Talven tulon ToDo-lista

Talvi tekee tuloaan. Tänä aamuna mittari näytti -0,2 astetta aiheuttaen kevyen vaatepaniikin jälleen – missä on pipo? missä on hanskat? pärjääkö lapset kevyemmällä takilla ja lenkkareilla vai pitääkö etsiä jostain talvikengät jo? onko talvikengät enää edes käyvät? Ainakin tosikoinen tarvitsee uudet talvikengät, esikoinenkin meni jo viime talvena toista vuotta omillaan, joten todennäköisesti uudet pitää ostaa. Ja tosikoinen tarvitsee uuden talvihaalarin, esikoinenkin sellaisesta heti alkoi aamulla puhua, muttei hänen kokoiselleen oikein enää haalareita tuntunut viime talvenakaan löytyvän, joutuu tyytymään takkiin ja housuihin – ja ne taas kyllä jossain on.
 
Joka tapauksessa siis ihan jo lasten talvivarusteista saa ostoslistan, haalareita, takkeja, kenkiä… pitää käydä ostamassa. Mutta millon? Huomenna töiden jälkeen? Ilta vaan on niin kamalan lyhyt aika, mutta viikonloppu meillä on melkoisen täysi jo. 
 
Seuraava kohta todo-listaan napsahti autolla, tai oikeastaan kaksi seuraavaa kohtaa. 1) Sille onnettomalle sähkärille pitäis soittaa ja kovistella se vihdoin laittamaan meidän ulkopistokkeet kuntoon! Ei jaksa ei halua skrabata ikkunoita joka aamu, kun auton voisi laittaa lohkoonkin – kun valitettavasti ei sinne meidän autotalliin taida autoilla vielä tänä talvena olla asiaa… 2) Kyseisestä autotallista pitää jostain kaivaa esiin autoharja. Mazdassani on kyllä skraba, muttei sitä harjaa.
 
Sen sijaan yöpakkasesta huolimatta meillä oli tänä aamuna sisällä kohtalaisen lämmin. Nyt tässä kylmien tullen on vähän kärsitty siitä, että sisällä on palellut jatkuvasti. Mies löysi syyn: lämmityslaitteen ulkolämpöanturi on ilmeisesti rikki, sillä se väittää että ulkona on 25 astetta lämmintä! WTF?! Ei siis ihme, ettei se osaa lämmittää sisätilaa adekvaatisti 😛 Ensi viikolla tulee asentaja sitä ihmettelemään, sillä välin on lämmitysveden lämpö säädetty melkein 30 asteeseen ja näyttää se toimivan kohtalaisesti.
 
Sisätilojen lämpöön vaikuttaa tietysti pari muutakin asiaa. Olisi kiva saada varastoon ja kodinhoitohuoneen väliin ovi, sillä sieltä pääsee kylmää ilmaa asuintiloihin. Välikaton reiät asuintiloista vintille on nyt kai sentään kaikki villattu taas, mutta välikatossa on villaa vain se 10cm. Autotallin puolelta pitäisi siis saada iv-putket kuntoon, jotta sinne saisi puhallusvillat lisäksi.
 
Niin, sitten vielä talvirenkaat. Ne olisi pitänyt mazdaan vaihtaa jo viikonloppuna, muttei ehditty. On nimittäin niin slicksit alla, aikalailla sakkorajalla, sateella jo luistaa aika tavalla, joten sitten kun tiet ovat ekan kerran jäässä, olen renkaineni pulassa. Siinä vaiheessa en luultavasti pääse kotoa paria kilometriä pitemmälle, matkani tyssännee viimeistään siihen onnettomaan risteykseen, jossa tänään pussasin edellä olleen puskuria – olen aivan satavarma, että hän antoi autonsa palata taaksepäin, kun lähti muttei lähtenytkään, mutta kieltää tietenkin kaiken. Onneksi ei autoihin tullut mitään näkyvää vauriota.
 
Onhan tässä tätä talvivarautumista vielä tehtävänä. Onneksi päivälämpö on kuitenkin vielä kymmenen asteen tietämissä. Mutta onpa taas jotenkin törkeän aikaisessa tämä kylmä. Tai no, kylmähän tässä on ollut koko ajan. Miten pääsisi jonnekin lämpimään?

