tytöt, mökiltä anopin luokse palanneina/menneinä, vihreää valoa odottaneina, pakattiin itsemme autoon ja ajettiin kaupan kautta uutukaiseen kotiin. Missä mies tuli vastaan kysyen: "Ei kai teillä ole mitään jääkaappitavaraa…?" Mitäh?! No totta kai on!!!

 

Karu todellisuus iski silmille vaihteeksi. Putkari ja sähkäri olivat tehneet hommia sunnuntaina ja koko eilisen (pakkoko kaikki on jättää viime tippaan?). Jääkaappi ja muu keittiö sai sähköä jossain vaiheessa päivää, mutta meidän tullessamme sähkäri oli päätä myöten sähkökaapin uumenissa ihmettelemässä mihin se sähkö sieltä keittiöstä oikein hävis! Pakastin sai sähköä, joten otin jatkarin kassista ja laitoin pakastimen ja jääkaapin samaan rasiaan, jatkarilla kiinni. Well, ainakin sain jääkaapin kylmäksi. Ja uuni/hella saa sähköä, saa laitettua ruokaa – jos nyt joskus taas olen illalla kotona sitä laittamassa… Elämä on tämän viikon vielä aika haipakkaa.

 

Yksikään katto/seinävalo meillä ei vielä toimi, joten ainoa valaistus hämärän tultua on se iki-ihana raksavalohässäkkä, joka siellä on ennenkin ollut. Muutenkaan pistorasia eivät vielä sähköä jakele, joten tänä aamuna viritin kahvinkeittimen keskelle käytävää, raksajohtoon kiinni. Samaan, jossa mies oli ladannut kändensä yön aikana.

 

 

Vesikään ei vieläKÄÄN tule sisälle – putkarilta puuttui edelleen joku osa, ennen kuin sen voi kytkeä. TÄNÄÄN sen pitäisi tapahtua. Mutta tuon olen kuullut ennenkin… Niinpä hampaat pestiin aamulla kuten illallakin, mökkityyliin ulos tai pönttöön syleksien. WC:ssä käytiin illalla naapurissa ja aamulla päiväkodissa/työpaikalla. Juomavettä oli raksatyyliin vielä ämpärissä. Suihkussa kävin tässä aamulla työpaikalla. Tytöt sentään suihkutin eilen anoppilassa, pahinta peläten. Ettäs sen pelon pitikin käydä toteen, nii.

 

Muutoin meillä on siis yksi makuuhuone "valmis", melkeinvalmis keittiö ja melkeinvalmis pesuhuone. Pesuhuoneen lasiovi kumollaan olkkarin lattialla, lähes kaikki tavara ja vaatteen läjässä peräkammarissa. Eilen illalla huhkin sentään hyvän tovin, pelastin astioita keittiön kaappeihin, kun huomasin, että astialaatikoiden päälle oli sittenkin laitettu kaikkea painavaa ja aloin pelätä astoiden pian särkyvän. Tein meille makkariin siskonpedin ja järkkäilin essentialeja niin että edes jotain löytyy. Ja puhalsin illalla PEF-mittariini lukemat 580, hikiseen. Jep. Tämä tekee keuhkoilleni tosi hyvää!

 

  

   

 

Omassa sängyssä sentään nukutti tosi hyvin, vaikka todellakin taas yöllä heräsin esikoisen hampaiden narskutteluun ja huokailuun. Aamulla oli kylmä – vilpoisassa ilmassa olisi kyllä mielellään jatkanut unia peiton alla, mutta että nousta piti, ääh. Lattialämmitys on päällä, mutta kestäähän sillä hyvä tovi ennen kuin lämpö tasaantuu ja alkaa oikeasti lämmittää huoneilmaa.

