Katto-Kassiset

4.9.2008 MarilkaLeave a comment

Minä olen aina viihtynyt korkealla. Mitä korkeammalla sen parempi. Lempipaikkani meidän landella on katonharjalla talonpäädyssä hajareisin päätykoristeen takana istumassa. Oikeastaan se taisi olla myös siskoni lempipaikka siellä, taidettiin joskus ihan riidellä siitä, kumpi sinne kulloinkin ensiksi ehti.

Eikä ole meidän likat kauas tästä puusta pudonneet, katolta eivät ollenkaan. Olipa sitten kyseessä meidän välikatolle menemisestä tai ihan tuonne ylös tiilikatolle kiipeämisestä, ei tarvitse kahta kertaa kehottaa – ei tarvitse kehottaa ollenkaan, kunhan ei kielläkään – kun jo ovat neidit ylhäällä. Kesällä laitettiin noita meidän ilmanvaihtoputkia välikattoon ja siellähän nuo olivat tyttäret mukana touhussa, jos ei muuten niin kattotuolien tukipuilla keikkuen – jos siis meillä joskus katto uhkaa romahtaa, tiedetään kyllä mistä se johtuu 😀

Tänään puolestaan miehellä oli hommaa ihan tuolla ulkona katolla, laittoi liesituulettimen läpivientiä. Miehellä on korkeanpaikan kammo, joten noiden kattopuuhien tekeminen on miehelle eräänlainen pelkokerroin, mutta urheasti on kammonsa selättänyt ja katolle kiipeää tarpeen tullen ja tekee siellä sen mikä pitää. Tänään kiipesin minä sinne avuksi, ts. kantoavuksi, jottei tarvitse kiivetä tikkaita moneen kertaan saadakseen kaiken tarvittavan ylös, en minä siellä siihen itse putkenpätkän laittamiseen osallistunut, ei siinä kahta kaivattu. Minä keskityin kuvaamiseen. Katolla on magee kuvata.

Tytöt olivat katsoneet sisällä dvd:tä, mutta kun se loppui, ilmestyi pian tikkaiden takaa yksi pää ja sitten toinen, vieno kysymys: "Saadaanko mekin tulla?" No toki. Minullahan ei ole tapana kieltää lapsilta sellaisia huveja, joista aina olen itsekin nauttinut, kunhan ovat varovaisia. Ja onhan nuo jo oppineet. Sinne siis tulivat tyttäretkin viettämään iltaa katolle. Kokeilivat, miten siellä sujuisi auringonottaminen, kävelivät katon päästä päähän, kävivät vähän reunalla katsomassa ja kävelivät takaisin. Minä seurailin tyttöjä kameran kera.

Jostain syystä minä vaan nautin olla korkealla. Aina kun voin, istun pöydällä ennemmin kuin tuolilla – tosin toisaalta, istun myös lattialla monesti mieluummin kuin tuolilla 😀 Ja aina kun voin, kiipeän, melkein minne vaan. Näyttää pahasti siltä, että tämä kiipeämisgeeni on dominantti.

Kaarlo kotikärpänen

1.9.2008 Marilka3 Comments

"Se kärpänen on taas saanut jonkun ihme sätkyn, " aloitti mies, kun istahdin iltapalalle tanssitunnilta kotiuduttuani, "istahtelee koko ajan päähän ja koneen näytölle." Ei sillä että siinä olisi ollut mitään uutta. Sätkyt kuuluvat sen kärpäsen jokapäiväiseen elämään. "Ehkä se on nälkäinen ja etsii syötävää, " ehdotin. "Se on jo syönyt kaiken, mitä tästä pöydältä on löytänyt," vastasi mies, ikään kuin se kuuluisi meidän velvollisuuksiimme ruokkia kyseinen kärpänen. "Keksitäänkö sille nimi?" ehdotan, mutta mies vastaa hiljaisuudella.

