Nousi se aurinko tänäänkin, sumun keskeltä, häikäisevänä oranssina pallona. Aamu oli viileä, kuten aamut on olleet. Pelloilta ja joesta nousi usva, jonka läpi aurinko säteitään taivaanrannassa työnsi. Harmittelin, ettei motarilla voinut kesken kaiken pysähtyä ottamaan kuvaa – näky oli kerrassaan upea.

 

Tällä hetkellä on taas oma elämä ja omat tunteet eräänlaista sumua täynnä myös. Aurinko nousee ja laskee sielläkin, toivoa luoden, vakuuttaen, että sumu hälvenee joskus. Juuri nyt kaikki kuitenkin kieppuu niin sen usvan pyörteissä, tunteiden ja tapahtumien myllerryksessä, että on vaikeaa nähdä niitä kirkkaita säteitä. Joskus on vaikeaa nähdä jopa mistä suunnasta se aurinko nousee. Jospa se ei olekaan se itä?

Eilen kävin ruokakaupassa ja ajattelin täydentää jääkaapin siiderivarastoa parilla itselleni maistuvalla kuivalla. Crowmooren ollessa paikallisen S-marketin hyllystä yhtä vaille lopussa, piti lisäksi ottaa sitä seuraavaksi parasta, eli Fizzin Original Dryta. Otin käteeni pullon, tuijotin sitä hetken, laitoin takaisin hyllyyn ja tartuin sen sijasta samanmoiseen tölkkiversioon. Jostain kumman syystä siideri vaan maistuu tölkistä parhaalta. Paremmalta kuin pullosta tai edes lasista jäiden kanssa. Go figure. Mutta sama koski kokista silloin kun vielä sitä lajia ylipäänsä lipitin.

 

Toinen hassu oikku on, että jäätelö maistuu parhaalta suoraan paketista. Ei niistä Ingmanin ja Valion peruspahvipaketeista, blaah, mutta sellaisista oikeista containereista. Vähintäänkin kliseistähän on nainen kriisissä lusikoimassa jätskiä suoraan paketista, aitoon allymacbealiläiseen tapaan. Kriisi tai ei, lusikoin jäätelöni mieluiten suoraan paketista 😀 Ben&Jerry’s, Creamy, Carte d’Or (etenkin ne pienemmät Passion for… -paketit)… Siinä vain on se huono puoli, että paketista suoraan sitä jädeä tulee syötyä helposti aivan liikaa. B&J-paketti menee normaalioloissa kevyesti kerralla, jos niikseen tulee 😛

 

Yleensä vaikkei mikään muu maistuisi, jätski minulle maistuu aina. No, melkein 😛 En minä silti ihan helposti sitäkään ylensyö. Enimmillään olen kerran nuoruudenkapinassani vastustanut äidin tekemää ruokaa syömällä sen sijaan lounaaksi täyden litran valion uuniomenaa, silloin varmaan Mövenpickiä lukuunottamatta eksoottisin kaupasta löytynyt jätskimaku 😉 mutta olo sen jälkeen oli sanalla sanoen kuvottava. Puoli litraa menee kuitenkin helposti. Jos antaa mennä. Ja paketista se käy helposti…

 

Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös maidon/mehun juomisen suoraan tölkistä, jääkaapin ovi auki. Tapa, jota mieheni ei koskaan ole hyväksynyt, joten joksikin aikaa alkuaikoina jätin tavan, sittemmin palasin siihen salaa 😉 Toisaalta, nyt en enää juo sen paremmin maitoa (sellaisenaan) kuin mehuakaan, vaan lähinnä vettä (hanasta lasiin, en enää kaipaa vältsisti jääkaappikylmää vettä), joten tämä ei nyt enää ole ongelma meidän perheessä 😉

 

Pizzaan ja sen maistumiseen liittyy myös vahvasti tapa syödä sitä. Pizza pitää ehdottomasti syödä kolmiolohkoina käsin – maistuu aivan toisella tapaa kuin haarukalla ja veitsellä syöty pizza! Mistä johtuikin mieleeni viimeöinen uni, joka kertonee jotain tämänhetkisestä suhteestani ruokaan ja syömiseen. Näin unta, että mieheni ja siskoni söivät pizzaa, mutta minä en sitä halunnut, kunnes se oli loppu ja sitten pikkuisen harmittikin, etten ollut ottanut edes yhtä palaa. Jaa, voihan tuo uni kertoa monesta muustakin asiasta, mutten ehkä nyt ala tässä sitä analysoida.