 

Oh well. Kyllä kai tämä tästä. Jos haluaa edes leikkiä positiivista, voi asian kai ajatella jälleen yhtenä seikkailuna. Ainoa vaan, että tämän seikkailun keskellä pitäisi elää normaaliarkea…

Tein joskus syksyn puolella Facebookissa testin "Kuka Frendeistä olisit?". Arvatkaa pois vaan 😀 Ross, tietenkin Ross. Ja jossain muualla netissä tekemäni testin mukaan jos olisin kirja, olisin Merriam-Webster Dictionary. Onhan se ensiajattelemalta jotenkin masentavaa olla jotain niin kuivakkaa kuin sanakirja, tai vaikka Ross. Mutta minkäs teet. Sitä paitsi, tiettävästi minulla ON myös huumorintajua, ehkä tosin hivenen kieroutunutta, mutta sukuvikahan sekin 😛

 

Lapsena muistan kuulleeni ties kuinka monta kertaa olevani näsäviisas, kun korjasin jonkun aikuisen epämääräisen yksinkertaistuksen. Niinhän kai olinkin, tavallaan, vaikken sitä aina tarkoittanut pahalla, ennemminkin halusin osoittaa myös tietäväni jotain. Nyt minulla on kuukauden päästä kahdeksan täyttävä tytär, joka näyttäisi kovasti tulleensa äitiinsä tässä asiassa. Huomaan toisinaan moittivani häntä viisastelusta tai näsäviisaudesta, toisinaan ihan jätän huomauttamatta, kun muistan, miten kurjalta se itsestä tuntui, kun ei sitä osannut pitää negatiivisena. Ennemmin pyrin selittämään esikoiselle, miksi joskus aikuiset vähän oikoo….

 

Viime aikoina on tyttäreni muisti ja tietomäärä häkellyttänyt suuresti. Joskus tuossa kesän alkupuolella oli jotain puhetta jostain elokuvista ja jotenkin tuli puheeksi mm. Kissojen valtakunta ja Totoro ym. japanilainen anime. Esikoinen sangen asiantuntevasti mainitsi jonkin elokuvan ja totesi: "Sekin on varmaan sen Hayao Miyasakin, kun on ihan samannäköinen kuin Totoro." Jep – mutta miten edes muistit mokoman nimen?! 

 

Ehkä noin viikkoa myöhemmin tytöt olivat katsoneet juuri Pojan ja ilveksen ja esikoinen halusi katsoa lisämatskuja. Ohjaajan tullessa ruutuun, hihkaisi tytär: "Mä arvasin!" Tyhmä äiti selitti, että niin, katsotte niitä kommentoituja lisämateriaaleja, niissä tulee välillä ohjaajan ja muiden selostuksia." Tytär katsoi minua kuin idioottia ja sanoi kärsivällisesti: "Ei kun mä arvasin, että tän ohjaaja on sama kuin Suden arvoituksen." Ah, okei, joo…

 

Seurasaaressa pari viikkoa sitten kerroin tytöille, että ne vanhat talot, josta niin kovin innostuivat siellä, ovat suunnilleen siltä ajalta kuin ne seitsemän koiraveljestä elivät. Taas sain esikoiselta sellaisen hyvin kärsivällisen katseen ja ojennuksen: "Ei vaan ajalta kun Aleksis Kivi eli, ei niitä veljeksiä oikeesti ollut, ne on tarinan hahmoja." Jep, suo anteeksi tyttäreni, että vajosin liian alas yrittäessäni ajattelutasollenne 😀

 

Ihmeesti tarttuu tietoa tytön päähän, mutta pieni pää myös prosessoi sitä ahkerasti. Esikoinen huomaa kaiken ja miettii monenlaisia juttuja. Nelivuotiaana hän häkellytti arkkitehti-isoäitinsä Krunikassa, kun olivat siellä kaksistaan kävelyllä ja tyttäreni huokasi yhtäkkiä: "Täällä on sitten kauniita taloja." Ja toissaviikolla tytär sai samaisen isoisoäitinsä liki kyyneliin, kun olivat puhuneet tytön lähestyvistä synttäreistä ja esikoiseni sanoi: "Sun synttärilahjat on parhaita, ne on aina niin ihania!" Mitä ne ovat? Juuri noita kävelyitä Krunikassa tai muualla stadissa, kenties elokuvan ja yökyläilyn yhteydessä. Hienot on neitoseni arvot!