Kärpänen on siinä vaiheessa jo tiessään, jossakin kolossa nukkumassa. Opin eilen aamulla päättyneen kesän aikana, että kärpäsetkin nukkuvat. En ole koskaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen seikkaan, olen vain vuosi toisensa perään ärsyyntynyt kärpäsistä, jotka häiritsevät minua aamuyöllä, ja aamulla pohtinut syytä siihen suunnilleen puolikkaan ajatuksen verran. "Miksi ihmeessä niiden pitää tulla aamuyöstä siihen pör… ah, onko kahvi jo valmista?" Siellä maitotilalla pikkuserkkuni valisti minua kärpästen unitottumuksista: ne nukkuvat alkuyön ja heräävät aamuyöstä. Jep, totta. Niin tekee tämäkin veijari, jonka sitten ihan keskenäni nimesin Kaarloksi.

Kaarlo the kärpänen on viihtynyt täällä meidän seuranamme jo reilusti toista viikkoa. Mikäs täällä olisikaan kärpäsellä ollessa? On lämmin, on seuraa, on ruokaa – ei, en todellakaan usko sen olevan nälkäinen, sillä tosikoisen ruokailusta jää yhä joka kerta sen verran paljon kaikkea pöydälle, että ennemmin luulisin kärpäsen olevan jatkuvasti pienessä sokerihumalassa kuin nälkäinen, jollei sitten suorastaan pienessä siiderihiprakassa tai red bull -kofeiinipöllyssä, sillä tuossa on paperipussissa erinäisiä tölkkejä, joiden nesteiden rippeistä pieni kärpänen kyllä varmasti saa masun täyteen ja pään sekaisin.

Ei liene siis ihmekään, että Kaarlo täällä niin hyvin viihtyy. Eikä senkään vertaa ihme, että todellakin saa sätkyn silloin, toisen tällöin. Lentelee ympäriinsä nuppi sekaisin, istahtelee milloin kenenkin päähän, kädelle, tietokoneen näppikselle ja näytölle, moikaten mennessään, sinkoillen huoneesta toiseen. Aamuyöllä voi herätä sen surinaan korvassa – paitsi että minua tuo tuntuu kunnioittavan sen verran, etten voi kertaakaan sanoa uneeni häiriintyneen sen pörräyksestä! Päivällä se ottaa päivätorkut, muuten viihdyttää itseään seurailemalla meidän touhuja. Etätöitä tehdessäni se käy välillä moikkaamassa ja palaa sitten touhuihinsa.

Ainoa paikka, minne Kaarlo ei vahingossakaan lennä, on pihalle – ei siis todellakaan tarvitse pelätä, että uusi lemmikkimme karkaisi! Viikonloppuna mies piti ulko-ovea auki tunteja, kulkiessaan eestaas etukuistilla sirkkelöimässä katto- ja lattiapaneeleja. Mutta menikö Kaarlo ulos? Ei, ei käynyt edes kurkkimassa. Viihtyi kai enimmäkseen tyttöjen seurassa, tuolla olkkarissa ja peräkammarissa, missä tytöt leikkivät ja penkoivat jätesäkkejä, vaikkei niissä tiloissa saisi edes olla. Kaipa tyttöjä oli hauskempi seurailla kuin minun tai miehen tylsiä tietokone- ja rakennuspuuhia.

Luulen, että Kaarlo oli kärpäskunnan ensimmäisä ymmärtämään, että syksy oli kovasti jo ovella, ja hakeutui siksi meille kotikärpäseksi. Fiksu otus, tulla turvaan lämpimään jo kauan ennen kuin pitäisi olla mitään vaaraa paleltumisesta! Joko se aavisti kylmän tulon, tai sitten vain oikeasti ennakoi paljon, sillä ei nyt olisi luullut, että sen päivät olisivat luetut vielä ensimmäinen syyskuuta. Vaan olisipa olleet, jos ei olisi tänne majoittunut. Vai talvehtivatko kärpäset horroksessa? Wouldn’t know… Kaarlo ainakin näyttää päättäneen skipata minkä ikinä kohtalon syksy sille olisikin tuonut.

