Minä olen tunnetusti illanvirkku, kukkuja, yömyöhään valvoja, joka ei normaalisti ole nukkumassa ainakaan ennen yhtätoista, useimmiten ei ennen puolta yötä. Unta otetaan palloon sitten aamulla niin pitkästi kuin sallitaan – arkena, uuh, herätys on tappava, viikonloppuna se riippuu lähinnä lapsista. Iltakukkumiseen on ihan luontaisen illanvirkkuuden lisäksi syynä se, että vuorokaudessa on vaan liian vähän tunteja kaiken sen tekemiseen, mitä haluan tehdä.

 

Viimeiset vuodet riesanani on kaiketi luontaisen herkkäunisuuden lisäksi unihäiriöt. Iltanukahtaminen on vaikeeta, jos ei osu juuri tasan oikeaan aikaan illalla nukkumaan. Oikean hetken tunnistaminen on joskus helppoakin, mutta useimmiten en sitä edes huomaa, koska teen jotain, joten menen nukkumaan kun tekemiset on tehty. Jolloin unensaanti saattaa kestää pitkään, pitkään, pitkään… Ja sitten saatan herätä aamuyöstä pyörimään. Tai jos vaikka muksut heräilee ja herään siksi kesken unien, en saa kovinkaan helposti uudestaan unen päästä kiinni.

 

Jos on hyvää seuraa, vietän aikaa kavereiden kanssa, "bilettämässä" (vihaan muuten tota sanaa, mutten keksi parempaakaan kattotermiä just nyt), saattaa kieltämättä kello pyörähtää aamun puolelle ennen kuin olen nukkumassa, mutta unihäiriöinen minä ei saakaan yleensä silloin enää oikein unta, pyörin sängyssä ehkä pari tuntia ja nousen sitten uuteen päivään, jonka selviydyn RedBullin ja kahvin voimin. Seuraavana yönä ei yleensä unihäiriöt vaivaa – voin nukkua kevyesti 13-14 tuntia putkeen. Kahden yön unet kerralla 😉

 

Välillä tuntuu, että elän kroonisessa univajeessa ja väsymyksessä, viime ajat myös henkisesti. Nyt tuntuu, että kun tämä tietty henkinen väsymystila ja viime aikojen rankka aika on jossain määrin lauennut ja valoisampaa on näköpiirissä, nukkuisin vaan koko ajan – ja nukun muuten sikeästi kun nukun! Eilen menin nukkumaan illalla ennen yhdeksää – mutta kymmenen jälkeen soi puhelin. Ja kun sen puhelun lopetin, ei mennyt kauan kun se soi uudestaan. Niinhän se menee, murphyn lain mukaan, et kun kerran menee ajoissa nukkumaan, soi puhelin värään aikaan 😉

 

Samahan se pätee niihin lasten heräilyihin. Jos menee aikaisin nukkumaan ajatuksena, että saa kunnon yöunen, varmana jompi kumpi lapsista herää yöllä ja monta kertaa. Jos on ollut vaikeuksia nukahtaa illalla sellaisena yönä kun toinen lapsista herää, herää se lapsi viisi minuuttia sen jälkeen kun minä olen viimein saanut unen päästä kiinni. Ja aamulla, jos on poikkeusaamu, saisi nukkua normaalia pitempään, varmasti soi puhelin tai jotain aivan liian aikaisin. Tai mikä raivostuttavinta, herääkin itse aikaisin, eikä saakaan enää unta.

Oltiin eilen koko perheen voimin Nuuksiossa ulkoilemassa. Haukankierros, 4km taivalta, upeat maisemat, on ollut meidän vaki-hike jostain hamasta ties mistä asti, sitä on tallattu monet kerrat lastenkin kanssa, muttei nyt pariin vuoteen. Niinpä kun eilen puhuttiin ulkoilusta, kun oli niin hieno ilma, halusi esikoinen pitkästä aikaa juuri Haukankierrosta kiertämään. Mikäpä siinä. Kamera mukaan ja menoks.

 

 

Nuuksiossa oli näiden leveysasteiden ruska upeimmillaan, harmi tosin, ettei Haukankierroksella ollut sitä parasta loistetta nähtävillä puuvalikoiman vuoksi. Koivut on niin kovin keltasia vaan. Mietin ystävääni, joka juuri eilen lensi Lappiin käymään, ja niitä paria, jotka asuvat siellä. Siellä mahtaa olla hienoa, kun kerran täälläkin tässäkin määrin! Vai onko komein ruska siellä tähän aikaan jo ohi? Joskus pitää päästä Lappiin ruska-aikaan!

