Tänä aamuna aamupalapöydässä mies ja esikoinen kinasivat siitä, oliko meidät yöllä kahden aikaan hämmentävästi herättänyt din-don-din-don -ääni voinut tulla tyttären  walkie-talkiesta vai ei. Esikoinen oli sitä mieltä, että koska oli illalla yrittänyt niitä laittaa päälle, mutta laitteet eivät olleet inahtaneetkaan – paristot nähtävästikin loppu – ei niistä voinut yölläkään ääntä lähteä. Mies argumentoi vastaan, että jospa niihin kuitenkin oli jäänyt pienesti virtaa ja toinen oli yöllä poiminut jostain jonkun randis-singaalin ja soittanut viimeiset soittonsa ennen lopullista paristojen kuolemaa.

 

Niin tai näin, tuo mystinen ääni jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Miehen kanssa yöllä yritettiin selvittää, mikä olisi voinut päästää sellaisen äänen – siitä kun puuttui kokonaan se sellainen kännyköille ja tietokoneille ominainen metallinen sointi. Se oli sellainen jotenkin kirkas ja soiva ääni. Sellainen, jonka olisin voinut kuvitella modernille soivalle ovikellolle – jollaista meillä ei ole, meidän ovikello on ihan perinteinen dinG-donG -kumistin. Kelattiin ja kelattiin, mikä yleensä meillä voisi varoitusääniä päästellä, mutta selitystä ei löytynyt. Walkie-talkiet ovat loogisin selitys. Mutta todistamaton sekin.

 

Esikoinen yritti ehdottaa, että jospa ääni kuuluikin pikkusiskon muumi-tietokoneesta. Siihen kun oli ihan vastikään lauantaina(kohan se oli?) vaihdettu paristot – tosikoinen etsi ihan itse tietokoneensa jätesäkistä, yritti laittaa sen päälle, diagnosoi loppuneet paristot, pyysi iskältä ruuvarin, avasi paristokotelon ja pienellä avustuksellani vaihtoi paristot, ruuvasi kotelon kiinni ja ryhtyi pelaamaan koneellaan – mutta ei, sekin pitää vääränlaista ääntä. Siellä narisee muumipeikon karikatyyri, sieltä ei kuulu niin kuulaita ääniä.

 

Sen sijaan tuossa meidän tosikoisessa on potentiaalia näissä teknisissä jutuissa. Sen olen todennut ennenkin. Muistuttaa tavallaan minua, muistan kuinka sellaisena eka-tokaluokkalaisena ruuvailin elektroniikkapelini auki, vain nähdäkseni mitä siellä on sisällä, ja kasasin sen takaisin kiinni. Näinköhän saataisiin meille se nettiyhteyskin nopeammin, jos antaisin homman tosikoisen hoidettavaksi. Sähkäri sen kanssa nimittäin junnaa vaan aina vaan vieläkin. Tai oli kai se tänään siellä saanut asian vihdoin jollekin mallille, mutta jotain kokonaisuudesta kuulemma puuttuu vieläkin. Itse nettiyhteyden kytkemisen lisäksi. *repii hiuksiaan*

 

*Repii hiuksiaan* muistakin syistä. Olin tänään kotona duunissa netittömyydestä huolimatta, ja tulin tässä viiden maissa tänne toimistolle tekemään asioita, jotka näitä yhteyksiä vaativat. Ensitöikseni vilkaisin kuitenkin omat meilini pitkästä aikaa, ja mitä siellä olikaan? Ilmoitus, että Norton on sujuvasti uusinut Internet Security -tilaukseni ja veloittanut sen luottokortiltani. Wooot!!! Nooo!!! Ja sitten sanoo työkaveri, että sellaisia veloitusviestejä on liikkeellä, että ne on viruksia. No just.

