Siskokset kuin ilvekset

Ei me sitä itse aina niin noteerata, mutta muiden mielestä me ollaan samannäköisiä. Ainakin riittävästi, että siskoksiksi tunnistetaan. Niin meille ainakin aina sanotaan, kun ollaan yhdessä liikkeellä ja jomman kumman tuttuun törmätään ja siskoa kaverille esitellään. Ei se paha ole, tietenkään, vaikka jokainen jollain tavoin uniikki mielellään olisikin. Mutta siskoni on kaunis, joten mikäs tässä ollessa, jos samannäköisiksi sanotaan. Eilen tosin sisko taisi sanoa jotain suuntaan vice versa, joten, well, *shrug*.
 

Sisters :)

 
Eilen vietettiin yhdessä tyttöjen iltaa, kaksin, vaihteeksi. Aloitettiin stadissa pienellä shoppailulla. Hentsusta lähti mukaani farkku-minihame (I love it 🙂 ) jollaista siskokin kokeili muttei edelleenkään kuulemma osaa käyttää hameita, musta toppi, mustat caprit, musta pitkähihainen pusero – back to black… Hentsusta mentiin Dinskohon, mistä ostettiin kumpikin kaksi paria kenkiä – prikulleen samanlaiset, muttei suinkaan tarkoituksellisesti 😀 Satuttiin vaan tykästymään samanlaisiin. Siinä kun vielä olisi ollut mukana serkku, jolla kuulemma on myös siskoni kanssa samanlainen maku, olisikin ollut hupaisaa…
 
Käveltiin Kampinkeskuksen läpi Tennarille, mistä matkan varrella systeri osti meille bagelit ("kumman haluat, savulohen vai paahtopaistin?" "ihan sama" "niin mullekin" – joten syötiin ne puoliksi) sillä välin kun minä hain itselleni Anttilasta uuden ripsarin. Nyt on älyn hyvä ripsiväri, MaxFactorin joku, kiitos siitäkin siskolle, kun osasi sitä suositella! Tennarissa ostettiin vielä sulassa sovussa suklaapopparit puokkiin ja sitten leffaan. Mamma mia, here I go again. My my, how can I resist you? Oli hauska, Abban musa on aina yhtä mukaansa tempaavaa ja leffan jälkeen olisi tehnyt mieli tanssimaan.
 
Tanssimaan ei kuitenkaan siitä menty, vaan istuttiin hetkeksi terassille, samanlaisille siidereille, "omena vai päärynä?" "omena", oikein kuorolausuttuna. Mikä ei ole mitään uutta. Kuorolausunta nimittäin. Tai siis ei sekään, että tykätään suht samanlaisista juomistakin. Mutta me ollaan aika lailla aina oltu stereot. Joilla on aika samanlainen puheäänikin, tai ainakin meidän kaverit meni toisinaan retkuun silloin lankapuhelinaikana, jolloin kumpikin vastasi puhelimeen vain sukunimellä. Toisaalta, niin on minunkin tytöilläni – minäkin joudun melkein puhelimessa tiedustelemaan aina, kumman kanssa oikein puhun…
 
Meillähän on systerin kanssa ikäeroa 5 vuotta ja 7 kuukautta, näin täsmälleen laskettuna. Minun hyväkseni, vai olisikohan se nyt jo systerin hyväksi tässä vaiheessa elämää? Minä siis kuitenkin se tunnollinen isosisko, joka komensi pikkusiskoa: "kun äiti on poissa, mä olen sun äiti ja sä tottelet mua" – minkä lausahduksen olen valitettavasti kuullut hyvin samankaltaisena oman esikoiseni suusta… Kuka kenestäkin kulloinkin huolehtii, pääasia, että on sisko, jonka kanssa on superhauskaa viettää aikaa ja jonka kanssa voi jutella kaikesta 🙂
 
Me ollaan mutsin ja systerin kanssa siitä mielenkiintoinen kolmikko, että ollaan puolen sentin tarkkuudella yhtä pitkiä ja meillä on kaikilla samanlainen hymy. Silmät on erilaiset, ja minulla on erilainen nenä. Mutta ääni on hyvin samanlainen ja käsiala on melkein pilkulleen samanlainen. Väännetään ja yksinkertaistetaan kirjaimia samalla tavoin kaikki kolme. Lähes spooky. Kesäkuussa siellä häissä kaikki kolme kirjoitettiin kurinpäiten vieraskirjaan sama lause allekkain. Otin siitä kuvankin, niin häkellyttävää se oli, sillä melkein ei voi sanoa, kuka meistä minkäkin niistä kirjoitti!
 