Luultavasti Kaarlo oli myös tämän talon asukeista ensimmäinen ymmärtämään, että syksy oli jo ovella. Esikoisen kanssa sai vieläkin tapella takin pukemisesta, olisi vain lähtenyt yhä kouluun pelkässä kollarissa. Tosikoisen kanssa sai vieläkin tapella lenkkareista, olisi vain lähtenyt yhä hoitoon sandaaleissa. Minä puin sukat jalkaani jo viime viikolla, mutta silloin vain kenkävalinnan vuoksi. Mies, well, en minä hänen syksyn tajuistaan mitään tiedä, tuo kun kulkee fleecetakissa töissä kesät talvet, kun toimistolla on kuulemma kylmä. I get that, niin meilläkin kyllä – vaikken minä sitä kesällä vaatevalinnoissani suostukaan noteeraamaan.

Kaarlo heräsi – joko oli yöuni silläkin tänä yönä harvinaisen lyhyt tai sitten heräsi naputteluuni ja valonkajoon – ja tuli tuohon näytön nurkalle tervehtimään. Onhan se kiva ettei tarvitse tässä yksinään valvoa, kun on näemmä taas näitä minun unettomia öitäni. Näitä aina välillä tulee.

Syyskuu toi skraba-shokin

1.9.2008 Marilka1 Comment

Ei. Voi. Olla. Totta! Ei voi!! Mies teki aamulla uu-käännöksen autolla ja pyyhälsi takaisin sisään etsimään jääskrabaa! Auton ikkunat olivat jäisessä huurteessa, yöllä on käynyt lämpötila siis nollan tuntumassa. Ei siis mikään ihmekään, että tuntui vähän kylmältä mennä tuonne kodinhoitohuoneeseen, suihkusta puhumattakaan, kun ei sielä ole lämmitystä vielä päällä.

Mutta että siis syyskuun ensimmäisenä päivänä on jo ollut yöpakkasta tai jotain sinne päin! Että siis jo syyskuun ensimmäisenä päivänä saa alkaa raapia auton ikkunoita ennen töihin lähtöä! Niin väärin, niin väärin! Olkoonkin, että asutaan nyt tällaisessa laaksossa, jossa kylmä ilma tuntuu viihtyvän erityisen hyvin, mitä vielä pahentaa läheisestä jokipahasesta nouseva kosteus. Täällä on aina asteen, kaksi viileämpää kuin tuossa parin kilometrin päässä, missä ennen asuttiin.

Hämmästyttävää kyllä, talosta, josta yleisesti ottaen ei koskaan löydy mitään juuri silloin kun sitä tarvitsisi, mistä yleensä löytyy kaikkea sitä, mitä ei juuri sillä hetkellä tarvitse, löytyi skraba varsin vähäisellä vaivalla. Mies paineli autotalliin etsimään ja juuri kun pyyhe päällä yritin huhuilla, että voisi lainata mazdasta skrabaa – jostain hämmentävästä syystä sitä ei ole sieltä etuoven lokerosta koskaan pois otettukaan – ilmoitti mies löytäneensä sen. Siis, parissa minuutissa! Toisaalta ne oli taidettu kantaa sisään autotalliin hyvin myöhään viime keväänä ja jättää jonnekin sinne renkaiden lähelle esille.

Tässähän saa kohta kaivaa esiin jo lohkojohtoja ja sisätilanlämmittimiäkin! Meillähän nyt piti olla autotalli käytössä jo tänä syksynä ja talvena. Mutta heh, onneksi mies oli kaukaa viisas ja laitatti ulkoseinään pistokkeet. Ne on ainakin sähköpiirustuksissa, nille on ainakin paikat tiiliverhoilun seassa – eri asia on, onko se sähkäri niitäkään vielä laittanut ja kytkenyt. Yksi asia lisää kovisteltavaksi, kun ei mies edelleenkään, viime loppuviikon äirsemisestäni huolimatta, ole saanut tehtyä puolikaan siitä, mitä täällä pitäisi jo olla tehtynä…

Itse saatiin – ok, enimmäkseen mies sai – viime viikon ja tämän viikonlopun aikana tehtyä monta tärkeää asumismukavuutta edistävää asiaa. Meillä on nyt yhden sijasta kolme makuuhuonetta käytössä (mikä lisää painetta sähkärin suuntaan…), tytöt nukkuvat omissa huoneissaan, me siinä kolmannessa. Kunhan muutama pikkujuttu on tehty, siirrän sinne tuon työpöydän niin ei tarvitse enää tehdä hommia tässä keittiön pöydän ääressä.