 

Asiaapa ryhdyin siitä selvittämään, etsin meilissä mainitut tiedot ihan suoraan Nortonin sivuilta, kulkematta meililinkkien kautta. Ja totta se oli. Viime vuonna annoin Nortonille luvan tehdä näin. Mutta ei, ei NÄIN! Pitää ensin ilmoittaa! Ei voi vain veloittaa! Joten kaivoin, kaivoin, kaivoin ja kaivoin, kunnes viimein löysin suomalaisen palvelunumeron Nortonille (tai Symantecille, whateva) – kun olin ensin napsutellut netissä erilaisia valintoja ja syöttänyt tietoja lomakkeeseen. Sain hyvin oudosti ilmoitetutn puhelinnumeron sekä prioriteettinumeron, joka – kun ensin olin naputellut puhelinnumeron, numeron sitä, numeron tätä ja ko. prioriteettinumeron – oikeutti jonottamaan prioriteetilla numero yksi.

 

Minulle vastattiin heti! Hurraa! Siellä vastasi sellainen murtaen suomea puhunut naisihminen, joka jaksoi olla kärsivällinen, vaikka minä annoin kerrankin turhautumiseni tulla ihan kunnolla. Poisti tilaukseni, poisti luottokorttitietoni, kunhan oli ensin laittanut tilaussumman takaisinmaksuun. Ja teki sen kaiken mukavan ystävällisesti. Kerrankin kiitokset ihmiselle kaiken hämmentävän tekniikan takana, jonka läpi jouduin kahlaamaan vain saadakseni ihmisen langan päähän. Jos kyse olisi ollut vähän pienemmästä summasta kuin 65 eurosta, olisin jo luovuttanut puolimatkassa…

 

Ja minäkin sentään muka jotenkin tekninen ihminen tämän kaiken keskellä. Välillä kuitenkin tuntuu, että asioista tehdään monimutkaisia vain monimutkaisuuden vuoksi. Onhan se tietenkin Nortonille helpompaa, jos ei soittoja tule.

Käytiin eilen illalla mutsin ja siskon kanssa syömässä upouudessa, toissapäivänä avatussa ravintolassa nimeltään Mange sud (suomennettuna syö etelä). Ravintolan menun on suunnitellut ravintolan omistaja Sasu, joka on vanha (luokka)kaverini, naapurini, poika jolta sain ensisuukon seitsemänvuotiaana – no okei, sellaisen pikapusun keskellä "kumpi nauraa ensin" tuijotusskabaa, jonka tuon pusun seurauksena hävisin. Sittemmin Sasukin lienee oppinut ihan suutelemaan, joskaan en siitä mitään tiedä sillä meidän pusut jäivät tuohon yhteen, mutta ruokaa mies ainakin osaa tehdä!

 

Ravintolan menu on nimen mukaisesti eteläinen. Etelä-eurooppalainen, välimerellinen, täsmälleen ottaen. Ei tosin mitään kopioita sikäläisestä ruuasta, mutta makuja ja mausteita siltä suunnalta. Ja kyllä oli taivaallisen hyvää! Paikka on sellainen fine eating, hienonpuoleinen illallisravintola. Kauniissa talossa Tehtaankadulla, kauniisti yksikertaisesti sisutettu ja laitettu. Miellyttävä kokemus kaikkiaan.

 

Eilen minulla oli muutenkin melko fine eating day, sillä lounaskin oli varsin mukava. Tai no, lounas meidän alakerran turkkilaisomisteisessa (nähdäkseni) ravintolassa Ratakivessä (älkää etsikö netistä, google löytää vain entiseen omistajaan liittyvää infoa, not so good) on aina enemmän kuin fine, ainakin jos vertaa normaaleihin lounasruokaloihin. Siellä saa kerättyä juuri mieleisensä annoksen salaateista ja erilaisista muista kasviksista erilaisissa öljyissä ja mausteissa ja jugurttikastikkeissa ja whatnot. Lämmintäkin ruokaa löytyy ja pizzaa ja kebabia. Eilisen(kin) lounaan toki kruunasi seura, kuten illallisenkin 🙂

 

Täytyy myöntää, että se aika näiden kahden aterian välillä meni kyllä vähän vähemmän fine syömisen osalta. Omena ja mukillinen kaakaota, niin ja yksi keksi ja kaipa jonkun kahvikupillisenkin iltapäivän mittaan join. Eihän siinä muuten mitään, hyvinhän noillakin eväillä pärjäisi, mutta kun siihen väliin osui tanssituntikin. Siellä tuntui vähän kyllä tuo kevyenpuoleisella ravinnolla selviytyminen.