Mom and her girls

 
Tavallaan on hassua olla niin samasta muotista jonkun, tai joidenkin, kanssa. Toisaalta se on aika kivaakin 🙂 Siinä on jotain turvallista ja se antaa oman mausteensa yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Veri on vettä sakeampaa. On oikeasti ihanaa, että minulla on sisko ja juuri tuo sisko 🙂 Näinköhän nuo omat tyttäreni muotoutuvat saman muotin mukaan?
 
IMG_0369
 
No, totta kai meissä on hyvin paljon erojakin 🙂

Naamakirja sen kertoo

Kappas, tänään on sen-ja-sen synttärit, täytyypä onnitella. Kas, se-ja-se on ostanut uuden kameran, kysäisenpä millaisen. Voih, se-ja-se ei ole tainnut vieläkään löytää uutta asuntoa, harmi. Ai, sillä-ja-sillä on tänään näemmä huonompi päivä. Hienoa, tämän-ja-tämän elämä näyttää tänään valoisammalta! Jaha, se-ja-se on siellä-ja-siellä lomailemassa, ihan koko perheen voimin. Ai nuokin on olleet naimisissa jo noin monta vuotta! Mitä, tuo-ja-tuohan on mennyt naimisiin!
 
"Eipä ole tainnut koskaan ennen tulla niin paljon synttärionnitteluja kuin tänä synttärinä", totesi eräs työkaverini tuossa keväällä, kun minä ja toinen työkaveri oltiin suunnilleen kuorossa hälle onniteluja lausuttu. Ja mitä siitä oli kiittäminen? No tietenkin Facebookia. Ei siellä kaikki synttäriään mainosta, ja aika moni on jättänyt vuoden ainakin laittamatta, mutta silti tuntuu, että jatkuvasti se ilmoittelee jonkun kaverini syntymäpäivästä. Ja hauskahan se on tietää, milloin kaverit – tai vaikka meidän toimari – täyttää vuosia.
 
Nyt kun olen palannut taas lomalta töihin, monen työkaverini tavoin, on näitä lomakuulumisia kyselty ja kesäpuuhista juteltu. Aina kun uusi ihminen on kysynyt, "kuinkas sun kesä meni?" on – ihan automaattisesti ja tarkoittamattani – suustani päässyt syvä huokaus, käteni ovat menneet puuskaan ja hetken hiljaisuuden jälkeen olen todennut suunnilleen: "Jaah, miten sen nyt sanoisin, siinähän se, lasten kanssa 24/7, välillä raksalla, ja olin minä pari kertaa tyttöjen kanssa muutaman päivän reissussakin…" Jolloin työkaveri on todennut: "Niin joo, oon mä niitä sun Facebook-statuksia…"
 
Aika moni päivittää tuota Facebook-statustaan, minä myös. Siellä on milloin tunnetiloja, milloin maantieteellisiä paikkoja, milloin ihan vaan jotain. Välillä kryptisiä viestejä, välillä ihan selväsanaista asiaa. Välillä nokkeluuksia ja sukkeluuksia, välillä ihan vaan raakaa faktaa. Mutta niitä seuraten tietää vähän missä itse kukin menee, noin fyysisesti tai ihan muuten vaan elämässä.  Niitä on ihan hauska seurailla, ne kertovat paljon, usein paljon enemmän kuin vain sen mitä sanovat, ainakin jos tietää toisen elämästä muutenkin jotain. Niinpä toisaalta pitääkin aina vähän miettiä, mitä siihen statukseensa kirjoittaa 😉
 
Jos on ottanut käyttöön sopivat pikku-sovellukset naamakirjassa ja täytellyt ahkerasti omia tietojaan, voi sieltä selvittää myös kaverin (summittaisen) ÄO:n, luonteenlaadun, paikat joissa on matkustanut, poliittisen ja uskonnollisen suuntaumuksen, musamaun, lempielokuvat ja vaikka seksuaalisen suuntautumisen (jos ei ole sitä suorastaan tietoihinsa merkinnyt, niin sitä voi ainakin arvailla yleisen application-käyttäytymisen perusteella 😉 ). Ja miljoona muuta pientä yksityiskohtaa ihmisestä. Naamakirja paljastaa paljon, jos antaa paljastaa. Toisaalta, tietenkin se voi myös valehdella – onhan se virtuaalinen ympäristö, jossa voi tehdä melkein mitä vain ilman oikeita seuraamuksia.
 