 

 

 

Lapset hyörivät ja pyrähtelivät reitillä ja reitiltä pois. Jokainen kaatunut puunrunko piti kokeilla kävellä. Jokainen puro piti tutkia ja hypellä sen yli. Jokainen kallio piti kiivetä. Kuljin perässä kameran kanssa, harmitellen sitä, että tytöt on niin vikkeliä liikkeissään, että aina siihen mennessä kun olin vasta nostanu kameran tähdätäkseni, olikin likat jo siirtyneet eteenpäin 😀

 

 

 

 

Pysähdyttiin me vähän evästauollekin tietenkin. Oltiin tosin syöty just ennen retkelle lähtemistä, joten mitään isoja eväitä ei ollut, mutta koska syöminen tuollaisella reissulla on lapsille niin supertärkeää, oli reppuun pakattu edes vähän keksejä ja mehua. Niitä istuttiin kalliolla syömässä, upeaa ruskaista järvimaisemaa ihaillen.

 

 

 

Loppumatkasta, ehkä vikan kilometrin ajan, alkoi tytöistä jo näkyä väsymys. Esikoinen kiukutteli, jos joku halusi pysähtyä kohdassa jossa hän ei. Ja tosikoinen alkoi kompastella, muttei onneksi satuttanut itseään pahemmin, vaikka muutaman kerran kaatuilikin. Parkkipaikalla kumpikin tyttö olisi silti ollut valmis lähtemään uudelle parin kilometrin lenkille 😀

 

Pakkauduttiin kuitenkin autoon ja kotimatkalle. Ajettiin vähän eri reittiä kuin yleensä, Bodom-järven ohi, missä upeat ruskapuut reunusti tietä. Harmi vaan, että kamera oli takaluukussa, eikä toisaalta autossa vauhdissa olisi mitään hyviä kuvia saanutkaan.

Nousi se aurinko tänäänkin, sumun keskeltä, häikäisevänä oranssina pallona. Aamu oli viileä, kuten aamut on olleet. Pelloilta ja joesta nousi usva, jonka läpi aurinko säteitään taivaanrannassa työnsi. Harmittelin, ettei motarilla voinut kesken kaiken pysähtyä ottamaan kuvaa – näky oli kerrassaan upea.

 

Tällä hetkellä on taas oma elämä ja omat tunteet eräänlaista sumua täynnä myös. Aurinko nousee ja laskee sielläkin, toivoa luoden, vakuuttaen, että sumu hälvenee joskus. Juuri nyt kaikki kuitenkin kieppuu niin sen usvan pyörteissä, tunteiden ja tapahtumien myllerryksessä, että on vaikeaa nähdä niitä kirkkaita säteitä. Joskus on vaikeaa nähdä jopa mistä suunnasta se aurinko nousee. Jospa se ei olekaan se itä?

Eilen kävin ruokakaupassa ja ajattelin täydentää jääkaapin siiderivarastoa parilla itselleni maistuvalla kuivalla. Crowmooren ollessa paikallisen S-marketin hyllystä yhtä vaille lopussa, piti lisäksi ottaa sitä seuraavaksi parasta, eli Fizzin Original Dryta. Otin käteeni pullon, tuijotin sitä hetken, laitoin takaisin hyllyyn ja tartuin sen sijasta samanmoiseen tölkkiversioon. Jostain kumman syystä siideri vaan maistuu tölkistä parhaalta. Paremmalta kuin pullosta tai edes lasista jäiden kanssa. Go figure. Mutta sama koski kokista silloin kun vielä sitä lajia ylipäänsä lipitin.

 

Toinen hassu oikku on, että jäätelö maistuu parhaalta suoraan paketista. Ei niistä Ingmanin ja Valion peruspahvipaketeista, blaah, mutta sellaisista oikeista containereista. Vähintäänkin kliseistähän on nainen kriisissä lusikoimassa jätskiä suoraan paketista, aitoon allymacbealiläiseen tapaan. Kriisi tai ei, lusikoin jäätelöni mieluiten suoraan paketista 😀 Ben&Jerry’s, Creamy, Carte d’Or (etenkin ne pienemmät Passion for… -paketit)… Siinä vain on se huono puoli, että paketista suoraan sitä jädeä tulee syötyä helposti aivan liikaa. B&J-paketti menee normaalioloissa kevyesti kerralla, jos niikseen tulee 😛

 

Yleensä vaikkei mikään muu maistuisi, jätski minulle maistuu aina. No, melkein 😛 En minä silti ihan helposti sitäkään ylensyö. Enimmillään olen kerran nuoruudenkapinassani vastustanut äidin tekemää ruokaa syömällä sen sijaan lounaaksi täyden litran valion uuniomenaa, silloin varmaan Mövenpickiä lukuunottamatta eksoottisin kaupasta löytynyt jätskimaku 😉 mutta olo sen jälkeen oli sanalla sanoen kuvottava. Puoli litraa menee kuitenkin helposti. Jos antaa mennä. Ja paketista se käy helposti…

 

Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös maidon/mehun juomisen suoraan tölkistä, jääkaapin ovi auki. Tapa, jota mieheni ei koskaan ole hyväksynyt, joten joksikin aikaa alkuaikoina jätin tavan, sittemmin palasin siihen salaa 😉 Toisaalta, nyt en enää juo sen paremmin maitoa (sellaisenaan) kuin mehuakaan, vaan lähinnä vettä (hanasta lasiin, en enää kaipaa vältsisti jääkaappikylmää vettä), joten tämä ei nyt enää ole ongelma meidän perheessä 😉