Missä siis nytkin istun. Kun en koko viikkoon pysty olemaan kotona iltapäivisin tyttären tullessa koulusta, lupasin olla edes tämän aamun kotona, kunnes kymmeneksi menee kouluun, kun kerran voin. Loppuviikosta en voikaan sitten sitäkään. Saa nähdä, onko auton ikkunat jäässä vielä vajaan tunnin päästä, kun tytön kanssa pihasta pitäisi startata – auto kun on tuolla talon takana niin ettei edes tuo nyt niin nätisti paistava aurinkokaan pääse ikkunoita sulattamaan.

Miltä näyttäisin jos…?

31.8.2008 Marilka5 Comments

Miltä näyttäisin jos olisinkin pitkätukkainen ja blondi? Miltä näyttäisin jos olisinkin käynyt kouluni 60-luvulla? Miltä näyttäisin jos hiukseni olisivatkin ihan mustat?

Joskus tuossa taannoin Liisa kirjoitteli blogiinsa muuttumisleikistä ja katselin tuolloin kuvat, mietin että sitä olisi hauska kokeilla, muttei oikein aikaa siihen ollut. No eihän sitä olisi nytkään… milloinkas olisi oikeasti? Kaappeja pitäisi kasata ja whatnot. Mutta aamupalan jälkeen avasin koneen ihan muusta syystä, kurkkasin naamakirjankin – ja tähän jäin. Yksi asia johti toiseen: bongasin naamakirjasta kaverin yearbook-muuntumiskuvat, jäin sitä kokeilemaan, muistin yhtäkkiä tuon makeover-saitin ja kokeilin sitäkin. Miltä minä näyttäisin, jos.

Yearbookyourself on paikka, jossa voi kokeilla, miltä olisi näyttänyt eri vuosikymmenillä. Koulukuvia periaatteessa, mutta minä latasin sinne ihan tällaisen kolmikymppisen naaman. Osa hiustyyleistä oli aika mageitakin, osa kerrassaan koomisia – ja joukossa on kieroja rillejäkin ym. hassua. Vuosi 1966 on aika hauska, samoin 1984.

Olisi ollut hauska laittaa vähän vertailukuvia koulukuvista tuolta 80-90-luvulta, mutta unfortunately albumi, jossa ko. kuvat ovat, on jossain tuolla autotallissa jossain niistä miljoonasta pahvilaatikosta, jossa valtaosa meidän omaisuudesta yhä lepää. Harmi. Nimittäin ko. ajan kuvat, siis muutama vuosi vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin, olivat melkoisen osuvia!

Vuoteen 1980 sijoitettu kuva sen sijaan on vähän pelottava 😉 sillä näytän siinä aivan samalta kuin äitini oikeasti näytti noin vuonna ’80!

Mitä hiusmalleihin ja väreihin tulee, makeoverin perusteella musta tukka sopisi minulle varsin hyvin, sen sijaan olen ihan oikeilla jäljillä siinä, että blondia tukkaa kannattaa karttaa – se vaan ei sovi väritykseeni!

Kokeilin pitkiäkin hiuksia itselleni, tässä kun kamppailen sen kanssa, minkä pituisiksi nämä loppujen lopuksi nyt haluan kasvattaa, eikä pitkätkään hullummilta näytä.

Kaikki muunnellut kuvani voi käydä tsekkaamassa galleriassani.