Hauskaa Facebookissa on myös se, miten selkeästi se näyttää tämän meidän maailmamme pienuuden. Tunnet ihmisen, kutsut kaveriksi – yhtäkkiä huomaat, että tunnettekin monta samaa ihmistä, ihan tietämättänne. Siis aiemmin tietämättä – naamakirja nyt paljasti senkin. Kuten myös sen, että se-ja-se julkkishan onkin tuon-ja-tuon ystäväni serkku. Ja monta muuta pientä ja tavallaan merkityksetöntä, mutta fun-to-know asiaa.
 
Eilen työkaveri tuossa sermin takana viimein rohkaistui rekisteröitymään Facebookiin myös. Kyseli siinä sitten, että onko se nyt enempi työhön ja ammattiiin liittyvää verkostoitumista vai hupia – kun meilläkin on toimitusjohtajaa myöten siitä aika paljon kohkattu. Pakko oli todeta, että kyllähän se tuonne huvin puolelle jää, ammattiverkoistoitumiseen on se paljon tylsempi LinkedIn. Toinen työkaveri tuosta selän takaa tosin kommentoi heti, että kyllähän se naamakirja ihan tiiviisti työhön liittyy, "ainakin siihen kuluu tätä työaikaa aika monelta aika paljon…" Niinpä 😛

Sekoiluja

Kolmas työaamu loman jälkeen. Aamu aamulta olen väsyneempi kellon soidessa seitsemältä. Tänä aamuna meni jo useampi sekunti ennen kuin tajusin edes mikä soi ja mitä sille pitäisi tehdä. Painoin torkkunappia ja olin uudelleen umpiunessa. Viisi minuuttia ja kello soi uudestaan, uusi torkkunapin painallus ja tällä kertaa otin kellon ihan käteeni ennen kuin vaivuin jälleen takaisin uneen. Viisi minuuttia ja uusi soitto, jolloin mies jo huhuilee unisena toisesta huoneesta, että meidän olis jo aika nousta. "Joojoo, mä oon jo melkeen ylhäällä" ja revin silmälaput silmiltä ja kohottaudun kyynärpääni varaan koettaen saada silmäni tarkentamaan edes johonkin.
 
Mies ehätti siitä kylppäriin sillä välin kun minä puhkuin ensimmäistä kertaa PEF-mittariini. Lukemaksi tuli 550(jotain? minuutissa?) – onko se hyvä vai huono? Dunno. Raahauduin yläkertaan laittamaan kahvin tippumaan, nyt kun meillä on taas maitoa jääkaapissa voin ja juuston lisäksi (on ollut vähän vaikea saada mies ymmärtämään, että joskus pitäisi ehtiä käydä kaupassakin ja pestä pyykkiäkin…). Ja takaisin alakertaan aamupesulle. Suihkun jälkeen pari palaa vessapaperia. Eikun?! Tuijotin vessapaperin palasia hetken kunnes välähti: dödöä piti ottaa, eikä mitään vessapaperia!
 
Vaatteet päälle ja töihin, olin jälleen ensimmäisenä paikalla, kuten eilenkin. Mies haluaa töihin niin epäinhimillisen aikaisin, kun tarvii sitten lähteäkin aikaisin rakentamaan. Eilen laitoin duunissa ensitöikseni kahvin tippumaan, heti kun olin laittanut koneeni käynnistymään (sen akku-pahus ei kestä yhtä yötä edes! täytyy olla, että joku prosessi estää konetta vaipumasta horrokseen :E ). Haahuilin ympäriinsä tokkuraisena odottaen kahvin tippumista, join automaatista aamupalaksi mukin kaakaota paremman puutteessa. Sain lopulta kahvia mukiini, "miten mä olen keittänyt näin pahaa kahvia?! ihan varmaan laskin kupit oikein! ai, tässähän onkin liian vähän maitoa…".
 
Tänä aamuna kahvinkeitto sai odottaa vähän pitempään, kun sähelsin valojen kanssa. Nappitaulussa on kuusi valonappia, mutten saanut millään henkilökunnan tilan toisen puolen valoja syttymään, vaikka kaikkia muka napsuttelin. Juuri sen puolen, missä omakin työpisteeni sijaitsee. Siinä vaiheessa sisään tuli työkaveri, joka napsutteli hetken, sai valot päälle ja virnuili: "ei se nyt NIIN vaikeeta ollut". Eipä!
 
