Kuka on sanonut, että vain elokuvien naiset voisivat herätä aamulla täysissä meikeissä? Minä ainakin heräsin tänä aamuna jo varmaan neljättä kertaa tällä viikolla täysissä meikeissä. Olkoonkin, etteivät värit nyt enää olleet ihan niin kauniisti paikoillaan. Luomivärit, mitä niistä oli vielä jäljellä, olivat mytyssä. Ripsari murusina silmien alla. Puuterit varmaan iloisesti jo tyynyyn pyyhkiytyneet. Myönnetään, elokuvissa se meikeissä herääminen on paljon hehkeämmän näköistä kuin näin irl.

 

Minun "täysissä meikeissä" nyt ei arkena ole kovin kummoista. Oli aika, esikoisen ollessa pikkuinen, jolloin en meikannut töihinkään ollenkaan. En arkiaamuna yksinkertaisesti ehtinyt sitä kahta minuuttia käyttää moiseen. Silloin nyt muutenkin filosofiani ulkoisen olemukseni suhteen oli vähän toisenlainen – come as u r. Nykyisin kiinnitän paljon enemmän huomiota vaatteisiini ja naamaani, enkä enää lähde töihin meikkaamatta edes sitä kahden minuutin arkimeikkiä.

 

Joskus luin jostain, että naiset jakautuvat kahteen kastiin meikkaamisen suhteen. Niihin joille oleellisinta ovat huulet, jotka eivät edes roskia vie ilman että huulet on punaiset, ja niihin joille oleellista ovat silmät. Minä kuulun jälkimmäisiin. Minun arkimeikkini on puuteri ja silmät. Kajaali, luomiväri ja ripsari. Ja sen pituinen se. On minulla huulipunaakin (tai – beigeä tai haalean pinkkiä tai jotain siltä väliltä), käsilaukussa jotain sellaista kiiltävää, jota muistan hyvällä tsägällä laittaa autossa aamulla, mutten ainakaan enää uudestaan päivällä tai aamukahvin jälkeen kun olen niellyt sen kahvini mukana. Silmämeikit riittävät. Kuulemani mukaan muidenkin mielestä 😉

 

Juhliin tällään naamanikin vähän pitemmän kaavan mukaan. Mitään tunteja en silloinkaan saa sen paremmin naamani kuin hiustenikaan laittoon tuhrautumaan, mutta juhlameikin sentään aloitan meikkivoiteesta ja silloin saa huuletkin rajauksen ja punan. Tai sen jonkun vaalean sävyn, en oikein osaa käyttää kamalan punaista enää, sellaistakin joskus 90-luvulla jonkin aikaa käytin. Jotain sieltä kasarin ja ysärin väliltä – siis 80-luvullahan huuleni olivat kutakuinkin valkoiset. Niin, olen minä siis joskus niitä huuliakin maalannut nykyistä ahkerammin.

 

Se hassu juttu tässä siis tällä hetkellä on, että aamuisin en enää osaa poistua kotoa meikkaamatta – kesä oli poikkeus, lomalla meikkasin ehkä keskimäärin kerran viikossa, kun mentiin oikeasti ihmisten ilmoille tyttöjen kanssa – mutta iltaisin en mitenkään meinaa muistaa poistaa niitä meikkejä! Tavan takaa aamulla silmiäni hieraistuani totean saaneeni ripsarinjämät käsiini. Eilen illalla kyllä juuri ennen nukahtamista muistin kyllä meikit, mutten enää jaksanut nousta niitä putsaamaan, joten annoin itseni vain nukahtaa ne naamalla – mitäs yksi yö meikeissä lisää, kun niitä on viikkoon mahtunut jo monta muutenkin…

 

Normaalisti meikkien putsaaminen on aina kuulunut iltarutiineihini. Samalla kun pesen hampaani, muistan meikinpoistonkin. Jollen muuten niin siksi, että näen itseni peilistä. Tai huomaan meikinpoistopyyhkeet jossain siinä hammasmukini lähellä pesuhuoneen kaapissa. Mutta täällä kaikki on sekaisin. Pesuhuoneessa ei ole peiliä ja hammasmukit hammasharjoineen ovat pesualtaan reunoilla ja siinä, mihin tulee kohta saunan lasipuoliseinä. Meikinpoistopyyhkeet ovat eteisen lipastolla, josta huomaan ne lähinnä aamulla.