 

Heinäkuun aikana kävelytin tyttöjäni ympäri Munkkiniemeä, montakin kertaa, vähän eri paikkoihin. Ja kerroin heille, kuinka olin lapsena tehnyt sitä täällä ja jotain muuta tuolla ja kuinka nuorena olin kulkenut täällä jne. Erään kerran esikoinen tarttui minua kädestä kiinni ja sanoi hieman surumielisenä: "Me ollaan muutettu niin usein, etten minä tiedä, mistä minä olen kotoisin." Snif! Lohdutin tyttöä, että siihen mennessä, kun hän on aikuinen, on hän asunut suurimman osan elämästään Klaukkalassa, joten varmaankin silloin jo tuntuu siltä, että on Klaukkalasta kotoisin. Asuinhan minäkin monessa eri talossa Munkassa.

 

Tytär on myös ihanasti verbaalinen – verbaalijokethan on uponneet tyttöön jo vuoden vanhasta ja keksii niitä itsekin – muttei vain verbaalinen vaan kielentajuinen. Kieliopintajuinen. Tytöt lauleskelivat tässä kotimatkalla mökiltä jotain ilmeisesti päiväkodista opittua lorua, joka päättyy jotenkin että "myyrä kolostaan kurkistaa, kuka se siellä tepsuttaa, kuka? kuka? kuka?" Tosikoinen yhtäkkiä keksi väittää, että se meneekin "kuka se siellä tepsuttaa, myyrä kolostaan kurkistaa, kuka? kuka? kuka?", jolloin esikoinen selitti pikkusiskolle, että ei se voi mennä niin, muuten kuka-kysymys tarkoittaisi, että pitäisi tietää kuka myyrä! Siis relaatio-analyysi! Hymyilin vinosta ajaessani.

 

Ross-mäisyyden kruunaa tyttären dinokiinnostus ja -tietämys. Huoneeseensa neitonen on valinnut dino-verhot ja uudet lakanatkin on dinoa. Matonkin olisi pitänyt olla, mutta tyytyi Mikkiin, kun ei dinomattoa löytynyt. Seinät pitäisi kuitenkin kuulemma saada virheiksi ja sinisiksi (ruoho ja taivas) ja dinoja käyskentelemään (jospa vaikka jostain löytyisi dino-seinätarroja?). Ainoa 8vuotis-synttäritoive, jonka neidistä olen saanut irti on "lisää dinoja". Ja kyllä tosiaan tyttö niistä(kin) tietääkin! Sellaisessa lasten tietopelissä yksi setti on dinoista, ja vaikka tytär pärjääkin muissakin osa-alueissa minulle(kin) jo varsin hyvin, dino-osuuden kysymyksissä päihittää minut mennen tullen… 

Ei me sitä itse aina niin noteerata, mutta muiden mielestä me ollaan samannäköisiä. Ainakin riittävästi, että siskoksiksi tunnistetaan. Niin meille ainakin aina sanotaan, kun ollaan yhdessä liikkeellä ja jomman kumman tuttuun törmätään ja siskoa kaverille esitellään. Ei se paha ole, tietenkään, vaikka jokainen jollain tavoin uniikki mielellään olisikin. Mutta siskoni on kaunis, joten mikäs tässä ollessa, jos samannäköisiksi sanotaan. Eilen tosin sisko taisi sanoa jotain suuntaan vice versa, joten, well, *shrug*.