Pieleen mennyt vaatevalinta

Joskus se vaan on vaikeeta saada oikeat vaatteet päälleen. Jahkaa ja jahkaa, vaihtaa ja vaihtaa taas, kokeilee ja miettii ja lopulta päätyy johonkin. Useimmiten päädyn oikeaan, fiiliksen kannalta, mutta joskus käy niinkin kuin tänään, että kävellessäni kotiovelta autolle jo tiedän valinnan menneen täysin vikaan. Siinä vaiheessa vaan ei yleensä enää ole aikaa kääntyä takaisin ja uusia koko vaatekertaansa vielä kerran. Minkä jälkeen koko automatkan ajan epämukava "väärät vaatteet päällä" -olo vain voimistuu ja sen jälkeen onkin tyhmä fiilis koko päivän.
 
Minulle on tavallista se, että jo illalla mietin, mitä seuraavana päivänä päälleni laitan. Tai oikeastaan, saatan miettiä vaatevalintojani useita päiviä eteenpäin, peilaten viikon agendaani siihen, mihin vaatteisiin milloinkin kenties haluaisin pukeutua, riippuen siitä, missä milloinkin olen. Varmistaakseni, että minulla on oikeat vaatteet puhtaina oikeina päivinä. Minulla on myös sellainen rajoite pukeutumisessa, etten voi enkä halua käyttää samoja vaatteita, so. esim. samoja housuja tai samaa puseroa, kahta päivää peräjälkeen tai samassa paikassa, en ainakaan samalla viikolla. Joten pelaan jatkuvasti jonkinlaista vaatepalapeliä ja hyvin nopeasti alan tuntea, että valinnanvaraa on liian vähän. Siksi haluan jatkuvasti uutta vaatetta.
 
Aika usein vaatepalapelini palat loksuvat paikalleen kohtalaisen onnistuneesti, pieniä fiilarimuutoksia saattaa viikon varrella esiintyä, mutta tottahan niin pitääkin olla. Aamulla pitää ollakin vähän pelivaraa vaatteiden suhteen, vara muuttaa mieltä. Jos ei teekään mieli laittaa housuja vaikka oli suunnitellut. Tai haluaakin toisenlaisen puserokokonaisuuden. Siksi minulla on aina lyhyelläkin reissulla aivan liikaa vaatetta mukana. Pitää olla mahdollisuus muuttaa suunnitelmia fiiliksen mukaan. On kamalaa olla vääränlaisissa vaatteissa koko päivä.
 
Joskus niin kuitenkin käy ihan himassakin. Kuten tänä aamuna. Illalla olin jo määritellyt, että laitan jalkaani uusimmat mustat farkkuni, joissa viihdyn niin hyvin. Puseroasia oli vähän hakusessa, mutta tuumasin, että kaipa se aamulla siitä selkiytyy. Aamuun mennessä olinkin jo päättänyt, että laitan mustan hihattoman paidan ja metsänvihreän collariboleroni, enkä tänään korkoja vaan mustat tennarityyliset, mikähän niiden nimi ikinä on.
 
Aamulla kuitenkin sain päähäni, etten haluakaan niitä farkkuja, koska niissä olin viime ja edelliselläkin viikolla jo niin monena päivänä duunissa, etten niitä enää tänään laita. Meinasin jo vetää päälleni toiset farkut, mutta vaatekaapilla sain jonkun oudon hetkellisen mielenhäiriön ja vedinkin jalkaani mustat pussilahje-optioiset kangashousuni – yhdet lempihousuistani kyllä, mutta ovesta ulos astuessani totesin, että tänään ne olikin virheliike. Ei sittenkään tämän päivän juttu.
 
Vihreä collarikin jäi sitten kotiin, koska se oli niin armottoman ryppyinen, ettei sitä voinut silittämättä laittaa eikä hitaan aamun päätteeksi siihen enää ollut aikaa. Joten laitoin viimeisimmän ostokseni, mustan vastaavaan, joka on kyllä ehdoton lempparini, mutta samassa kategoriassa niiden farkkujen kanssa: viime aikoina ollut aivan liikaa päällä. Oli se silti oikeampi vaihtoehto kuin se pinkki collari, jonka jo melkein laitoin.
 