 

Ennen söin paljon. Ja kun going got tough, söin vielä enemmän. Nyt syön normaalisti (paitsi pms-päivinä jolloin tuntuu että puputan kokoajan jotain) vähän ja kun going gets tough, syön vielä vähemmän – niin, äsken söin jäätelöä suoraan paketista ehkä peräti neljän lusikallisen verran… En muuten vielä meidän äsmarketista löytänyt niitä uusia jätskejä, joita systeri blogissaan mainosti. Harmi.

Tällä viikolla on silmille jo iskenyt tuo aina vain aikaisemmin laskeutuva pimeys. Maanantaina alkoi hämärtää jo matkalla tanssitunnille, keskiviikkona kotiin lähtiessä oli jo ihan kunnolla pimeää. Märkää ja pimeää. Autojen ajovalot heijastuivat märästä asfaltista, tuulilasiin löi tihkua, joka sinkosi valonsäteet vielä pahemmin joka suuntaan, tehden näkyvyydestä pelkän vitsin.

 

Ja on kylmä. Niin vietävän kylmä! Sisällä toimistossakin, mutta ennen kaikkea tuolla ulkona. Nahkatakkini on ihana ja lämmin, mutta pitäisi taas oppia ottamaan itsellekin hanskat jo käteen. Lapsille sentään olen saanut sellaiset usutettua aamuisin mukaan matkaan. Mutta itselläni on nytkin sormet aivan kohmeessa, kun kävin tunnin iltakävelyllä, eikä tietenkään mitään käsineitä tullut käteen laitettua.

 

Tänä iltana ei sentään satanut. Mutta märkää ja kuraista on kaikkialla – senhän nyt näkee vaikka noista kenkäkuvista parin päivän takaisessa entryssä: kaikkien kenkien korot kurassa – meidän pihakin, kun on tuota soraa ja savea. Puissa on vielä lehdet ihmeen hyvin tallella, vähän ovat alkaneet kellastua ja putoilla, mutta syksyn harmaus on ihan täyttä totta. Ei ne puiden lehdet näemmä paljon lohduta, kun muuten on harmaata ja likaista.

 

Tiedän monia, jotka osaavat nauttia syksyn kirpeydestä ja ruskan väriloistosta. Kuulaista syysilloista – jos niitä vaan olisi eikä aina tätä pilveä! – ja koti-illoista takan ääressä. Minä en ole koskaan osannut nauttia syksyn ensimmäisestäkään aspektista. Ruska, ok, ihan kaunista väreineen, mutta kuten joskus vuosi-pari sitten kirjoitin, luonto pukeutuu parhaimpiinsa kuoleman edellä. En pidä kirpakoista ilmoista, en pidä sateesta, en pidä tihenevästä pimeydestä. En pidä nurkan takana odottavasta talvesta.

 

Pidän kyllä illoista takan ääressä, kirjan kanssa sohvalle käpertyneenä. Kieltämättä, siihen tarvitaan viielämpi ilma ulkona, kesähelteellä ei takkaa kaipaa. Mutta nyt on meillä takka vähän käyttökelvottomassa paikassa, kasaamattomien kalusteiden ympäröimänä. Sohvat täynnä jotain. Eikä siellä ole valoja, kun ei ole sähköjä. Rajaa kirjan lukemisen ulos. Sitä paitsi, lukisin muutenkin vielä mieluummin ulkona auringossa. Olosuhteiden sanelemaa se takasta nauttiminen.

 

Juuri nyt kömpisin suunnattoman mielelläni peiton alle ja tulisin sieltä pois vasta kun seuraavan kerran elohopea – tai etanoli tai whateva – täällä Suomessakin suvaitsee nousta yli kahdenkymmenen asteen. Tai no, helmikuussa voisin tehdä poikkeuksen lentääkseni 10 päiväksi Kanarialle. Mutta sitten taas takaisin. Peiton alle, talviunille. Aika vaipua horrokseen. Tod.

Oikeastaan on aika koomista aloittaa blogientry moisella otsikolla edellisen sangen materialistisen entryn jälkeen, mutta Tepun kirjoitus kirvoitti ajatukseni. Ja puolustaudun sillä, että sitä mukaa kun itse ostan uutta, vien sentään vanhaa kirppikselle, enkä edes omaksi hyödkseni, vaan Fidalle, mistä lähtee apua sinne missä sitä tarvitaan. Myönnän kyllä, ettei kulutusvastaisuus ole ihan lyönyt läpi minussa, vaan nautin uuden ostamisesta, yleensäkin kaikesta uudesta ennemmin kuin ajan patinoimasta, mutta sentään kierrätän. Pyhittää edes osan, eikö?