 

 

Eilen vietettiin yhdessä tyttöjen iltaa, kaksin, vaihteeksi. Aloitettiin stadissa pienellä shoppailulla. Hentsusta lähti mukaani farkku-minihame (I love it 🙂 ) jollaista siskokin kokeili muttei edelleenkään kuulemma osaa käyttää hameita, musta toppi, mustat caprit, musta pitkähihainen pusero – back to black… Hentsusta mentiin Dinskohon, mistä ostettiin kumpikin kaksi paria kenkiä – prikulleen samanlaiset, muttei suinkaan tarkoituksellisesti 😀 Satuttiin vaan tykästymään samanlaisiin. Siinä kun vielä olisi ollut mukana serkku, jolla kuulemma on myös siskoni kanssa samanlainen maku, olisikin ollut hupaisaa…

 

Käveltiin Kampinkeskuksen läpi Tennarille, mistä matkan varrella systeri osti meille bagelit ("kumman haluat, savulohen vai paahtopaistin?" "ihan sama" "niin mullekin" – joten syötiin ne puoliksi) sillä välin kun minä hain itselleni Anttilasta uuden ripsarin. Nyt on älyn hyvä ripsiväri, MaxFactorin joku, kiitos siitäkin siskolle, kun osasi sitä suositella! Tennarissa ostettiin vielä sulassa sovussa suklaapopparit puokkiin ja sitten leffaan. Mamma mia, here I go again. My my, how can I resist you? Oli hauska, Abban musa on aina yhtä mukaansa tempaavaa ja leffan jälkeen olisi tehnyt mieli tanssimaan.

 

Tanssimaan ei kuitenkaan siitä menty, vaan istuttiin hetkeksi terassille, samanlaisille siidereille, "omena vai päärynä?" "omena", oikein kuorolausuttuna. Mikä ei ole mitään uutta. Kuorolausunta nimittäin. Tai siis ei sekään, että tykätään suht samanlaisista juomistakin. Mutta me ollaan aika lailla aina oltu stereot. Joilla on aika samanlainen puheäänikin, tai ainakin meidän kaverit meni toisinaan retkuun silloin lankapuhelinaikana, jolloin kumpikin vastasi puhelimeen vain sukunimellä. Toisaalta, niin on minunkin tytöilläni – minäkin joudun melkein puhelimessa tiedustelemaan aina, kumman kanssa oikein puhun…

 

Meillähän on systerin kanssa ikäeroa 5 vuotta ja 7 kuukautta, näin täsmälleen laskettuna. Minun hyväkseni, vai olisikohan se nyt jo systerin hyväksi tässä vaiheessa elämää? Minä siis kuitenkin se tunnollinen isosisko, joka komensi pikkusiskoa: "kun äiti on poissa, mä olen sun äiti ja sä tottelet mua" – minkä lausahduksen olen valitettavasti kuullut hyvin samankaltaisena oman esikoiseni suusta… Kuka kenestäkin kulloinkin huolehtii, pääasia, että on sisko, jonka kanssa on superhauskaa viettää aikaa ja jonka kanssa voi jutella kaikesta 🙂

 

Me ollaan mutsin ja systerin kanssa siitä mielenkiintoinen kolmikko, että ollaan puolen sentin tarkkuudella yhtä pitkiä ja meillä on kaikilla samanlainen hymy. Silmät on erilaiset, ja minulla on erilainen nenä. Mutta ääni on hyvin samanlainen ja käsiala on melkein pilkulleen samanlainen. Väännetään ja yksinkertaistetaan kirjaimia samalla tavoin kaikki kolme. Lähes spooky. Kesäkuussa siellä häissä kaikki kolme kirjoitettiin kurinpäiten vieraskirjaan sama lause allekkain. Otin siitä kuvankin, niin häkellyttävää se oli, sillä melkein ei voi sanoa, kuka meistä minkäkin niistä kirjoitti!