 

Tänään aloitin päivänikin gourmet-leivällä. En yleensä syö aamupalaa ollenkaan, mutta tänään totesin, että mikä jottei, joten laitoin itselleni ruisleivän Castello Gold -juustolla, Milanon leikkeellä ja salaatinlehdellä. Hyvää! Olen viime aikoina huomannut lievän kyllästymisen siihen normaali-jääkaapinsisältöön, joka meillä on jo vuosia ollut. Niinpä olen alkanut ostella itselleni kaikenlaista erilaista – mitä meillä ei kukaan muu syö. Kuten ihania juustoja, erilaisia leikkeitä, erilaisia kasviksia. Ei mitään ihmeellistä sinänsä, mutta meillä on menty tosi tosi basic ruokavaliolla ennen. Ja muu perhe menee vieläkin. Mutta menköön.

Missä ja jossain

Meillä nykyisin hyvin usein käytettyjä sanoja. Viimeksi tänä aamuna tosikoinen kysyi, missä hänen Nalle Puh -lehtensä mahtavat olla, mihin minä vastasin, että siellä ne  jossain ovat. Meillä on kaikki jossain ja useimmiten se olen minä, joka mietin – kuten esimerkiksi eilen illalla lopulta olohuoneen lattialla istuen – missä se jossain mahtaa olla missä se etsittävä asia – eilisessä tapauksessa uudet paristot – oikein voi olla.

 

Joskus ja heti

Joskus kauan sitten, tänään tasan 14 vuotta sitten menimme mieheni kanssa naimisiin. Joskus mietin, miten siitä voikin olla jo niin kauan. Elämä on sen jälkeen ollut välillä seesteistä, välillä heitellyt pahastikin. Juuri nyt taas heittelee, syynsä siihenkin, mutta jospa joskus tämä tästä vielä hellittää, kunhan tuo taloelämä helpottaa? Ja ehkä meillä toimii nettiyhteyskin kotona vielä joskus, sähkärin ongelma taitaa sen kanssa olla, ettei se tiedä ja osaa sitä puolta oikein kunnolla. Alkaa vain nyt jo olla niin, että kärsivällisyyteni on pahasti koeteltu ja halauaisin, että kaikki olisi kondiksessa nyt heti.

 

Eilen, tänään, huomenna, koskaan, aina ja ikuisesti

Asiat ja ihmiset on. Jotain muuttuu, jotain pysyy. Mikä muuttuu, mikä ei, sen näkee vain kun aikaa kuluu. Kun elää tässä hetkessä, tuntuu että aika on pysähtynyt, ettei mikään voi koskaan olla toisin, että kaikki on aina näin. Ja samalla toivoo, että olisi jo huominen, se huominen jossain tuolla valovuosien päässä, jolloin kaikki olisikin toisin. Mikään ei kai kestä ikuisesti, ei edes tämä vaihe.

Se ois paluu arkeen nyt ihan tosissaan, kun on ne firman kehityspäivät ohi, tänään alkaa koulu ja tanssitunnit ja syksy näyttää kynsiään. Siellä hytisteltiin koulun pihalla tihkusateessa ja hämärässä, kun saattelin esikoistani tokaa luokkaa aloittamaan. Sen verran pehmeää laskua kouluun ja arkeen, että tänään teen vielä kummallisen työpäivän – saatoin tytön kouluun, poimin iltapäiväksi mukaani töihin, mistä isänsä hänet myöhemmin noukkii ja minä teen töitä sitten omaan tanssituntiini asti.

 

Lauantaina palattuani sieltä kehareilta hain tosikoisen kanssa esikoisen kotiin meidän landelta, missä oli isoäitini ja vähän isänikin kanssa viettänyt aikaa aina tiistai-illasta lähtien. Siitä asti, kun isosisko tuli taas kotiin, on tosikoisen elämä myllertänyt. Hirmuisia raivareita ja itkukohtauksia ja kaikkea vaikeeta. Iltaisin ei taas uni ota tullakseen ja eilenkin riekkuivat sängyissään ilmeisesti reippaasti yli kymmeneen. Olipa sitten vaikea tosikoisen aamukin tänään, esikoinen selviää paremmin vähän lyhkäisemmälläkin unella.

