Niinhän sitä sanotaan, että halvalla ei hyvää saa. Johan se on tässä taas tullut todistettuakin, samalla kun olen repinyt hiuksia päästäni, noin kuvaannollisesti vaikka riittäisihän noista toki oikeasti revittäväksikin asti. Jotenkin sitä taas luuli, että halvallakin olisi saanut edes toimivan – ei nimittäin huvittanut laittaa satoja euroja vanhan auton radiopäivitykseen tässä kohdin elämään, kun noita rahareikiä riittää tärkeämmissäkin asioissa.

 

Soittimessa on siis cd-soittimen ja radion lisäksi moderniin tyyliin niin sd-kortinlukijaa kuin usb-liitäntääkin. Mp3-soitinta en ole vielä kokeillutkaan laitteeseen kytkeä, mutta sitä sd-korttia kyllä. Huonolla menestyksellä. Hyvin. Huonolla. Laite soittaa jotain ja heittää fataalia erroria jostain. Jotkut albumit – lue: kansiot – se soittaa läpi ihan nätisti, ja koska satuin aloittamaan kortin musan kuuntelun sellaisesta, luulin ensalkuun, että minua pitäisi nyppiä vain sen seikan, ettei laite muista, mihin kohti soitto jäi, kun auto sammutettiin. Mutta totuus oli vähän toisenlainen.

 

Totuus paljastui toissaviikolla, kun ajoin työreissulle Porvooseen. Porvoo on outo paikka, kun ainoa radiokanava, jonka saan siellä kuulumaan autossa kuin autossa radiolla kuin radiolla on Nova. Mutten jaksa kuunnella novaa, en etenkään aamulla, vaikka Vehviläisellä melko seksikäs ääni onkin. Radio Rock lakkaa kuulumasta noin Sipoonlahden sillalla – samassa kohdin, missä MetroFM lakkaa totaalisesti myös – eikä rds:kään löydä kanavalle pelittävää taajuutta. Joten Porvoonreissuilla kuuntelen muuta, viimeistään siis Sipoonlahden sillalta lähtien.

 

Niinpä minulle sitten selvisi soittimeni sd-vammaisuus pala kerrallaan. Ensin huomasin sen toisinaan katkaisevan jonkin biisin soiton kesken ja hyppäävän seuraavaan raitaan. Sitten tuli vastaan raita, joka sanoi sd err. No jee. Siitä ei sitten päässyt yli ollenkaan, kortti ulos, kortti sisään, hyppy koko kansion yli, jotta sai edes jotain kuunneltua. Kokeilin sitten kotona alustaa koko pahuksen kortin uusiksi ja latasin musan sinne kansio kerrallaan, "hallitusti".

 

Eihän se auttanut. Tai no, auttoi vähän. Siihen asti oli jossain vaiheessa kansioita kelatessani aina tullut eteen myös sellainen ongelma, että jossain vaiheessa sillä meni jo raidat ja kansiot iloisesti solmuun. Alustuksen jälkeen ei. Paitsi sitten kun erehdyin lisäämään kortille musaa myöhemmin lisää. Sitä paitsi, edelleen tietyt biisit kortilla aiheuttivat sd-errorin. Kyllästyneenä mutta vielä aavistuksen toiveikkaana kaivoin soittimen ohjekirjan tänä iltana hanskalokerosta, jospa vaikka siellä kerrottaisiin jotain ongelmanratkaisua helpottavaa.

 

Jotain kerrottiin joo. Mp3-laitteen osalta sanottiin, ettei laitteessa saa olla enempää kuin 234 kappaletta. Just joo haloo! Kahteen gigaan mahtuu mukavasti kaikki kaipaamani musiikki, mutta käyttöön voin siis ottaa tilasta vain noin kolmanneksen – sillä tulkitsin ohjeen ja oireet yhteensä siten, että sama pätee varmaan sitten tuohon memorykorttiinkin. Ja sitten siellä luki, että jos ei laite soita kaikkia mp3-tiedostoja, käytä oikeaa tallennusmuotoa. Niinkun, wot? Jos muunnan cd-levyltä musaa mp3-muotoon siihen tarkoitetulla softalla, eikö lopputuloksen luulisi olevan validi formaatti?