Tässä asusteessani, ne mustat tossutkin jalassa, vedin nahkarotsia niskaani vain todetakseni, ettei se nyt sopinut ollenkaan muuhun vaatetukseeni. Tiedän, olen aivan liian nyanssiherkkä, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Joten valitsin naulakosta fleecetakin. Lempivaatteita sekin, mutta jälleen jo autolle kävellessäni totesin, että vikatikki, ei yhtään sitä, mitä tänään haluaisin päälläni pitää. Ja vikatikkeys vain vahvistui, kun kävelin autolta töihin. Jouduin jättämään auton vaihtoehtoparkkiin vähän kauemmas, kun meidän halli oli jo täynnä tullessani. Ajattelin kävellessäni sytyttää tupakan – ja totesin, että stendarini olikin sen nahkarotsin taskussa!
 
Nyt saan siis kärvistellä täällä vaatteissa, joissa en juuri tänään viihdy. Ja totesin juuri housujeni olevan likaisetkin. Enkä tupakallekaan pääse ilman että tarvii pummia joltain tulta. Kämmi!

Kohtalaista odottelua

Syksyn bootcampilla, itpro-yhteisön tapaamisessa. Tupa täynnä it-asiantuntijoita, joista suurin osa on siirtynyt suoranaisesta nörttiydestä vähintään lähestyvään keski-ikään, hiukset siisisti leikattuina, sormus vasemmassa nimettömässä vakiintumisesta kertomassa, piha täynnä perheautoja. Pöydät notkuu läppäreistä, ilmassa kaikuu puheensorinaa ja naurua, vielä jaksaa nauraa wlanin katkoille ja hitaille virtuualikoneyhteyksillekin. Joukossa on mukava olla, eikä tekeminenkään niin kamalan vakavaa. Onhan kyse it-hörhöjen keskinäisestä geimistä.
 
Puheessa vilisee it-termejä, puhutaan servereistä, requesteista, id:istä, policyista, installoimisesta, draivereista, setupeista, iippareista, dns:stä, disabloimisesta… Jokainen värkkäilee yksin tai yhdessä jonkinlaisen virtuaalikoneen kimpussa, asennellen, konffaillen, pystyttäen omaa ymäristöään yhteiseen virtuaaliympäristöön. Paitsi minä. Mutta minä olenkin vähän erilainen nuori – tai vanha 😛 – täällä muutenkin. Moninkertainen vähemmistö. Ainoa nainen, ainoa oman ryhmäni edustaja, ainoa jonka tausta ei ole it-koulutus tai muuten vaan nörttinen vaan jotain aika muuta.
 
Ihan hyvin tänne sulaudun silti. En minä ole koskaan ennenkään antanut vähemmistöisyyteni haitata elämääni. Ainahan olen ollut jonkinlaisessa vähemmistössä! Jos se häiritsisi elämääni, olisin kai jossain ihan muualla töissä, tekisin kai jotain ihan muuta kuin säätäisin koneita, koodailisin, häsäisin webbi- ja mossi-härpäkkeiden parissa. Heh, toisaalta, vähemmistössä olen siinäkin, että käytän mahdollisimman vähän jargonia, käytän just niin epäammattimaisia termejä kuin minua huvittaa 😀
 
Minä en tosiaan väännä omaa ympäristöäni pystyyn tuonne yhteiseen laariin, mutta omaa ympäristöäni pystyttelen yhtä kaikki. Tuossa usbi-piuhan päässä sinistä valoa vilkuttaa pikkuinen lacie-kiintolevy, jossa pyörii tuossa jo hetki sitten asenneltu ihka uusi Moss-ympäristö. Kaikki tällä haavaa uusinta teknologiaa: on WinServer2008, SQLServer2008, MOSS2007 – juuei vielä 2009:n betaa käyttössä, se sitten ajallaan.
 
