Olipa oloni lenkiltä kotiin palatessani melkein yhtä euforinen kuin Elisa Doolittlellä tanssiaisten jälkeen 🙂 Ensimmäinen juoksulenkki kuukausiin, ensimmäinen hyvältä tuntunut juoksulenkki tänä vuonna! Ensimmäinen juoksulenkki astmalääkityksen aloittamisen jälkeen – viikon olen nyt kortisonia hengitellyt aamuin illoin. Juoksin varovaisesti, noin 5,5km – ja se tuntui niin hyvältä! Olisin voinut juosta vaikka miten paljon lisää, joten loppumatkasta poukkoilinkin vähän, ihan vaan pidentääkseni lenkkiä edes pikkuisen.

 

Ihanaa, miten helppo oli hengittää pitkästä aikaa juostessakin – douppasin vähän avaavaa alle, lekurin ohjeiden mukaan. Eikä keuhkoihin sattunut. Ja happi kulki lihaksiin. Muutenkin olen huomannut, miten hengittäminen on käynyt iisimmäksi, miten keuhkoni eivät ole kipeät enää. Ei ole kivaa, että on astma, mutta kun se kerran on, on kivaa että se on diagnosoitu ja lääkityksessä 🙂 Olo on niin paljon parempi – ja pääsen taas juoksemaan. Jippii! Miten mielettömän paljon olen sitä kaivannut, miten mielettömän paljon tuollainen yksittäinen asia voi tuntua elämänlaatua parantavana seikkana 😀 Ihan vaan se, että pääsee taas lenkkipolulle tarvitsematta pelätä, että keuhkot repeävät matkalla.

 

Ja uudet lenkkaritkin tuntuivat erinomaisilta, kevyet ja mukavat juoksukengät. Kyllä taas kelpaa!

Vanhoja kliseisiä sanontoja soveltaakseni, minä olen yleisesti ottaen ihminen, jonka kuppi on aina puoliksi täysi ja jos ei, se on sitten kokonaan nurin. Elämänfilosifiaani kuuluu – yhä vanhoja kliseitä soveltaen – uskoa kaikesta ja kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, antaa kaikille ja kaikelle benefit of the doubt ja uskoa ettei ole niin pahaa ettei olisi jotain hyvääkin. Elämänasenteeseeni kuuluu kyky nauraa itselleni ja olosuhteilleni silloinkin kun ne eivät naurata, käsitellä vaikeatkin asiat ehkä vähän kieron huumorini kautta. Mutta joskus, joskus siellä seassa on vain hetkiä, jolloin ei pystykään.

 

Varmaankaan ei kellekään tätä blogianikaan lukeneelle ole jäänyt epäselväksi, että vähintäänkin viimeisin puolivuotinen on ollut minulle melkoisen haasteellista aikaa elämässäni. En aina ole oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa olosuhteille, asioille ja tapahtumille vähän yhdellä jos toisellakin alueella elämää. Enimmäkseen kallistun sen naurun puolelle, enimmäkseen pystyn käsittelemään minua ympäröivän kaaoksen huumorilla, tietäen, että se on vain väliaikaista ja kaikesta selvitään kuitenkin. Välillä pinna kiristyy ja tulee ylilyöntejä, mutta nekin voi aina selvittää ja sen jälkeen voin nauraa käytökselleni.

 

Mutta sitten toisinaan tulee näitä hetkiä ja päiviä, jolloin kasaantuma menee yli kipurajan ja viisari kääntyy itkun puolelle. Silloin tuntuu, että mitä tahansa teenkin, teen sen väärin, toimin väärin, puhun ihmisille väärin. Silloin tuntuu, että kaikki ovat loukkaantuneet minuun ja jolleivät vielä olekaan, ei minun tarvitse kuin avata suuni niin viimeistään ovat. Silloin tuntuu, että nätistikin sanotut asiat pahoittavat toisten mielen, puhumattakaan siitä, että sellaisina päivinä asiat herkästi sanoo vähän turhankin kärkevästi. Toisaalta – missä menee se raja, milloin minun mieleni on pahoittunut liikaa toisten sanomisista?