 

Oh well, ainakin sen päätin tehdä, että karsin kortilta musamäärän 219 tiedostoon. Samalla hogasin, että osa musakansioistahan sisälsi piilotettuja kuva-ym. tiedostoja, joita käytettiin kansion kansikuvina – rippausohjelman netistä hakemaa albumia koskevaa dataa. Hetken jo kuvittelin haukkuneeni väärää puuta ja syyn soitto-ongelmiin löytyneen liian suuresta tiedostomäärästä + ko. piilotiedostoista, mutta tiedostojen poisto ja määrän karsinta eivät yhdessäkään tuottaneet toivottua tulosta. Eikä edes yhden ongelma-cd:n uudelleen-rippaus Mikä lie soittimen ongelma?!

 

Tein nyt kuitenkin vielä kerran kortille uudelleenalustuksen (se on nyt FAT-alustettu, 32bitin varausyksiköillä – kokeilin tehdä asian 16bitin varausyksiköillä, ajatuksella että joskos se helpottaisi laitteen kykyä lukea korttia, mutta vista taas ei tykännyt tehdä sitä loppuun – mutta nyt sitten mietin asiaa toiseen suuntaan, olisiko sittenkin pitänyt kokeilla alustaa FAT32-järjestelmään? ohejkirja ei kerro…) ja laitoin sen 219 biisin setin (kansioissa) kortille. Enää en jaksa tänä iltana testata korttia autossa. Olkoon. Testaan huomenna, ja jollei toimi, tiedänpähän ottaa reissuun mukaan ainakin tietyt musat ihan vanhanaikaisesti cd-levyinä.

 

Mutta mitä tästä opimme? Älkää hyvät ihmiset ostako autosoitinta Biltemasta, jos sen pitäisi kyetä mihinkään radioa tai cd-soitinta sofistikoidumpaan toimintaan.

Onpa jälleen kiireinen viikko kääntynyt viikonlopuksi. Omat ajatukset ovat viikon aikana pyörähdelleet suuntaan ja toiseen, milloin venyneet äärimmilleen työhön liittyviä juttuja ratkoessa, milloin venyneet, rutistuneet ja käpertyneet tämän muun elämän kanssa. Kaikkea tässä eteen on taas tullutkin. Syksy on pyöritellyt säitä sateesta nyt vähitellen tuonne puiden taakse kauniisti katoavaan aurinkoon, kai ensi viikoksi se taas pyörähtää sateeksi.

 

Eilen illalla olin kaverini kanssa katsomassa High School Musicalia, jossa nuoret näyttelijät pyörähtelivät ja lauloivat lavalla todella upeasti, toiset vielä taitavammin ja väristyksiä nostattavammin kuin toiset. Musikaalihan itsessään on kovin nuorisomusikaali, jopa minun makuuni, vaikken teinihömppää vältsisti niin karsastakaan, kun musikaaleista on kyse, mutta komea musiikki ja tanssi korvasivat kyllä sen, minkä Disneyn tarina lackäsi.

 

Musikaalin jälkeen mentiin tämän kaverini kanssa stadiin istumaan iltaa, nähtiin toista kaveriani ja oli mukavaa. Tänään kävin pika pikaa Jumbossa noutamassa kultasepän liikkeestä mutsilta perityn sormuksen, jonka pienennytin tuohon vasempaan nimettömääni sopivaksi – kihla-vihki-settihän on jo vuoden päivät ollut oikeassa kädessä, kun putoaisivat vasemmasta. Enkä viitsi pienennyttää kolmea sormusta…

 

Samalla reissulla pyörähdin Anttilassakin sen veran, että hakemassa sitä R.E.Min musiikkia, pyörin ihmettelemässä 2 CD:tä 15eurolla tarjouslaareja miettien, mitkä CD:t oikein ostaisin, hetken jo päätin laittaa kaikki pois, kun en saanut tehtyä päätöstä – runsaudenpulaa tietenkin – mutta lopulta matkaan lähti kaksi kahden CD:n settiä: kaksi R.E.Min CD:tä, yksi Maroon5, yksi LinkinPark. Niin se vaan kävi, etten osannut karsia…