 

En voi sinänsä muutenkaan väittää eläväni kovinkaan vihreällä linjalla. Ekologisuus ja ympäristöajattelu ovat toki osa elämääni, pyrin valitsemaan aina sen ekomman vaihtoehdon kun – ja tässähän se kompastuskivi sitten onkin – se sopii elämääni eikä sodi mukavuudenhaluni kanssa. Viihdyn pitkissä kuumissa suihkuissa, mutta toisaalta, meillä vesi lämpenee talomme lailla maalämmöllä. Kuivaan pyykkini kuivurissa narun sijaan, mutta toisaalta, pesen aina täysiä koneellisia. Ajan töihin yksin omalla autollani, mutta toisaalta, yritän välttää pahimpia ruuhka-aikoja aina kun mahdollista. Meillä on tietokoneet aina päällä, mutta toisaalta, ne ovat sentään kuitenkin horrostilassa.

 

Kyllä minä monesti mietin, millaisen maailman minäkin noille lapsilleni jätän. Onko minun täältä lähtiessäni tuolla kaatopaikkavuoret pilvepiirtäjien korkuisia, onko metaani- ja butaanipäästöt siellä valtaisat, onko ilma liian huonoa hengitettäväksi, onko ilmakehä niin huonossa kunnossa, että iho palaa pelkästä auringon näkemisestä? Siksi meillä on maalämpöpumppu ja varaava takka. Siksi toinen automme (ainakin vielä) on matalapäästöinen diesel – joskin kai jo kahden auton konsepti on vähän arveluttava, mutta hei! me asutaan landella vaikka työt on stadissa…

 

Siksi kierrätän kaiken minkä voin. Vaatteet ja tavarat kirppikselle, maitotölkit, pahvit, lehdet, pullot, tölkit, lasit keräykseen. Myönnetään, säilykepurkkeja en jaksa kierrättää – koska paikallisissa kierrätyspisteissä ei ole niille laaria, vaan ne pitäisi roudata Jumboon asti. Myönnetään myös, että tällä hetkellä meillä ei lajitella biojätteitä erikseen – koska pitäisi hommata oma kompostori, ehkä ensi kesänä? Silloin kun asuttiin taloyhtiössä, jossa biojäteroskis oli, lajiteltiin aina.

 

Ruokaa meillä menee valitettavasti kyllä roskikseen mielestäni liikaakin, mutta minkäs teet, kun lapsilta sitä vaan jää! Olen vielä sitä sukupolvea, jonka päähän on iskostettu, ettei ruokaa saa heittää pois, että kaikki on syötävä, joten pahaa tekee heittää lasten lautasilta jämiä harva se päivä. Mutten niitä jämppeitä halua itsekään syödä – siitä vaan tulee kipeäksi, kun saa kaikki päiväkoti- ja koulupöpöt sisäänsä. Mutten toisaalta halua sitä pakotustakaan. Se ei ole hyväksikään, jos haluaa, että lapsi oppii syömään järkevästi, kroppaansa kuunnellen, mikä on terveen syömisen aa ja oo.

 

Ruoka- ja kulutustavaraostoissa yritän valita valkaisematonta, luomua, kesällä kotimaista, talvella en niinkään. Sehän ei itse asiassa edes ole kovin ekologista se kasvisten kotimainen talviviljely, kun se joudutaan keinovaloilla ja -lämmöllä kasvihuoneissa hoitamaan. Mutta en minä väitä olevani mikään kovinkaan eko-valistunut noin kauttaaltaan. Ostan surutta juuri niitä tuotemerkkejä, joita haluan, olipa yhtiö itsessään sitten "hyvä" tai "paha". Moni voisi sanoa monta asiaa kulutustottumuksista ja valinnoistani, mutta sanokoon. Kuten sanottua, sen verran säilytän tässä mukavuudenhaluani, että se säätelee sen, kuinka ekologinen jaksan olla.