 

Tulen toimeen yleensä kaikkien kanssa, ehkä juuri sen ansiosta, että uskon kaikista hyvää, pyrin näkemään kaikissa sen hyvän ja pyrin pysymään ihmisten hyvällä puolella – ah, tämä taisi olla anglismi, staying on the good side of people – kohtelemalla kaikkia kunnioittaen ja puhumalla nätisti. En käskytä ja komentele, en tiuski – patsi täällä kotona, myönnetään. Mielestäni en vaadi keneltäkään – edes täällä kotona – enempää kuin itseltäni, enempää kuin tiedän mahdolliseksi. Tiukatkin pyynnöt pyrin esittämään asiallisesti ja perustellusti.

 

Mutta sitten toisinaan tuntuu, että sekin on muille liikaa. Luultavasti se on vain tunne minun korvieni välissä, tunne joka tulee siitä, että olen itse niin vereslihalla, että kaikki tuntuu pahalta. Niin tai näin, tuo tunne vain pahentaa omaa oloani noina itkun suuntaan kääntyneinä päivinä. Silloin tarvitaan jotain, mikä vetää minut ylös sieltä rämeestä. Silloin ei enää riitä omat keinoni ja voimani – vaikka varsin vahvana itseäni pidänkin. Onneksi minulla on ystäviä, jotka hädässä on jo opittu tuntemaan. On ystäviä, who so get me, tietävät miltä tuntuu ja osaavat olemisellaan ja sanoillaan auttaa.

 

Eilen oli tuollainen kuppi-nurin-päivä. Olin sen kanssa sitten vielä yksikseni täällä kotona etätöissä kärvistelemässä. Tein pitkän ja tiiviin päivän, mutta ehti sinne väliin mahtua muutama mese- ja joku puhelinkeskustelukin muutaman edellämainitun ystävän kanssa. Ja eräs sähköposti, joka sisälsi juuri oikeat sanat oikeaan paikkaan. Vastasin lähettäjälle, että halaan häntä kun seuraavan kerran nähdään. Uskomatonta, miten paljon sanat voivat tehdä, niin hyvää kuin pahaakin! Nuo sanat, muutama yksinkertainen kannustava sana, olivat juuri se nykäys, joka noiden keskustelujen jälkeen vetäisi minut taas suostani kuiville.

 

Niinpä saatoin mennä nukkumaan jälleen paremmalla mielellä ja herätä tähän aamuun jälleen hymyillen ja silmissäni se normaali valoisampi katse, kaiken tämän keskelläkin. Ei siis valitettavasti niin, että kaikki vaikea ja ahdistava olisi poissa ja elämä olisi yhtä aurinkoa. Ei se niin tapahdu. Mutta kuppini on taas pystyssä ja puolitäysi. Katselen jälleen maailmaa hienoisen hymyn läpi, odottaen, katsoen, tietäen, etteivät vaikeammatkaan ajat kestä ikuisesti.

 

[P.S. Mies eilen kertoi saaneensa privaattisähköpostiinsa (jota ei muuten täältä mistään löydy, joten ihmettelen suuresti!) nimettömän viestin, jossa oli tämän blogini linkki ja lisäksi vain tiedotus, että tätä pitää hänen vaimonsa. Tiedoksi kaikille tässä nyt saatettakoon, että kyllä, mieheni on tietoinen tästä blogistani, olen ihan itse hänelle tästä kertonut.]

Herätyskello pärähti soimaan viideltä. Vääntäydyin istumaan, nojasin ohimoani hetken aikaa kylmää seinää vasten, yritin avata silmiäni. Yrityksen epäonnistuttua kömmin sängystä ja silmät puoliummessa tassuttelin olohuoneeseen, mistä pilkotti valo – mutsi oli jo täysin valveilla. Tipahdin matolle risti-istuntaan (meillä ei enää ole pesuhuoneen ovi kumollaan olkkarin lattialla vaan suorastaan paikoillaan, woohoo) ja juttelin hetken mutsin kanssa, joka oli yöllä kuullut perähuoneistamme – niistä missä ei vielä asuta vaan on kaikki tavarat varastoituina – jotain outoja ääniä. Kuului jälleen tussaus, koitin käydä puolipimeässä tutkimassa asiaa, mutten keksinyt syytä. Enpä ole ennen moisia kuullut!