 

 

Tavallaan on hassua olla niin samasta muotista jonkun, tai joidenkin, kanssa. Toisaalta se on aika kivaakin 🙂 Siinä on jotain turvallista ja se antaa oman mausteensa yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Veri on vettä sakeampaa. On oikeasti ihanaa, että minulla on sisko ja juuri tuo sisko 🙂 Näinköhän nuo omat tyttäreni muotoutuvat saman muotin mukaan?

 

 

No, totta kai meissä on hyvin paljon erojakin 🙂

Kappas, tänään on sen-ja-sen synttärit, täytyypä onnitella. Kas, se-ja-se on ostanut uuden kameran, kysäisenpä millaisen. Voih, se-ja-se ei ole tainnut vieläkään löytää uutta asuntoa, harmi. Ai, sillä-ja-sillä on tänään näemmä huonompi päivä. Hienoa, tämän-ja-tämän elämä näyttää tänään valoisammalta! Jaha, se-ja-se on siellä-ja-siellä lomailemassa, ihan koko perheen voimin. Ai nuokin on olleet naimisissa jo noin monta vuotta! Mitä, tuo-ja-tuohan on mennyt naimisiin!

 

"Eipä ole tainnut koskaan ennen tulla niin paljon synttärionnitteluja kuin tänä synttärinä", totesi eräs työkaverini tuossa keväällä, kun minä ja toinen työkaveri oltiin suunnilleen kuorossa hälle onniteluja lausuttu. Ja mitä siitä oli kiittäminen? No tietenkin Facebookia. Ei siellä kaikki synttäriään mainosta, ja aika moni on jättänyt vuoden ainakin laittamatta, mutta silti tuntuu, että jatkuvasti se ilmoittelee jonkun kaverini syntymäpäivästä. Ja hauskahan se on tietää, milloin kaverit – tai vaikka meidän toimari – täyttää vuosia.

 

Nyt kun olen palannut taas lomalta töihin, monen työkaverini tavoin, on näitä lomakuulumisia kyselty ja kesäpuuhista juteltu. Aina kun uusi ihminen on kysynyt, "kuinkas sun kesä meni?" on – ihan automaattisesti ja tarkoittamattani – suustani päässyt syvä huokaus, käteni ovat menneet puuskaan ja hetken hiljaisuuden jälkeen olen todennut suunnilleen: "Jaah, miten sen nyt sanoisin, siinähän se, lasten kanssa 24/7, välillä raksalla, ja olin minä pari kertaa tyttöjen kanssa muutaman päivän reissussakin…" Jolloin työkaveri on todennut: "Niin joo, oon mä niitä sun Facebook-statuksia…"

 

Aika moni päivittää tuota Facebook-statustaan, minä myös. Siellä on milloin tunnetiloja, milloin maantieteellisiä paikkoja, milloin ihan vaan jotain. Välillä kryptisiä viestejä, välillä ihan selväsanaista asiaa. Välillä nokkeluuksia ja sukkeluuksia, välillä ihan vaan raakaa faktaa. Mutta niitä seuraten tietää vähän missä itse kukin menee, noin fyysisesti tai ihan muuten vaan elämässä.  Niitä on ihan hauska seurailla, ne kertovat paljon, usein paljon enemmän kuin vain sen mitä sanovat, ainakin jos tietää toisen elämästä muutenkin jotain. Niinpä toisaalta pitääkin aina vähän miettiä, mitä siihen statukseensa kirjoittaa 😉

 

Jos on ottanut käyttöön sopivat pikku-sovellukset naamakirjassa ja täytellyt ahkerasti omia tietojaan, voi sieltä selvittää myös kaverin (summittaisen) ÄO:n, luonteenlaadun, paikat joissa on matkustanut, poliittisen ja uskonnollisen suuntaumuksen, musamaun, lempielokuvat ja vaikka seksuaalisen suuntautumisen (jos ei ole sitä suorastaan tietoihinsa merkinnyt, niin sitä voi ainakin arvailla yleisen application-käyttäytymisen perusteella 😉 ). Ja miljoona muuta pientä yksityiskohtaa ihmisestä. Naamakirja paljastaa paljon, jos antaa paljastaa. Toisaalta, tietenkin se voi myös valehdella – onhan se virtuaalinen ympäristö, jossa voi tehdä melkein mitä vain ilman oikeita seuraamuksia.