Kun asennellessa kaikki menee hyvin, se on parhaimmillaankin tylsää odottelua. Valitaan pari täppää, odotetaan, että kone tekee loput, valitaan seuraavat täpät ja odotetaan taas, että kone duunaan duuninsa. Vähän webistä konffausohjetta, onnekasta tämän aamun kannalta, että tähän asti pahimman ongelman on aiheuttanut oikutteleva wlan. Kiitos ehkä työkaverin hyvin tekemälle pohjatyölle ws- ja sql-ympäristöjen rakentelussa virtuaalikoneeksi. Ja loppukiitos hyvin paketoidulle asennusmedialle, jonka eilen kopioin firman verkosta itselleni. Ainiin, ja sillekin vielä, että duunikaveri ehti mediaa jo testata sen verran, että yksi pieni puute tuli huomattua ja sain senkin korjattua ennen kuin itse sitä käytin.
 
Koneen raksutellessa menemään hain kameran autosta. Bootcamp on jälleen täällä komeissa järvimaisemissa, joten tällä kertaa ajattelin saada vähän parempaa kuvamatskua täältä kuin viime keväänä. Se tosin saa vielä odottaa, ollaan toistaiseksi pellon keskellä, joten kuvakohteeksi pääsivät lähinnä nämä it-ihmiset täällä tämän tunnelmallisen tilan lisäksi.
 
Jaa, mossi näyttää asentuneen, nyt pääsee hommiin, kun pääsee konffaamaan asetukset kuntoon ja luomaan saitit paikalleen. Tai no, ehkäpä pitäisi vielä sen verran asennella ensin, että laittaa officenkin paikalleen. Saa odottelut odoteltua kerralla ja sitten pääsee tositoimiin. Ei mut damn, ei se onnistukaan näillä resursseilla. Äh. Ens viikolla toimistolla siis vaan.

Nukkumisesta ja kukkumisesta

Minä olen tunnetusti illanvirkku, kukkuja, yömyöhään valvoja, joka ei normaalisti ole nukkumassa ainakaan ennen yhtätoista, useimmiten ei ennen puolta yötä. Unta otetaan palloon sitten aamulla niin pitkästi kuin sallitaan – arkena, uuh, herätys on tappava, viikonloppuna se riippuu lähinnä lapsista. Iltakukkumiseen on ihan luontaisen illanvirkkuuden lisäksi syynä se, että vuorokaudessa on vaan liian vähän tunteja kaiken sen tekemiseen, mitä haluan tehdä.
 
Viimeiset vuodet riesanani on kaiketi luontaisen herkkäunisuuden lisäksi unihäiriöt. Iltanukahtaminen on vaikeeta, jos ei osu juuri tasan oikeaan aikaan illalla nukkumaan. Oikean hetken tunnistaminen on joskus helppoakin, mutta useimmiten en sitä edes huomaa, koska teen jotain, joten menen nukkumaan kun tekemiset on tehty. Jolloin unensaanti saattaa kestää pitkään, pitkään, pitkään… Ja sitten saatan herätä aamuyöstä pyörimään. Tai jos vaikka muksut heräilee ja herään siksi kesken unien, en saa kovinkaan helposti uudestaan unen päästä kiinni.
 
Jos on hyvää seuraa, vietän aikaa kavereiden kanssa, "bilettämässä" (vihaan muuten tota sanaa, mutten keksi parempaakaan kattotermiä just nyt), saattaa kieltämättä kello pyörähtää aamun puolelle ennen kuin olen nukkumassa, mutta unihäiriöinen minä ei saakaan yleensä silloin enää oikein unta, pyörin sängyssä ehkä pari tuntia ja nousen sitten uuteen päivään, jonka selviydyn RedBullin ja kahvin voimin. Seuraavana yönä ei yleensä unihäiriöt vaivaa – voin nukkua kevyesti 13-14 tuntia putkeen. Kahden yön unet kerralla 😉
 
Välillä tuntuu, että elän kroonisessa univajeessa ja väsymyksessä, viime ajat myös henkisesti. Nyt tuntuu, että kun tämä tietty henkinen väsymystila ja viime aikojen rankka aika on jossain määrin lauennut ja valoisampaa on näköpiirissä, nukkuisin vaan koko ajan – ja nukun muuten sikeästi kun nukun! Eilen menin nukkumaan illalla ennen yhdeksää – mutta kymmenen jälkeen soi puhelin. Ja kun sen puhelun lopetin, ei mennyt kauan kun se soi uudestaan. Niinhän se menee, murphyn lain mukaan, et kun kerran menee ajoissa nukkumaan, soi puhelin värään aikaan 😉
 