 

Laahustin suihkuun ja mietin ääniä, unia ja en-mitään lämpimän veden valuessa ylitseni. Miten kaikki näyttäytyykin niin ankeana ja pelottavana niin aikaisin aamulla? Mietin, että näinköhän alan sitten pelätä omassa kodissani. Kummallista ääntä pitää tutkia uudemman kerran päivänvalossa, vaikka huomenna… Tänään on jo taas pimeää ennen kuin kotiin asti kerkiän. Siellä perällä kun ei siis ole valoja, eikä meidän fikkareita löydy mistään. Yritin yhä heräillä, mutta lämmin vesi sai vain silmät painumaan kiinni – kylmää vettä en silti edes harkinnut! Ihan riittävästi palelin muutenkin, veden lämmöstä huolimatta, sillä pesuhuoneessa ei vielä ole lämmitys päällä.

 

Vaatteet päälle, meikit naamaan, tukka hyvin (ai miten odotan aikaa, että voisin laittaa hiukseni tarvitsematta kävellä kolmea kertaa eestaan keittiön vesihanan ja eteisen peilin väliä!), kick-ass-pumps jalkaan, yön aikana rypistynyt takki päälle (ai miten toivoisin, että olisi naulakko, ettei takkini rypistyisi joka yö mytyssä, johon aina näyttää ilmestyvän muita vaatteita sen päälle, vaikka kuinka koitan asetella sen päällimmäiseksi!). Mutsi lähti ovesta ulos ennen kuin minä olin ehtinyt vetää sitä rotsia niskaani ja ai että sieltä tulikin kylmää ilmaa päälle! Noh, mittari näyttikin vain yhdeksää astetta.

 

Suunta kohti lentoasemaa, kello 5:45. Vähän epäonnistunut startti 😉 en ihan ollut vieläkään hereillä, en ollut keittänyt kotona kahviakaan, tuumasin, että kaipa nyt lentokentälle asti selviän kahvitta, ettei tarvii alkaa himassa kolistella etenkään kun se toinen kahvinjuoja nukkui vielä puolitoista tuntia. Wrong move, jälkiajatuksena. Automatka meni jotensakin toki autopilotilla, mutta siihen mennessä kun oli saatu mutsin laukut lähtöselvityksestä läpi, minulla oli jo huono olo kun verensokeri oli tippunut – eivätkä silmäni jaksaneet vieläkään oikein pysyä auki.

 

Istuttiin mutsin kanssa kahville, tai jotain 😉 Toisin sanoen mutsi joi mehun ja söi croissantin, minä nautiskelin lattea suullinen kerrallaan. Aika hiljaisina istuttiin siinä pöydässä, mutsi lähdössä Kanarialle asumaan, nähdään seuraavan kerran puolen vuoden päästä, kun menen tyttöjen kanssa sinne hiihtoloman aikaan kymmeneksi päiväksi. Systeri käy siellä sitä ennen joulun aikaan, kovasti on houkutellut minua mukaansa silloin, mutten minä voi joulua olla poissa perheeni luota.

 

Seitsemän aikaan mutsi alkoi tehdä lähtöä kohti porttia, minäkin nousin lähteäkseni töihin. Latte alkoi olla tehnyt tehtävänsä, sen toisen, nautinnon lisäksi: silmäni alkoivat viimein pysyä auki. Ajelin töihin, matka kesti puolet vähemmän aikaa kuin olin kuvitellut ja olin asiakkaalla aivan liian aikaisin. Mutta ei se mitään. Tästä tämä päivä lähtee liikkeelle. Lisää kahvia, päivä asiakkaalla, pari tuntia töitä toimistolla, tanssitunti. Johan olen sitten taas kotona yhdeksän aikaan illalla… Jep.