 

Mitä tämä siis kertookaan päästäni? Not just a pretty face? En tiedä, naama on kuulemma nätti, päässäkin kuulemma älyä – mutta pienehköä hajamielisyyttä kaiken tällaisen triviaalin suhteen. Aivot askaretelevat tärkeämpien asioiden parissa, pikkuseikat kuten meikkien puhdistaminen eivät mahdu sinne. Ehkä juuri siksi olenkin punapää enkä blondi 😛 Kun näin niinkun itse on voinut valita 😉

Lääkäri soitti minulle päivällä, vain noin tuntia myöhemmin kuin mitä olin toivomukseksi ilmoittanut. Voisi ajatella niinkin, että jos erikseen esittää pyynnön kellonajasta, siihen on jokin syy, jolloin voisi olla kiva noudattaa pyyntöä. Mutta toisaalta, lääkärit on lääkäreitä. Pääasia, että soitti, vaikka olinkin juuri sillä minuutilla jo lopettamassa lounastaukoani ja palaamasa asiakkaiden pariin. Lääkärin asia koski tietenkin tiistaisia röntgen-kuvauksiani, joiden perusteella toistaiseksi viimeisin astma-arvioni sitten tehtiin.

 

Tyly tuomio oli, että astmaan kaikki viittaa. Keuhkot, sydän ja poskiontelot olivat normaalit sen perusteella, mitä röntgen näyttää. Tapaukseni on melko lievä, melkein rajatapaus, mutta sehän nyt oli arvattavissa. Olenhan sairastanut kaikki lapsuuden rokot "luultavasti"-diagnooseilla, potenut laktoosi-intoleranssia joka todettiin lievänä mutta oireili rajuna pari vuotta kunnes muuttui tyhjän vatsan laktoosi-intoleranssiksi, kärsinyt siitepölyallergioista vain satunnaisesti ilman korrelaatiota siitepölyn määrään, saanut tosikoisen vaikka raskaustesti näytti vain himmeää haamuviivaa. Story of my life siis. Mikään ei mene oppikirjan mukaan.

 

Silti olkoonpa astmani minkä tahansa mittareiden mukaan lievä tai rajatapaus, tiedän itse, miten paljon se haittaa normaalia elämääni. Ei ole kiva hengästyä siitä, että kävelee ja puhuu yhtaikaa. Ei ole kiva, että jatkuvasti sattuu keuhkoihin. Ei ole kiva, että kun tulee pikkuinen flussanalku, ei heti henki kulje kunnolla ollenkaan. Ei ole kiva, ettei pääse lenkille, kun ei voi juosta, kun alkaa keuhkot palaa ja jalat menee maitohapoille. Ja kun ei siis kyse suinkaan ole kunnonpuutteesta. Kun kyse on hapenottokyvyn häiriöstä. Mutta se on tietenkin hyvä asia, että lääketieteellisesti ottaen astma on lievä – prognoosi on hyvä ja lääkärin mukaan muutamassa kuukaudessakin voidaan päästä siihen, ettei jatkuvaa lääkitystä välttämättä enää tarvita.

 

Enivei, nyt minulla on, parinkymmen minuutin pituisen apteekkireissun jälkeen – don’t ask, pienehköä byrokratiaa vakuutusten sun muiden kanssa, ja tätsä siellä tiskin takana oli lievästi sanoen, noh, kireä, ja jätetään muut mielikuvat kertomatta – kolmen kuukauden satsi hengitettävää kortisonia, jonka pitäisi hoitaman oireita ja parantaman limakalvojen tulehdusta sekä satsi avaavaa Buventolia. Ensimmäiset henkäykset ensin mainittua on jo otettu, jospa ensi viikolla uskaltautuisi jo lenkille, vaikkapa Buventol-hönkyjen saattelemana?

 

Ajatuksesta riemastuneena otin ja ostin itselleni tämäniltaiella kauppareissulla jo uudet juoksulenkkarit noiden vanhoje maalisten ja reikäisten ja muutenkin hajoavien tilalle. Nuorisomallia 😉 Kaipa niillä tällainen hoikka kolmikymppinenkin juoksee? Innostuksissani lähdin heti kauppareissun jälkeen (heti being heti kun olin jeesannut miestä yhden yläkaapin kiinnityksessä) kävelylenkille uusilla lenkkareillani, ottamaan vähän iltahämäräkuvia kamerallani. Harmi vaan, etten vieläkään ole ehtinyt lukea tuon Samsungini käyttöohjeita niin että olisin muistanut mistä niitä aukkoja käsin säädetään… Ja harmi vaan, ettei ole tripodia kameralle. Joten auto-asetuksilla ja käsi-vakaudella mentiin, kuvat ovat vaihtelevaisia…

 

Mutta lenkkarit olivat hyvät! Odotan innolla, että pääsen niillä noita katuja mittaamaan juoksuaskelin 🙂 Ihanaa!