 

Nyt tuo uusivanha (ihan ensimmäinen bändin albumi) Maroon5 pyörähtelee tuolla soittimessa, istahdin itse hetkeksi tähän koneelle – rippasin musan mp3-faileiksi, kurkkasin naamakirjan ja ajattelin pyöritellä muutaman ajatuksen tänne blogiin, vaikkei jotenkin oikein nyt saakaan mitään mielekästä irti noista kieppuvista ajatuksista. Esikoinen pyörii vieressä odottaen pääsyä koneelle pelaamaan – meillähän on omat koneet likoille, mutta ei niitä täällä ole vielä saatu käyttöön laitettua. Niin enkä minä jaksanut ottaa nyt työkonetta esiin.

 

Vuorossa seuraavaksi pyörähdys keittiön siistimiseksi.

On synkkää, taivaalta tippuu vettä putkeen neljättä päivää.

 

Sunnuntaina tuntui syksy painavalta kuin mikä. Väripilkkuja päivään toi isäni vaimoineen, isoäitini ja siskoni poikaystävineen, kun tulivat meille esikoisen synttärikahveille. Systeri kutsui illalla kanssaan stadiin, mietin hetken, oli kuitenkin sunnuntai-ilta, mutta päätin, että ei aina tarvitse olla superjärkevä ja päätin mennä. Mutta ensin kiinnittelin meidän komeroiden ovet paikalleen. Ilta oli kiva, hauskaa väriä siihen toi hyvin elokuvamainen kohtaaminen. Näemmä joskus sitäkin sattuu.

 

Eilen tein vaihteeksi pitkän päivän töissä. Noita 10-11 tunnin työpäiviä on tähän syksyyn mahtunut jo kovin monta, mutta aika vähän se tuntuu, ennemmin aina hämmästyn jälkeenpäin tunteja laskiessani. Toki, maanantaisin teen tyypillisesti pitkiä päiviä, kun useimmiten menen töistä suoraan tanssitunnille illaksi. Meillä on aivan ihana tanssisarja meneillään 🙂

 

Tänään sen sijaan kohtasin pupun, kun olin lähdössä asiakkaalta. Pupu oli rakennuksen ja pensasaidan nurkassa motissa, tai luuli olevansa motissa, syöksähteli nurkkaan ja portaille, säikähti metalliportaita, pinkoi nurkkaan, pälyili minua perin juurin pelästyneenä, reppana. Seisahduin paikalleni, jotta pupu uskalsi singota pupumaista siksakkia ohitseni talon vierustaa, mistä se toivon mukaan löysi turvallisen reitin jonnekin, pois.

 

Nyt haluaisin kovasti olla R.E.M.in konsertissa Finnair Stadiumilla. Mutta en ole, kuuntelen R.E.M.iä sen sijaan naamakirjasta, liput vaan jäi hankkimatta. Tavallaan ihan hyvä niin, tuolla sataa ja minä olen jo viime viikosta taas taistellut flunssa vastaan – kai tuo sade vain pahentaisi sitä. Happamia sanoi… 😉 Ei vais, trying to think positive 😛

Koko kesän ja alkusyksyn on satanut. Ja taas tihkuttaa. Oli siis melkoista uhkapeliä laittaa viikko sitten esikoisen kavereille kutsu picnic-synttäreille. Mutta uhkapeli kannatti, sain panokseni takaisin moninkertaistettuna. Ajattelin kutsuja laitettaessani, että jos nyt suinkin olisi edes kuivaa. Tai jos nyt edes vain tihkuttaa – olisi voitu syödä sisällä ja mennä sitten puistoon. Ja henkisesti varauduin jopa siihen vaihtoehtoon, että joudun sittenkin viihdyttämään yhdeksää 5-8vuotiasta lasta täällä raksan keskellä.