Samahan se pätee niihin lasten heräilyihin. Jos menee aikaisin nukkumaan ajatuksena, että saa kunnon yöunen, varmana jompi kumpi lapsista herää yöllä ja monta kertaa. Jos on ollut vaikeuksia nukahtaa illalla sellaisena yönä kun toinen lapsista herää, herää se lapsi viisi minuuttia sen jälkeen kun minä olen viimein saanut unen päästä kiinni. Ja aamulla, jos on poikkeusaamu, saisi nukkua normaalia pitempään, varmasti soi puhelin tai jotain aivan liian aikaisin. Tai mikä raivostuttavinta, herääkin itse aikaisin, eikä saakaan enää unta.

Ruskaretki

Oltiin eilen koko perheen voimin Nuuksiossa ulkoilemassa. Haukankierros, 4km taivalta, upeat maisemat, on ollut meidän vaki-hike jostain hamasta ties mistä asti, sitä on tallattu monet kerrat lastenkin kanssa, muttei nyt pariin vuoteen. Niinpä kun eilen puhuttiin ulkoilusta, kun oli niin hieno ilma, halusi esikoinen pitkästä aikaa juuri Haukankierrosta kiertämään. Mikäpä siinä. Kamera mukaan ja menoks.
 
SH105556
 
Nuuksiossa oli näiden leveysasteiden ruska upeimmillaan, harmi tosin, ettei Haukankierroksella ollut sitä parasta loistetta nähtävillä puuvalikoiman vuoksi. Koivut on niin kovin keltasia vaan. Mietin ystävääni, joka juuri eilen lensi Lappiin käymään, ja niitä paria, jotka asuvat siellä. Siellä mahtaa olla hienoa, kun kerran täälläkin tässäkin määrin! Vai onko komein ruska siellä tähän aikaan jo ohi? Joskus pitää päästä Lappiin ruska-aikaan!
 
SH105595  SH105617
 
Lapset hyörivät ja pyrähtelivät reitillä ja reitiltä pois. Jokainen kaatunut puunrunko piti kokeilla kävellä. Jokainen puro piti tutkia ja hypellä sen yli. Jokainen kallio piti kiivetä. Kuljin perässä kameran kanssa, harmitellen sitä, että tytöt on niin vikkeliä liikkeissään, että aina siihen mennessä kun olin vasta nostanu kameran tähdätäkseni, olikin likat jo siirtyneet eteenpäin 😀
 
SH105561  SH105575
 
SH105604
 
Pysähdyttiin me vähän evästauollekin tietenkin. Oltiin tosin syöty just ennen retkelle lähtemistä, joten mitään isoja eväitä ei ollut, mutta koska syöminen tuollaisella reissulla on lapsille niin supertärkeää, oli reppuun pakattu edes vähän keksejä ja mehua. Niitä istuttiin kalliolla syömässä, upeaa ruskaista järvimaisemaa ihaillen.
 
SH105588  SH105582
 
Loppumatkasta, ehkä vikan kilometrin ajan, alkoi tytöistä jo näkyä väsymys. Esikoinen kiukutteli, jos joku halusi pysähtyä kohdassa jossa hän ei. Ja tosikoinen alkoi kompastella, muttei onneksi satuttanut itseään pahemmin, vaikka muutaman kerran kaatuilikin. Parkkipaikalla kumpikin tyttö olisi silti ollut valmis lähtemään uudelle parin kilometrin lenkille 😀
 
Pakkauduttiin kuitenkin autoon ja kotimatkalle. Ajettiin vähän eri reittiä kuin yleensä, Bodom-järven ohi, missä upeat ruskapuut reunusti tietä. Harmi vaan, että kamera oli takaluukussa, eikä toisaalta autossa vauhdissa olisi mitään hyviä kuvia saanutkaan.