Paljon melua hämähäkistä

30.8.2008 Marilka1 Comment

Tai no, siitä se alkoi. Siitä, kun esikoinen kahdeksan aikaan heräsi (uuden virtuaaliapinansa piipittävään aamupalatoiveeseen?) ja huomasi, että patjaansa pitkin, jossain siellä seinän lähellä, kipitti hämähäkki. Ei nyt sentään alkanut kiljua – meillä ei kukaan kilju – mutta aloitti sellaisen älämölön siitä, että isin pitäisi nousta ottamaan hämppis pois, että varmaan koko tienoo heräsi. Minä vedin peittoa korville, mies sanoi haluavansa vielä nukkua ja yritti rauhoittaa tyttöä kehtottamalla kääntymään patjan toiseen päähän.

Eihän se mitään auttanut. Tosikoinenkin oli jo hereillä ja valitti, että nyt se hämppis oli jo hänen patjallaan, esikoinen pomppi tasajalkaa sänkyjen päädyssä, kun ei kai keksinyt mitä muutakaan tekisi. Tiedotti välillä, että nyt se lähestyy äidin ja isin sänlyä. Tosikoinen taisi viimein tuoda – näin luulisin kuulleeni siellä peiton alla – palan paperia hämähäkin nitistämiseksi, se oli kuulemma liian pieni, jompi kumpi tytöistä toi isomman ja lopulta oli hämppis hengiltä, paperimytyn sisään rusennettuna.

Meteli nyt ei silti siihen loppunut, ei. Unisena hätistelin lapsia toiseen huoneeseen – meillä on valmiina nyt toinenkin makuuhuone 🙂 josta lapset ison ja lihavan riidan jälkeen päättivät tehdä toistaiseksi leikkihuoneen, kun eivät siis päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi siellä saisi nukkua ilman vanhempia – leikkimään esikoisen uusilla (ja vanhoilla) dinoilla. Esikoinen sai vissiinkin kahdeksan uutta isoa dinoa synttärilahjaksi, kun tiistai-iltana vietettiin hänen synttäreitään maamon ja oman perheen kesken. Dinot olivat syntsylahjatoive #1, tytöllä, joka täyttää ensi tiistaina 8. Kuten sanottua, Ross Geller -ainesta.

Tytöt painuivatkin leikkimään, mutta eihän se mekkala tietenkään siihen loppunut. Toinen huone on totally bare, seinillä ei mitään, joten pienetkin äänet kaikuvat siellä kovina, puhumattakaan metelistä, jonka nuo tytöt saavat aikaiseksi ihan vaan dinoleikin äänillä, puhumattakaan äänistä, jotka syntyvät, kun esikoinen ei tykkää siitä miten pikkusisko leikkii, alkaa ensin riitely ja sitten marina ja huuto, että siskon pitää mennä pois, hän haluaa leikkiä yksin. Dinoleikit ovat jotenkin aina olleet jotain, mitä tytär ei osaa leikkiä pikkusiskon kanssa, leikkii joko yksin tai serkkupojan kanssa.

Mies jossain vaiheessa tuumasi, ettei nukkumisesta tule siinä melussa mitään ja nousi ylös. Minä yhä sinnittelin jonkinlaisessa horteessa toinen korva tyynyllä, peitto pään yli vedettynä. Ehkä tunnin jaksoin ennen kuin otin laput lopulta silmiltäni. Leikistä häädetty tosikoinen kömpi hetkeksi viekkuuni, mies palasi kotiin käytyään jo kylällä kyselemässä parturiaikaa. Lapset vetivät iskän leikkiin, mutta oikeasti – se ei rauhoita touhua ollenkaan, ennemmin melkein päinvastoin 😀 Joko mies itse keksii kaikkea riehuvaa toimintaa tai sitten tosikoinen alkaa meuhkata iskän kanssa.

Ja esikoiselta uhkaa palaa siinä touhussa pinna, kun haluaisi leikkiä. Enpä lasta siitä syytä. Itse päätin ottaa tilanteesta hyödyn irti ja tulin ihan yksin ja rauhassa aamukahville muun perheen mekastaessa toisessa huoneessa. Mekastakoon nyt, kohta on aika kutsua likat aamupalalle ja rauhallinen hetkeni on taas ohi.