 

Pizzaan ja sen maistumiseen liittyy myös vahvasti tapa syödä sitä. Pizza pitää ehdottomasti syödä kolmiolohkoina käsin – maistuu aivan toisella tapaa kuin haarukalla ja veitsellä syöty pizza! Mistä johtuikin mieleeni viimeöinen uni, joka kertonee jotain tämänhetkisestä suhteestani ruokaan ja syömiseen. Näin unta, että mieheni ja siskoni söivät pizzaa, mutta minä en sitä halunnut, kunnes se oli loppu ja sitten pikkuisen harmittikin, etten ollut ottanut edes yhtä palaa. Jaa, voihan tuo uni kertoa monesta muustakin asiasta, mutten ehkä nyt ala tässä sitä analysoida.

 

Ennen söin paljon. Ja kun going got tough, söin vielä enemmän. Nyt syön normaalisti (paitsi pms-päivinä jolloin tuntuu että puputan kokoajan jotain) vähän ja kun going gets tough, syön vielä vähemmän – niin, äsken söin jäätelöä suoraan paketista ehkä peräti neljän lusikallisen verran… En muuten vielä meidän äsmarketista löytänyt niitä uusia jätskejä, joita systeri blogissaan mainosti. Harmi.

Tällä viikolla on silmille jo iskenyt tuo aina vain aikaisemmin laskeutuva pimeys. Maanantaina alkoi hämärtää jo matkalla tanssitunnille, keskiviikkona kotiin lähtiessä oli jo ihan kunnolla pimeää. Märkää ja pimeää. Autojen ajovalot heijastuivat märästä asfaltista, tuulilasiin löi tihkua, joka sinkosi valonsäteet vielä pahemmin joka suuntaan, tehden näkyvyydestä pelkän vitsin.

 

Ja on kylmä. Niin vietävän kylmä! Sisällä toimistossakin, mutta ennen kaikkea tuolla ulkona. Nahkatakkini on ihana ja lämmin, mutta pitäisi taas oppia ottamaan itsellekin hanskat jo käteen. Lapsille sentään olen saanut sellaiset usutettua aamuisin mukaan matkaan. Mutta itselläni on nytkin sormet aivan kohmeessa, kun kävin tunnin iltakävelyllä, eikä tietenkään mitään käsineitä tullut käteen laitettua.

 

Tänä iltana ei sentään satanut. Mutta märkää ja kuraista on kaikkialla – senhän nyt näkee vaikka noista kenkäkuvista parin päivän takaisessa entryssä: kaikkien kenkien korot kurassa – meidän pihakin, kun on tuota soraa ja savea. Puissa on vielä lehdet ihmeen hyvin tallella, vähän ovat alkaneet kellastua ja putoilla, mutta syksyn harmaus on ihan täyttä totta. Ei ne puiden lehdet näemmä paljon lohduta, kun muuten on harmaata ja likaista.

 

Tiedän monia, jotka osaavat nauttia syksyn kirpeydestä ja ruskan väriloistosta. Kuulaista syysilloista – jos niitä vaan olisi eikä aina tätä pilveä! – ja koti-illoista takan ääressä. Minä en ole koskaan osannut nauttia syksyn ensimmäisestäkään aspektista. Ruska, ok, ihan kaunista väreineen, mutta kuten joskus vuosi-pari sitten kirjoitin, luonto pukeutuu parhaimpiinsa kuoleman edellä. En pidä kirpakoista ilmoista, en pidä sateesta, en pidä tihenevästä pimeydestä. En pidä nurkan takana odottavasta talvesta.

 

Pidän kyllä illoista takan ääressä, kirjan kanssa sohvalle käpertyneenä. Kieltämättä, siihen tarvitaan viielämpi ilma ulkona, kesähelteellä ei takkaa kaipaa. Mutta nyt on meillä takka vähän käyttökelvottomassa paikassa, kasaamattomien kalusteiden ympäröimänä. Sohvat täynnä jotain. Eikä siellä ole valoja, kun ei ole sähköjä. Rajaa kirjan lukemisen ulos. Sitä paitsi, lukisin muutenkin vielä mieluummin ulkona auringossa. Olosuhteiden sanelemaa se takasta nauttiminen.

 

Juuri nyt kömpisin suunnattoman mielelläni peiton alle ja tulisin sieltä pois vasta kun seuraavan kerran elohopea – tai etanoli tai whateva – täällä Suomessakin suvaitsee nousta yli kahdenkymmenen asteen. Tai no, helmikuussa voisin tehdä poikkeuksen lentääkseni 10 päiväksi Kanarialle. Mutta sitten taas takaisin. Peiton alle, talviunille. Aika vaipua horrokseen. Tod.