Tänä aamuna aamupalapöydässä mies ja esikoinen kinasivat siitä, oliko meidät yöllä kahden aikaan hämmentävästi herättänyt din-don-din-don -ääni voinut tulla tyttären  walkie-talkiesta vai ei. Esikoinen oli sitä mieltä, että koska oli illalla yrittänyt niitä laittaa päälle, mutta laitteet eivät olleet inahtaneetkaan – paristot nähtävästikin loppu – ei niistä voinut yölläkään ääntä lähteä. Mies argumentoi vastaan, että jospa niihin kuitenkin oli jäänyt pienesti virtaa ja toinen oli yöllä poiminut jostain jonkun randis-singaalin ja soittanut viimeiset soittonsa ennen lopullista paristojen kuolemaa.

 

Niin tai näin, tuo mystinen ääni jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Miehen kanssa yöllä yritettiin selvittää, mikä olisi voinut päästää sellaisen äänen – siitä kun puuttui kokonaan se sellainen kännyköille ja tietokoneille ominainen metallinen sointi. Se oli sellainen jotenkin kirkas ja soiva ääni. Sellainen, jonka olisin voinut kuvitella modernille soivalle ovikellolle – jollaista meillä ei ole, meidän ovikello on ihan perinteinen dinG-donG -kumistin. Kelattiin ja kelattiin, mikä yleensä meillä voisi varoitusääniä päästellä, mutta selitystä ei löytynyt. Walkie-talkiet ovat loogisin selitys. Mutta todistamaton sekin.

 

Esikoinen yritti ehdottaa, että jospa ääni kuuluikin pikkusiskon muumi-tietokoneesta. Siihen kun oli ihan vastikään lauantaina(kohan se oli?) vaihdettu paristot – tosikoinen etsi ihan itse tietokoneensa jätesäkistä, yritti laittaa sen päälle, diagnosoi loppuneet paristot, pyysi iskältä ruuvarin, avasi paristokotelon ja pienellä avustuksellani vaihtoi paristot, ruuvasi kotelon kiinni ja ryhtyi pelaamaan koneellaan – mutta ei, sekin pitää vääränlaista ääntä. Siellä narisee muumipeikon karikatyyri, sieltä ei kuulu niin kuulaita ääniä.

 

Sen sijaan tuossa meidän tosikoisessa on potentiaalia näissä teknisissä jutuissa. Sen olen todennut ennenkin. Muistuttaa tavallaan minua, muistan kuinka sellaisena eka-tokaluokkalaisena ruuvailin elektroniikkapelini auki, vain nähdäkseni mitä siellä on sisällä, ja kasasin sen takaisin kiinni. Näinköhän saataisiin meille se nettiyhteyskin nopeammin, jos antaisin homman tosikoisen hoidettavaksi. Sähkäri sen kanssa nimittäin junnaa vaan aina vaan vieläkin. Tai oli kai se tänään siellä saanut asian vihdoin jollekin mallille, mutta jotain kokonaisuudesta kuulemma puuttuu vieläkin. Itse nettiyhteyden kytkemisen lisäksi. *repii hiuksiaan*

 

*Repii hiuksiaan* muistakin syistä. Olin tänään kotona duunissa netittömyydestä huolimatta, ja tulin tässä viiden maissa tänne toimistolle tekemään asioita, jotka näitä yhteyksiä vaativat. Ensitöikseni vilkaisin kuitenkin omat meilini pitkästä aikaa, ja mitä siellä olikaan? Ilmoitus, että Norton on sujuvasti uusinut Internet Security -tilaukseni ja veloittanut sen luottokortiltani. Wooot!!! Nooo!!! Ja sitten sanoo työkaveri, että sellaisia veloitusviestejä on liikkeellä, että ne on viruksia. No just.

 

Asiaapa ryhdyin siitä selvittämään, etsin meilissä mainitut tiedot ihan suoraan Nortonin sivuilta, kulkematta meililinkkien kautta. Ja totta se oli. Viime vuonna annoin Nortonille luvan tehdä näin. Mutta ei, ei NÄIN! Pitää ensin ilmoittaa! Ei voi vain veloittaa! Joten kaivoin, kaivoin, kaivoin ja kaivoin, kunnes viimein löysin suomalaisen palvelunumeron Nortonille (tai Symantecille, whateva) – kun olin ensin napsutellut netissä erilaisia valintoja ja syöttänyt tietoja lomakkeeseen. Sain hyvin oudosti ilmoitetutn puhelinnumeron sekä prioriteettinumeron, joka – kun ensin olin naputellut puhelinnumeron, numeron sitä, numeron tätä ja ko. prioriteettinumeron – oikeutti jonottamaan prioriteetilla numero yksi.