Yksi sellainen perustavalaatuinen ja tässä rakentamisen yhteydessä jollain tapaa suorastaan kärjistynyt ero minun ja mieheni välillä on se, miten me suhtaudutaan erilaisiin eteen tuleviin asioihin. Mies näkee kaikkialla ongelmia, minä näen kaikkialla ratkaisuja. Ja jollei ratkaisu näykään heti, hei, sehän on vain haaste! Eikä minua niin vaan lannisteta. Ei edes sillä, että jokaiseen esittämääni ratkaisuun keksitään päälle uusi ongelma. 

 

"Meillä olisi sellainen pieni probleema…" on mies aloittanut lähes jokaisen keskustelun viimeisen vuoden ajan. Ja sitten seuraa se probleema. Ja minä vastaan ehdottamalla ratkaisua. Minkä jälkeen mies sanoo, että mutta kun. Ja minä ehdotan seuraavaa ratkaisua. Ja mies sanoo mutta kun. Ja minä ehdotan… kunnes mies ärähtää minulle: "Ei se ole noin yksinkertaista!" jolloin minä nostan kädet ilmaan ja totean: "Fine, minusta se on juuri niin yksinkertaista, mutta jollei kerran ole, tee niinkun tykkäät, mitäs minulta sitten kyselet".

 

Jos asiat on minusta kiinni, ne vain tehdään ja sillä hyvä. Ja jos vastaan tulee "probleema", se ratkaistaan. Sovelletaan jotain, jos ei muuten ratkea. (Heh, kuulostaa jotenkin siltä, että olen aivan oikeassa paikassa töissä 😀 ) Kuten nuo autopulmani. Peräkoukku oli jumissa. No eikun lekaa vaan, kyllä se siitä. Teippi sai jäädä tällä kertaa käyttämättä 😛 Ja irtosihan se. Ärjyllä naisvoimalla, joskin myönnetään, mies auttoi tuossa hommassa.

 

Ja se toinen autopulma, joka oikeastaan oli pulmakimppu? No se oli se sopimaton autostereo. Jonka pulmakimppu purkaantui tänään solmu kerrallaan. Ensimmäiset kaksi ongelmaahan olivat, etteivät auton liittimet sopineet stereoiden liittimiin ja ettei din-kotelo sopinut autoni stereo-aukkoon. Standardeja, pah! Liitinongelma ratkesi sangen helposti. Olin ottanut kändellä kuvat auton liittimistä ja marssin 8 sentin koroissani Biltemaan kysymään sopivaa välikappaletta ko. liittimille. Sieltähän sellainen löytyi. Autoon piuhojen pariin ja muuten ihan jees, mutta sovittimen toisessa palassa oli yksi johto eri kohdassa kuin auton liittimessä. Aikani etsin autosta ja käsilaukusta sopivaa työkalua piuhanpään irrottamiseksi, turhaan ja painelin takaisin sisälle.

 

Asiakaspalvelutiskillä oli vastassa selityksestäni täysin ulalle mennyt nainen, mutta ilmeisesti perähuoneesta silloin esiin materialisoitunut kundi tiesi, ettei tiskin nainen tajua tuosta mitään, sillä kaveri otti homman haltuun siitä. Jep. Todella. Pyysin jotain riittävän pientä vaikkapa ruuvaria, jotta saan johdonpään irti ja liitettyä toiseen koloon. Kundi otti pihat minulta, käväisi perähuoneessa ja palasi kertomaan, että piuhat on tehtaalla sulatettu kiinni liittimeen, ei niitä saa irti. My a**! Pyysin kundia nyt vaan tuomaan minulle sen ruuvarin, ja toikin, 20 sekuntia ja olin vaihtanut piuhanpään kolosta toiseen.