Meillä ei vieläkään ole TV-antennia katolla. Muistin sen taas yhtäkkiä tänään, kun olin hakemassa lapsia ystävältäni, jonka tytöt on tyttöjeni ystäviä, ja jäin itsekin sinne toviksi juttelemaan ja telkusta tuli Will&Grace ja Frendit. Tajusin, etten ole katsonut telkkaria kuukausiin, mutten ole kyllä ehtinyt sitä kaivatakaan. Sen sijaan tänä syksynä en ole ehtinyt kunnolla shoppaillakaan, mikä on huomattavasti vakavampaa kuin telkun puute 😀

 

Ei sillä että se olisi estänyt minua ostamasta asioita. Minusta on vain pakon edessä tullut tehokkaampi shoppaaja. Sillä sen sijaan, että minulla olisi tuntikausia aikaa kulkea kaupoissa etsimässä haluamaani, joudun tekemään täsmäiskuja kauppoihin, joista oletan löytäväni mieleistäni, ja siinä olen tullut kohtalaisen hyväksi. Tiedän jo, minkä liikkeiden mistäkin tuotteista yleensä tykkään. Hyvä niin, sillä keskimääräinen shoppailuaika per kerta on tänä syksynä jäänyt noin tuntiin. Uh, mikä kohtalo shop-a-holicille!

 

Mutta kuten sanottua, olen oppinut tehokkaaksi ja myös onnistunut täsmäiskuissani. Niistä ei ehkä saa yhtä suurta mielihyvää kuin pitkistä ostosreissuista, mutta on silti kiva tulla kotiin muutaman uuden mukavan jutun kanssa. Lauantaina käväisin Jumbossa hakemassa sen sormuksen pienennyksestä, kokoa sormuksella nyt 15,5. Olin jo jonkin aikaa yrittänyt etsiä sormeeni sopivaa valmista sormusta (joka ei maksaisi satoja euroja), muttei noin pieniä sormuksia valmiina olekaan… Tai no, on jotain, muttei mitään kivoja. Tämä on supernätti!

 

 

 

Samalla reissulla sormuksen kanssa mukaan tarttui niiden muutaman cd-levyn lisäksi myös pari kenkiä. Myönnetään, jo toinen kenkäpari lyhyen ajan sisään. Eihän siitä ole kuin pari viikkoa kun edellisellä pikashoppailureissullani ostin puolipohkeeseen ulottuvat nauhasaappaat. Olen jotenkin hurahtanut (noihin nauhallisiin) kenkiin (nyt – kenkäfriikkihän olen ollut jo kauan) – avokastyyliset nauhalliset kävelykengät ostin keväällä ja nuo saappaat ja nilkkurit nyt, joten nyt on nauhallisena ja noin 7 sentin korolla setti kenkiä joka lähtöön. Nämä ovat niitä minun kick-ass-kenkiäni 😉

 

  

 

Samalla reissulla saappaiden kanssa matkaan tarttui yksi hame – ei ihan niin pieni kuin taannoin ostamani ihana farkkuhame, muttei mikään isokaan – ja uusi pienempi käsilaukku. Minua oli jo tässä syksyn mittaan alkanut ärsyttää vanha käsilaukkuni, joka muistutti jotenkin Maija Poppasen laukkua; joka kerta kun etsin jotain, hain ja hain ja käteen tarttui vaikka mitä – vain jalkalamppu puuttui – muttei sitä mitä etsin… Joten kun näin kaupassa tämän, minä olin myyty ja laukku ostettu.

 

 

 

Tänään pyrähdin Jumbossa jälleen. Minun piti olla duunissa vaihteeksi pitkää iltaa, mutta asiaintila olikin sellainen, että sen minkä pystyin tekemään tänään, sain tehtyä suht ajoissa (lue: lähdin töistä jo puoli kuudelta), joten matkalla hakemaan lapsia sieltä ystäväni luota, piipahdin siellä Jumbossa. Noilla edellisillä reissuilla olin jo katsellut vähän haikaillen nahkatakkeja, mieli kovin teki. Ja perjantaiaamuna yritin laittaa päälleni puoltoista vuotta vanhaa mokkatakkiani, mutta se oli auttamattomasti liian iso – mihin esikoiseni sanoi: "äiti, sä olet vaan liian laiha, meidän suvussa naiset on yleensä vähän enempi tällaisia" ja keikisteli kädet lanteillaan 😀 – joten ajatus kypsyi ja tänään ostin itselleni nahkatakin. Kokoa 32/34! Hertsileijaa! Ja tarttuipa mukaan yksi puserokin, samaa kokoa.

 

 

 

Ei siis tosiaan niin että ostokseni olisivat olleet hankintoina jotain ihan pieniä juttuja, lähinnä ne ovat sitä kooltaan 😉 Niin ja päällä ne ovat kaikki erittäin mukavia! Jaksan yhä hämmästellä. Eläissäni en ole uskonut joskus olevani näin pieni – ja ei, en tiedä varsinaisesti enää aikoihin laihtuneeni, mutta liikunta tekee tehtävänsä. Enkä takaisin vaihda. Mieluummin ostan uusia vaatteita sen takia 😛