 

Hauskaa Facebookissa on myös se, miten selkeästi se näyttää tämän meidän maailmamme pienuuden. Tunnet ihmisen, kutsut kaveriksi – yhtäkkiä huomaat, että tunnettekin monta samaa ihmistä, ihan tietämättänne. Siis aiemmin tietämättä – naamakirja nyt paljasti senkin. Kuten myös sen, että se-ja-se julkkishan onkin tuon-ja-tuon ystäväni serkku. Ja monta muuta pientä ja tavallaan merkityksetöntä, mutta fun-to-know asiaa.

 

Eilen työkaveri tuossa sermin takana viimein rohkaistui rekisteröitymään Facebookiin myös. Kyseli siinä sitten, että onko se nyt enempi työhön ja ammattiiin liittyvää verkostoitumista vai hupia – kun meilläkin on toimitusjohtajaa myöten siitä aika paljon kohkattu. Pakko oli todeta, että kyllähän se tuonne huvin puolelle jää, ammattiverkoistoitumiseen on se paljon tylsempi LinkedIn. Toinen työkaveri tuosta selän takaa tosin kommentoi heti, että kyllähän se naamakirja ihan tiiviisti työhön liittyy, "ainakin siihen kuluu tätä työaikaa aika monelta aika paljon…" Niinpä 😛

Kolmas työaamu loman jälkeen. Aamu aamulta olen väsyneempi kellon soidessa seitsemältä. Tänä aamuna meni jo useampi sekunti ennen kuin tajusin edes mikä soi ja mitä sille pitäisi tehdä. Painoin torkkunappia ja olin uudelleen umpiunessa. Viisi minuuttia ja kello soi uudestaan, uusi torkkunapin painallus ja tällä kertaa otin kellon ihan käteeni ennen kuin vaivuin jälleen takaisin uneen. Viisi minuuttia ja uusi soitto, jolloin mies jo huhuilee unisena toisesta huoneesta, että meidän olis jo aika nousta. "Joojoo, mä oon jo melkeen ylhäällä" ja revin silmälaput silmiltä ja kohottaudun kyynärpääni varaan koettaen saada silmäni tarkentamaan edes johonkin.

 

Mies ehätti siitä kylppäriin sillä välin kun minä puhkuin ensimmäistä kertaa PEF-mittariini. Lukemaksi tuli 550(jotain? minuutissa?) – onko se hyvä vai huono? Dunno. Raahauduin yläkertaan laittamaan kahvin tippumaan, nyt kun meillä on taas maitoa jääkaapissa voin ja juuston lisäksi (on ollut vähän vaikea saada mies ymmärtämään, että joskus pitäisi ehtiä käydä kaupassakin ja pestä pyykkiäkin…). Ja takaisin alakertaan aamupesulle. Suihkun jälkeen pari palaa vessapaperia. Eikun?! Tuijotin vessapaperin palasia hetken kunnes välähti: dödöä piti ottaa, eikä mitään vessapaperia!

 

Vaatteet päälle ja töihin, olin jälleen ensimmäisenä paikalla, kuten eilenkin. Mies haluaa töihin niin epäinhimillisen aikaisin, kun tarvii sitten lähteäkin aikaisin rakentamaan. Eilen laitoin duunissa ensitöikseni kahvin tippumaan, heti kun olin laittanut koneeni käynnistymään (sen akku-pahus ei kestä yhtä yötä edes! täytyy olla, että joku prosessi estää konetta vaipumasta horrokseen :E ). Haahuilin ympäriinsä tokkuraisena odottaen kahvin tippumista, join automaatista aamupalaksi mukin kaakaota paremman puutteessa. Sain lopulta kahvia mukiini, "miten mä olen keittänyt näin pahaa kahvia?! ihan varmaan laskin kupit oikein! ai, tässähän onkin liian vähän maitoa…".