 

Kundiparka jäi hämilleen tiskille, kun näytin että siinä, vaihdettu on ja tokaisin vielä lähteissäni, että sisuuntunut nainen saa aikaan mitä vaan. Poitsu ei tainnut olla vielä syntynytkään, kun minä jo purin ja kasasin laitteita ja värkkäilin hälyttimiä tärkeiden tavaroiden laatikoihin, jottei sisko voisi mennä varkaisiin ainakaan aiheuttamatta jotain ääntä. Ja taisi olla vähän liian märkäkorva viimeiselle lausahduksellenikin. Well, elämä vielä opettaa.

 

Palasin autoon keskellä Bilteman parkkiksen sangen miehistä maailmaa, korot klopsuen, sellaisella don’t mess with me asenteella, tuntien itseni tosi toughiksi. Kytkin johdot, testasin ja hyvin toimi. Vuolin puukolla puoli milliä muovia pois stereoaukon molemmilta sivuilta ja din-kotelokin meni paikalleen. Aloin asetella stereoita paikalleen, kun eteen tuli seuraava haaste. Laite oli koloon myös liian pitkä! Se osui perällä olevaan tukeen niin ettei napsahtanut kiinni koteloonsa. Plaah. Äkkiseltään ei siinä tullut siihen ratkaisua mieleen, joten jätin asian hautumaan, stereot vähän huonosti paikalleen ja fiksasin radiokanavat.

 

Mutta kas kummaa. Kun käynnistin moottorin, kanavat häipyivät ja stereotkin sammuivat kun virta-avaimen asento vaihtui. Asettelin kanavat uudelleen ajaessani, testaten, jotta joskos se vaan olisi ollut alkukakeutta. No ei tietenkään, en minä tosissani uskonutkaan! Poikkesin Nesteelle hakemaan yhden leivän ennen tanssituntia ja murustin sitä syliini autossa samalla kun pähkäilin ohjekirjan kanssa kanavaongelmaa. Ja löytyi se ratkaisu siihenkin. Stereoiden paketissa ollut liitinkappale vielä väliin, niin jopa oli oikeanväristä piuhaa auton uumenissa ja jep, homma skulas niinkuin pitikin!

Enää siis se kiinnitysongelma. Ajoin tanssitunnille, ääneen asiaa harmittelin parille tanssikaverille – jolloin senkin pulman ratkaisu kirkastui. Pientä säätöä din-boxin kiinnikkeissä, pientä säätöä stereoiden asettelussa, ja avot! stereot naksahtivat paikalleen ja siellähän ovat 🙂 Radio soi ja stereoissa on paikat sd-kortille ja usb-liitäntäkin, cd-soittimen lisäksi, joten kyllä nyt kelpaa! Tallensin jo kaiken rippaamaani musan 2gigan muistikortille viikonloppuna, niin ei tarvii kuin pitää muutama lasten cd autossa, oma musa on miniskidi-kortilla mukana. On se niin näpsää.

Meidän piti saada pesukoneelle vesiliitännät kuntoon kuluneella viikolla. Mies ei alkuviikosta kuitenkaan saanut aikaiseksi porata kahta pientä reikää ja kiinnittää pesuallasta pöytätasoon ennen kuin pitkiä työpäiviä koko viikon paiskinut vaimo torstai-iltana sai asiassa autettua – silloinkin lasten nukkumaanmenon jälkeen, sillä torstainakin olin kotona vasta kahdeksan maissa. Samaisena torstai-iltana mies laittoi tekstiviestin putkarille, joka ei koskaan siihen vastannut, eikä armaalla miehelläni ole tapana hätistellä. Ei kai siis ihmekään, että työmiehet kävelevät vain yli…

 

Tästä kaikesta johtuen siis meillä ei ole vieläkään pesukone käytettävissä. Perjantaina jo alkoi pyykkilaatikko pursua neljän hengen koko viikon pyykeistä – johan siitä oli viikko vierähtänyt, kun isoäitini luona kävin pyykkiä pesemässä edellisenä perjantaina-lauantaina. Jonnekin tarvi siis päästä pesukonetta käyttämään, sillä nyrkkipyykillä neljän hengen viikon pyykkien peseminen ei ihan innostanut 😛 Isoäitini pesukone oli kuitenkin poissuljettu vaihtoehto, sillä häntä alkoi jo hermostuttaa se, että pesin siellä pyykkini.

