Eilen käytiin tosikoisen kanssa ruokakaupassa hoitopäivän päälle. Kotiin ajeltaessa kuului takapenkiltä ihan yhtäkkii huudahdus: "Äiti! Vitsi, mä unohdin muistuttaa sua kaupassa, et isille ois pitäny ostaa shampoota!" Minä olin hiukan, että ohoh! niinkun siis tuo minun viisveeni, miten se noin isolta oikein kuulostaakin?! Tänä aamuna vietiin samaista tytärtä päiväkotiin yhdessä miehen kanssa ja vielä tuossa aamulla tosikoinen pahoitteli iskälle: "Isi, me käytiin äidin kanssa kaupassa eilen, mut anteeks, mä unohdin sanoo äidille, et ostaa sulle shampoota."
Esikoinen jäi taas tänä aamuna aamupalapöytään meidän muiden lähtiessä jo töihin ja hoitoon. Esikoisella on viikossa kolme kymmenen aamua, jotka mukavasti lyhtentää yksinäisiä iltapäiviä, mutta onhan se jotenkin surullista jättää laps aamullakin yksin moneksi tunniksi, selviytymään sieltä kouluun ihan itsekseen. Muistuttelin vielä, että tekee sitten läksyt koulun jälkeen ennen kuin isi tulee hakemaan tyttöä mummille, kun tajusin yhtäkkiä, että tänä syksynä on läksytaistot loistaneet poissaolollaan tyystin. Tytär on aivan mahtavasti huolehtinut niin itsensä kouluun kuin sieltä kotiin ja huolehtinut läksyjensä tekemisestä itsenäisesti. Ja eilen näytti ensimmäistä enkun pikkukoetta, josta oli saanut täydet pisteet.
Millon mun lapset on kasvaneet noin isoiksi? Milloin tosikoinen on alkanut huomata huolehtia asioista? Milloin esikoinen on alkanut pärjätä itsenäisesti, kulkea itsenäisesti, huolehtia asioistaan itse? Toisaalta ihan mielettömän ihanaa huomata, miten reippaat ja fiksut ja pärjäävät lapset minulla on. Toisaalta tulee väkisinkin mieleen, että onko tämä meidän hirveän kiireinen elämänrytmi, se että äiti on niin paljon poissa, onko se kasvattanut meidän lapset liiankin varhain liian suureen itsenäisyyteen? Tavallaan molemmat on aina olleetkin omatoimisia ja tietyllä tavalla itsenäisiä, luonteeltaan, mutta eikös nyt 5 ja 8 -vuotiaat vielä ole äidin pieniä?
Pohdiskeleva esikoiseni eilen sanoi iltapalalla, että on hassua miten vaikka hän lähestyy jo kymppiä (iässään), tuntee itsensä vielä monesti pieneksi. Kotona tietty sellainen pikkusiskon paapominen näkyy, on kotona se iso. Ja ottaa välillä vähän liikaakin vastuuta siskosta, viikko sitten siellä kaupoissakin tosikoisen juoksennellessa esikoinen komenteli siskoaan vaikka minä annoin juosta. Jouduin ihan sanomaan, että ei sun tarvii huolehtia, anna juosta vaan, kyllä minä huolehdin. Olenko niin paljon poissa, ettei tyttärenikään usko, että pystyn huolehtimaan lapsistani?
Ei nyt ehkä niin sentään. Esikoinen on aina ollut vähän sellainen lammaskoira pikkusiskon suhteen kaupoissa ja muuallakin. Toisaalta mukavaa, olen voinut rauhallisin mielin antaa lasten mennä keskenään, kun olen tiennyt, että järkevä esikoiseni pitää tuulihattu-toisikoiseni kaidalla tiellä ja turvassa. Minä kyllä nautin siitä, kun näen heidän kasvavan ja ymmärtävän ja ottavan vastuuta. En ole koskaan oikeastaan edes yrittänyt tehdä heistä minusta riippuvaisia, päin vastoin olen kannustanut siihen, että oppivat huolehtimaan itse. Mutta olenko potkinut heitä siihen liikaakin?
Ehken kuitenkaan. Ovathan he kuitenkin vielä maman murusia, sylikissoja ja halihalityttöjä 🙂 Tosikoinen alkoi joskus ehkä jo pari vuotta sitten kutsua minua mamaksi kun halitutti, siitä tuli meidän kolmen oma hellittelyjuttu, tytöt sanoo "mamaa!" ja minä vastaan "bambiinaa!" ja sitten sylitellään ja halitellaan. Aivan ihania, maman pikku bambinoja. Niin isoja jo, vaikka ovatkin niin pieniä vielä. Maailman ihanimmat lapset 🙂