 

Minulle vastattiin heti! Hurraa! Siellä vastasi sellainen murtaen suomea puhunut naisihminen, joka jaksoi olla kärsivällinen, vaikka minä annoin kerrankin turhautumiseni tulla ihan kunnolla. Poisti tilaukseni, poisti luottokorttitietoni, kunhan oli ensin laittanut tilaussumman takaisinmaksuun. Ja teki sen kaiken mukavan ystävällisesti. Kerrankin kiitokset ihmiselle kaiken hämmentävän tekniikan takana, jonka läpi jouduin kahlaamaan vain saadakseni ihmisen langan päähän. Jos kyse olisi ollut vähän pienemmästä summasta kuin 65 eurosta, olisin jo luovuttanut puolimatkassa…

 

Ja minäkin sentään muka jotenkin tekninen ihminen tämän kaiken keskellä. Välillä kuitenkin tuntuu, että asioista tehdään monimutkaisia vain monimutkaisuuden vuoksi. Onhan se tietenkin Nortonille helpompaa, jos ei soittoja tule.

Käytiin eilen illalla mutsin ja siskon kanssa syömässä upouudessa, toissapäivänä avatussa ravintolassa nimeltään Mange sud (suomennettuna syö etelä). Ravintolan menun on suunnitellut ravintolan omistaja Sasu, joka on vanha (luokka)kaverini, naapurini, poika jolta sain ensisuukon seitsemänvuotiaana – no okei, sellaisen pikapusun keskellä "kumpi nauraa ensin" tuijotusskabaa, jonka tuon pusun seurauksena hävisin. Sittemmin Sasukin lienee oppinut ihan suutelemaan, joskaan en siitä mitään tiedä sillä meidän pusut jäivät tuohon yhteen, mutta ruokaa mies ainakin osaa tehdä!

 

Ravintolan menu on nimen mukaisesti eteläinen. Etelä-eurooppalainen, välimerellinen, täsmälleen ottaen. Ei tosin mitään kopioita sikäläisestä ruuasta, mutta makuja ja mausteita siltä suunnalta. Ja kyllä oli taivaallisen hyvää! Paikka on sellainen fine eating, hienonpuoleinen illallisravintola. Kauniissa talossa Tehtaankadulla, kauniisti yksikertaisesti sisutettu ja laitettu. Miellyttävä kokemus kaikkiaan.

 

Eilen minulla oli muutenkin melko fine eating day, sillä lounaskin oli varsin mukava. Tai no, lounas meidän alakerran turkkilaisomisteisessa (nähdäkseni) ravintolassa Ratakivessä (älkää etsikö netistä, google löytää vain entiseen omistajaan liittyvää infoa, not so good) on aina enemmän kuin fine, ainakin jos vertaa normaaleihin lounasruokaloihin. Siellä saa kerättyä juuri mieleisensä annoksen salaateista ja erilaisista muista kasviksista erilaisissa öljyissä ja mausteissa ja jugurttikastikkeissa ja whatnot. Lämmintäkin ruokaa löytyy ja pizzaa ja kebabia. Eilisen(kin) lounaan toki kruunasi seura, kuten illallisenkin 🙂

 

Täytyy myöntää, että se aika näiden kahden aterian välillä meni kyllä vähän vähemmän fine syömisen osalta. Omena ja mukillinen kaakaota, niin ja yksi keksi ja kaipa jonkun kahvikupillisenkin iltapäivän mittaan join. Eihän siinä muuten mitään, hyvinhän noillakin eväillä pärjäisi, mutta kun siihen väliin osui tanssituntikin. Siellä tuntui vähän kyllä tuo kevyenpuoleisella ravinnolla selviytyminen.

 

Tänään aloitin päivänikin gourmet-leivällä. En yleensä syö aamupalaa ollenkaan, mutta tänään totesin, että mikä jottei, joten laitoin itselleni ruisleivän Castello Gold -juustolla, Milanon leikkeellä ja salaatinlehdellä. Hyvää! Olen viime aikoina huomannut lievän kyllästymisen siihen normaali-jääkaapinsisältöön, joka meillä on jo vuosia ollut. Niinpä olen alkanut ostella itselleni kaikenlaista erilaista – mitä meillä ei kukaan muu syö. Kuten ihania juustoja, erilaisia leikkeitä, erilaisia kasviksia. Ei mitään ihmeellistä sinänsä, mutta meillä on menty tosi tosi basic ruokavaliolla ennen. Ja muu perhe menee vieläkin. Mutta menköön.