 

Kysäisin siis ihanalta siskolta, joskos hänen aikatauluihinsa mahtuisi isosiskon vierailu pyykinpesun merkeissä. Systeri oli tapaamassa muutamaa ystäväänsä päivällä, olivat hänen luonaan, mutta aina sitä iltasella sisko sekaan mahtui pyykkeineen. Kasin maissa soittelin systerin ovikelloa ja rappuun asti – olen joskus kirjoitellut ko. talon loistavasta äänieristyksestä – kuulin, että kaverit olivat siellä vielä. Piano soi ja naurua kuulu seasta. Ei se mitään, minähän en tunnetusti ole ujoa sorttia, joten sekaan vaan. Sitä paitsi, en tähän mennessä ole tavannut sellaista siskon kaveria, josta en olisi pitänyt. Hyvin valitsee seuransa 🙂

 

Siellä oli käynnissä Twister-matsaus, johon minut saman tien tempaistiin mukaan – het kun olin vaihtanut jalkaani toiset farkut, jotta sain autoni peräkoukun irrotuksessa ruosteeseen tahraantuneet farkut koneeseen. Niin, meillä on nyt omat autot, Mazda on nyt minun, mies puolestaan myy Toyotan ja ostaa jotain käytettyä tilalle itselleen. Minä sitten aloin heti eilen tuunata autoani: irrotin miehen avustuksella peräkoukun ja koitettiin soitintakin vaihtaa, mutta pahuksen liittimet eivät ole yhteensopivat. Maanantaina pitää koittaa etsiä jostain adapteri, jollainen toivottavasti myös löytyy, muuten tarvii viedä johonkin liikeeseen, missä osaavat tehdä kytkennät johdoilla, itse en niistä osaa selvää ottaa, kun väri ei oikein täsmää…

 

Twister oli pitkästä aikaa mielettömän hauskaa! Kaikenlaisiin asentoihin sitä taipuukin… Ensimmäinen erä minulla meni luovutusvoitoksi heti alkumetreillä, lämmittelyerä 😉 mutta sen jälkeen sitten ensin jäätiin systerin kanssa matolle kaksin tuota akrobatiaa harrastamaan – ja voitin – ja sitten systerin yhden kaverin kanssa – mistä lopulta sovittiin tasapeli, kun vaikka kuinka solmussa välillä oltiin joko omien raajojen tai yhteensä kummankin raajojen kanssa, aina vaan selvittiin tilanteista. Harvoin sitä ihan niin solmuun itseään saattaa, puhumattakaan siitä, että on toisen alla solmussa. Mutta todellakin, hauskaa oli!

 

Siskon kaverit lähtivät siitä sitten ennen pitkää, me jäätiin vielä systerin kanssa juttelemaan itse kunkin elämän muista solmuista. Tuntui siltä kuin siitä olisi ollut ikuisuus kun viimeksi juteltiin, puolitoista viikkoa sitten illallisella. Oli paljon updatettavaa, sillä mesettelykin oli tässä välissä kummankin hektisen elämän keskellä jäänyt vähemmälle. Tänään nähdäänkin sitten uudestaan, yhdessä mutsin kanssa (mutsihan lähtee jo tiistaina – vai keskiviikkona? – Kanarialle taas, tällä kertaa for good!).

 

Sitä ennen minun pitäisi kuitenkin saada aikaiseksi raivata tuonne meidän peräkammariin tilaa tiistaina tulevalle ikkunanpuitekorjaajalle. Helpommin sanottu kuin tehty – siellähän on vain vaatimattomasti valtaosa meidän irtaimistosta, siitä osasta mikä ei ole maannut autotallissa jo tammikuusta asti. Jee…