 

Tänä aamuna kahvinkeitto sai odottaa vähän pitempään, kun sähelsin valojen kanssa. Nappitaulussa on kuusi valonappia, mutten saanut millään henkilökunnan tilan toisen puolen valoja syttymään, vaikka kaikkia muka napsuttelin. Juuri sen puolen, missä omakin työpisteeni sijaitsee. Siinä vaiheessa sisään tuli työkaveri, joka napsutteli hetken, sai valot päälle ja virnuili: "ei se nyt NIIN vaikeeta ollut". Eipä!

 

Jossain vaiheessa aamupäivää päätin kirjailla näitä ja vähän muitakin juttuja tänne blogiini. Kirjoitinkin, pitkän pätkän, mutta kun yritin julkaista, ilmoitti livespace jälleen kerran, että sercive is unavailable. Tämä time-outtaa iha luvattoman lyhyessä ajassa! Noh, been there, done that, joten eikun kopioimaan entry leikepöydälle ja selainsivun refresh. Jossa kesti. Ja kesti. Jatkoin välissä töitä, jolloin unohdin tietysti koko blogin ja kun tunnin päästä muistin sen, oli leikepöytä tietenkin jo täyttynyt ja tyhjentynyt moneen kertaan – siellä oli vain </tr>. Monta painokelvotonta sanaa tähän.

 

Siinä vaiheessa oli lounasaika, joten syömään. Meitä oli siellä monta ja me oltiin siellä kauan, ja koska kaikilla on kivoja lomamuistoja täysistä eikun tyhjistä pulloista sun muusta + heti tässä lomien jälkeen kaikkien mielessä jo väikkyy nuo viikon päässä kangastelevat seuraavat kehityspäivät ilta-eikun yö-bileineen, tuli sitä tarinata paljon. Äidyttiin vaihteeksi muistelemaan menneiden bileiden sekoiluja. Minkä seurauksena keväällä aloittanut suht uusi työkaveri pilke silmäkulmassa ilmoitti, että ensi viikolla taitaa olla varvas kipeä 😀 Lohdutin, että meidän porukan kanssa on sentään suht turvallista juhlia, ne ei yleensä käy käsiksi niinkuin ne muut nörtit siinä yhdessäkin ammattitapahtumassa 😛

 

Tänään on muutenkin ollut melkoisen rento läpänheittopäivä duunissa. Nauru on kaikunut, kun on juteltu siitä ja tästä ja yritetty selvittää itse kunkin kummallisia koneongelmia (jotka tosin ensin ovat kiroiluttaneet ihmisiä kovastikin). Minullakin sekosi välillä jo outlookkikin ja jouduin buuttaamaan tämän laitteeni. Toinen jo uhkasi siirtyä kokonaan mäkkikäyttäjäksi, valon puolelle, jolloin koitin kovasti selittää, että paistaa se aurinko vistassakin 😉 Välillä tarvitaan näitä vähän hullumpiakin päiviä. Kyllä sitä taas ehtii olla niin asiallista ja prota, kun tositoimet taas alkaa!

 

[Aamusella tuli muuten anopilta mökiltä meiliä, että tytöillä on kaikki hyvin ja viihtyvät kivasti – ainii, mullahan on ne lapsetkin!! Tuli saman tien armoton huono-äiti-fiilis, sillä en tosiaan ollut soittanut lapsille kertaakaan sen jälkeen, kun heidät perjantaina mökille dumppasin. Korjasin asian, heti kun tuli sopiva vähän hiljaisempi sauma työkavereiden kanssa, ensin puhelimella ja sitten vielä skypelläkin ihan webbikameran kera. Tuli ihan vähän parempi mieli. Eiköhän tällä pärjätä nyt sunnuntaihin asti…]