 

Himassa on muutenkin aika kaaoottista. Joka kerta, kun tarvitsen jotain, olen päätä myöten jätesäkissä, seuraavassa, seuraavassa… ja joka toinen kerta en silti löydä etsimääni. Yhtä sun toista normaalielämään tarvittavaa tavaraa on tuolla jossain laatikoiden uumenissa, mutta ei niitä kaikkia pysty mitenkään penkomaan. Tosikoisen juomapullo, esikoisen syystakki, minun päkiäsuojani, noin muutamia mainitakseni. Ihmeen vähällä tuo mies pärjää, hänen kamojaan ei ole etsitty ollenkaan!

 

Eilen illalla sain jälleen mittani täyteen niin lasten riehuntaa kuin tätä kaaoksen keskellä elämistäkin ja lähdin pikkuista vaille kymmenen iltakävelylle. Kävelin hämärtyvässä illassa tuonne järvenrantaan, minkä jälkeen sain päähäni hätyytellä yhtä tuolla kylän toisella puolen asuvaa ystävää, jonka kanssa lopulta istuttiin tuolla keskustassa juttelemassa tovi jos toinenkin.

 

Kotimatkallani oli jo aivan täysi yön pimeys laskeutunut. Keskustassa oli katuvalot päällä, mutta jostian syystä tuossa taajama-alueen reunamilla ei ollut valoja sytytetty. Kevyen liikenteen väylät olivat niin pimeitä, että katsoin turvallisimmaksi kävellä maantien reunaa, kunnes kurvasin kotia kohti kohdassa, jossa valaistus jälleen oli. Mikä lie säästökampanja? Vai sähköverkon parannusten aiheuttamaa väliaikaista valokatkoa? Niin tai näin, sysipimeässä ei ole kiva taivaltaa metsikössä.

 

Kotona mies oli huomaavaisesti jättänyt eteiseen nuo himmeähköt seinä-ledit päälle, jottei tarvinnut aivan sysipimeään taloon sentään tulla. Mutta koska pesuhuoneessamme ei sähköt toimi edelleenkään (sähkäri "tutkii" miksi näin on – mutta eipä ole miestä näkynyt sitten torstain vai perjantain?), enkä viitsinyt keskellä yötä sytyttää noita tuhannen watin raksavaloja, oli aika pimeä wc- ja hampaidenpesureissu… Vaikka mihin sitä valoa tarvitsee?

 

Lapsena muuten ihan oikeasti uskoin, että näen pimeässä jotenkin muita paremmin, koska minulla on vihreät "kissansilmät", kuten minulle sanottiin. Ei hämäränäössäni sinänsä mitään suurempaa vikaa liene edelleenkään, vaikka enempi valoisasta pidänkin (paradoxaalista tämäkin, koska sitten taas toisaalta silmäni ovat hyvinkin valoherkät ja käytän usein aurinkolaseja kesällä pilviselläkin säällä), mutta en minä sentään pilkkopimeässä näe minäkään.

 

Tänään ei ole sitten kunnolla valoisaa tullutkaan. Harmaata ja hämärää, vettä tulee tällä haavaa taivaan täydeltä. Tosi syksy 😦 Ja minusta tuntuu, että olen tämän sekamelskani keskellä menettänyt otteen tästä meidän elämästä. Siis sikäli, että minä ennen pikkutarkka ja pedantti kaiken suhteen en enää muista mitään, en löydä mitään, enkä edes hogaa mitään. Siis sellaista kuin että esikoisen olisi pitänyt palauttaa tokari kouluun ja että tosikoiselle olisi pitänyt kaivaa jostain kurikset päiväkotiin. Mies niistä soitteli lapsen vietyään ja lupasin etsiä ja viedä jälkitoimituksena jos löydän.