 

Aamu valkeni tänään kuitenkin puolipilvisenä, yhteen mennessä oli jo ihan kesäisen lämmintä, kun täältä lähdettiin kävelemään lapsilauman kanssa puistoa kohti. Puserot ja takit siirtyivät hyvin nopeasti vyötäröille ja puistossa penkin selkänojaa koristamaan. Matkasimme siis eväiden kanssa tuonne joen toiselle puolelle sellaiseen pikkuiseen suojaisaan ja hiljaiseen puistoon metsänreunassa. Eväinä oli kotona lämmitettyjä hodareita, eilen leivottu sydämenmuotoinen bostonkakku, poppareita ja raffeleita, karkkia ja keksejä, limpsaa ja mehua.

 

 

 

 

Lapset vetäisivät hodarit alle ja muita herkkuja leikin lomassa. Esikoisen kolme luokkakaveria muodostivat yhden leikkikolmikon, esikoinen ja nyt ekan luokan aloittaneet entiset päiväkotikaverit toisen leikkikolmikon ja tosikoinen parhaan kaverinsa (toisen noista ekaluokkalaisista pikkusisko) kanssa touhukaksikon – kuten aina 😉 Puisto oli juuri niin kiva paikka pitää picniciä kuin olin kuvitellutkin, saatiin olla keskenämme siellä, ja vaikkei leikkitelineitä nyt niin kamalasti ollutkaan, oli sitä metsikköä vieressä ja lapset viihtyivätkin paljon siellä.

 

Minun roolikseni jäi seurailla touhuja, valokuvata, kaataa juomia ja syödä itsekin 😛 Poikkesin sen verran paikalta, että kävin päivänvalossa kuvaamassa tämän meidän talon sieltä jokivarresta – siltä mutaiselta polulta, missä liukastelin pari viikkoa sitten uusilla lenkkareillani.

 

 

Picnicin jälkeen palattiin meille ja lapset antoivat lahjansa synttärisankarille vasta retken jälkeen. Oli päiväkirjaa ja muistikirjaa ja sellaista "ison tytön kamaa" mutta myös leluja: rokki-bratz ja littlest pet shop -leluja. Juhlien jälkeen tosikoinen lähti pyöräilemään ulos, mutta esikoinen jäi leikkimään uusilla leluillaan – ja nyt kun katsovat tuossa dvd:tä koneelta on uudet LPS-lelut rivissä katsomassa myös 🙂

 

 

 

Jotenkin tuo lasten elämä on niin jänskän kaksinaista. Tuo nyt kahdeksanvuotias tokaluokkalainenkin on monella tapaa niin iso jo. Aamuisin tytär hoitelee itse aamupuuhansa, valitsee itse vaatteensa, huolehtii itse itsensä ajoissa kouluun. Ja iltapäivällä on itsekseen kotona tai pyöräilee pitkin tienoita kavereiden kanssa, puistoissa leikkimässä, kavereilla kylässä.

 

Mutta siellä ison ja itsenäisen tytön sisällä asuu myös pieni lapsi, joka haluaa välillä äidin tai isin syliin istumaan, tarvitsee halia, tulee yöllä viereen nähtyään pahaa unta. Lapsi, joka yhä tykkää leikkiä – ja toivottavasti tykkääkin vielä pitkään! Ja samaa kaksinaisuutta alkaa näkyä nyt tosikoisessakin. Tosin vielä niinpäin, että pienen ja leikkiväisen lapsen sisältä alkaa kuoriutua iso tyttö, joka osaa pyöräillä tässä lähimaastossa itsekseen, joka toimii monessa kohdin niin ison tytön lailla, että ihan hämmästyn.

 

Niin kliseistä kuin se onkin, vuodet vierivät hirveää vauhtia. Siitä on todellakin jo kahdeksan vuotta, kun tulin kotiin Kättäriltä sen mustatukkaisen nyytin kera. Sen, joka nyt voitti yhden sääruletin ja sai viettää kivat ulkoilmasynttärit kavereineen.

 

[Lisää synttäripiknikin kuvasaldoa löytyy Flickristä.]