 

Tunnen välillä itseni edesvastuuttomaksi ja holtittomaksi äidiksi, jolta lipsuu kaikki mielestä ja sen vierestä, joka ei osaa enää pukeakaan lapsiaan asianmukaisesti. Joka ruokkii perheensä millä sattuu. Joka pakenee iltahärdelliä sen sijaan että vaikka makoilisi lasten vieressä rauhoittamassa heitä. Ei kai tämä sekametelisoppa täällä heillekään helppoa ole! Ei kai meille kelleen. Valoisampia aikoja odotellessa… Mutta löysin sentään ne kurikset ja sen tokarinkin. Ihme kyllä.

 

Olisipa jo oikea nettiyhteys himassa… I wish… Sitä saanee odottaa, sillä se meidän sähkäri on Elisaakin hitaampi tapaus – ja sitä paitsi puhelinjohto on metrin liian lyhyt

Ei se auta pullikoida vastaan, syksy on ovella, halusi tai ei. Merkit ovat selvät: duunissa kehityspäivät, maanantaina alkaa koulu, päiväkodin ovella tuli vastaan itkusilmäinen äiti. Ja tuo säätila. Vaikka kesäkin oli kylmä ja tuulinen, on nyt vaivaisen viikon lämpimien jälkeen aivan ilmiselvästi syksy ilmassakin. Vaikka tänään paistaa aurinko, ei lämpöä ole kahtakymmentä astetta ja auton ikkunat olivat aamulla huurussa. Loppuviikoksi on luvattu sateista.

 

Koko heinäkuun värjöttelin kesävetimissä, pukeutuen yleisen filosofiani vastaisesti kalenterin, en sään mukaan. Kesällä nimittäin teen tuosta muuta vuotta hallitsevasta filosofiastani poikkeuksen. Kesällä kuuluu pukeutua kesäisesti, sanoi mittari mitä hyvänsä. Niinpä minulla enimmäkseen olikin kylmä. Paitsi viime viikolla, paitsi täällä sisällä toimistolla…

 

Eilen vielä yritin muka pukeutua vähän kesäisemmin. Mutta alkoi jo paleltaa niin pahasti, että illalla luovutin ja kaivoin jätesäkistä farkut esille. Ja nipun pitkähihaisia puseroita. Tänään on farkut jalassa ja kollari teepaidan päällä. Mutta niin pitkälle en asiaa vienyt, että olisin vielä suostunut sukkia laittamaan! Ei ei ei! Ja farkkujen lahkeetkin vielä käänsin ylös niin että nämä on oikeastaan melkein caprit näin. Ei sentään IHAN liian helpolla pidä luovuttaa 😛 Mutta mietin silti jo, että pitää kait ottaa perjantaina sukkikset mukaan hameen kanssa käytettäviksi illan bileisiin. Plääh!

 

Illatkin alkavat jo pimetä, eilen ihan joutui laittamaan niitä vihdoin toimivia muutamaa kattovaloa päälle iltasella, siis jo ennen kymmentä! Tästä ei kauan mene siihen, että on taas pimeetä kun töistä kotiutuu. Miten ihmeessä sitä taas selviää yhden pimeän kauden yli, kun tämä kesäkään ei ole ladannut lämpöakkuja juurikaan? Miten jaksan hiihtolomaan asti? Silloin sentään pääsee etelän aurinkoon ja lämpöön, kun mennään taas mutsin luo sinne Kanarialle. Miten?

 

Ei se auta. Kaipa sitä vaan kestää, jotenkuten, niinkuin aina ennenkin. 32 talvea takana, kaipa niistä selviytyy jatkossakin. Mutta jotenkin vaan ne tuntuvat vuosi vuodelta raskaammilta ja jo niiden prospekti, tietoisuus niiden vääjäämättömyydestä, riittää masentamaan ja lähes ahdistumaan. Ymmärrän siis loistavasti äitini tarpeen paeta niitä. Voisinpa minäkin.

 

Mutta minun vain on myönnyttävä syksyn tuloon askel kerrallaan. Luovuttava turhasta taistelustani ja pukeuduttava syksyyn. Kovin ennenaikaiselta se vain tänä vuonna tuntuu. No, jospa ensi kesä olisi taas kesä?