Jossain vaiheessa aamupäivää päätin kirjailla näitä ja vähän muitakin juttuja tänne blogiini. Kirjoitinkin, pitkän pätkän, mutta kun yritin julkaista, ilmoitti livespace jälleen kerran, että sercive is unavailable. Tämä time-outtaa iha luvattoman lyhyessä ajassa! Noh, been there, done that, joten eikun kopioimaan entry leikepöydälle ja selainsivun refresh. Jossa kesti. Ja kesti. Jatkoin välissä töitä, jolloin unohdin tietysti koko blogin ja kun tunnin päästä muistin sen, oli leikepöytä tietenkin jo täyttynyt ja tyhjentynyt moneen kertaan – siellä oli vain </tr>. Monta painokelvotonta sanaa tähän.
 
Siinä vaiheessa oli lounasaika, joten syömään. Meitä oli siellä monta ja me oltiin siellä kauan, ja koska kaikilla on kivoja lomamuistoja täysistä eikun tyhjistä pulloista sun muusta + heti tässä lomien jälkeen kaikkien mielessä jo väikkyy nuo viikon päässä kangastelevat seuraavat kehityspäivät ilta-eikun yö-bileineen, tuli sitä tarinata paljon. Äidyttiin vaihteeksi muistelemaan menneiden bileiden sekoiluja. Minkä seurauksena keväällä aloittanut suht uusi työkaveri pilke silmäkulmassa ilmoitti, että ensi viikolla taitaa olla varvas kipeä 😀 Lohdutin, että meidän porukan kanssa on sentään suht turvallista juhlia, ne ei yleensä käy käsiksi niinkuin ne muut nörtit siinä yhdessäkin ammattitapahtumassa 😛
 
Tänään on muutenkin ollut melkoisen rento läpänheittopäivä duunissa. Nauru on kaikunut, kun on juteltu siitä ja tästä ja yritetty selvittää itse kunkin kummallisia koneongelmia (jotka tosin ensin ovat kiroiluttaneet ihmisiä kovastikin). Minullakin sekosi välillä jo outlookkikin ja jouduin buuttaamaan tämän laitteeni. Toinen jo uhkasi siirtyä kokonaan mäkkikäyttäjäksi, valon puolelle, jolloin koitin kovasti selittää, että paistaa se aurinko vistassakin 😉 Välillä tarvitaan näitä vähän hullumpiakin päiviä. Kyllä sitä taas ehtii olla niin asiallista ja prota, kun tositoimet taas alkaa!
 
[Aamusella tuli muuten anopilta mökiltä meiliä, että tytöillä on kaikki hyvin ja viihtyvät kivasti – ainii, mullahan on ne lapsetkin!! Tuli saman tien armoton huono-äiti-fiilis, sillä en tosiaan ollut soittanut lapsille kertaakaan sen jälkeen, kun heidät perjantaina mökille dumppasin. Korjasin asian, heti kun tuli sopiva vähän hiljaisempi sauma työkavereiden kanssa, ensin puhelimella ja sitten vielä skypelläkin ihan webbikameran kera. Tuli ihan vähän parempi mieli. Eiköhän tällä pärjätä nyt sunnuntaihin asti…]

Yltä päältä sisällä

Eilen aamulla paistoi aurinko, mutta päivä taisi silti olla vähän puolipilvinen. Tai ainaki niin Vistani väitti, mistä minä tietäisin, kun olin koko päivän ensin toimiston seinien sisäpuolella ja sitten taloni seinien sisäpuolella. Tänään on Vistan mukaan täysaurinkoinen päivä. On se hyvä, että edes tuosta sentti-kertaa-kaks sääruudusta näyttöni oikeassa reunassa näen, millaista ulkona on, kun muuten paistattelen taas päivää vain täällä loisteputkien valossa. Jaa, raksalla meillä on sentään sellaiset raksavalot vielä, jotka lämmittää yhtä kivasti kuin aurinko 😀
 
Eilen palasin siis viiden viikon lomaltani töihin, yhtä väsyneenä kuin sinne lähdin. Eikä mitään pehmeetä laskua, työvuori odotti. Ensin kahlasin läpi meilien, poistellen, arkistoiden, liputtaen, kategorisoiden high priority ja even higher priority. Päivitin outlookin kaltsun meidän sisäisestä kalenterijärjestelmästä – onpa taas kalenteri komiasti buukattu loppusyksyyn asti, hyvä homma! Sitten even higher priority -taskien kimppuun, valiten sieltä ensin sen, jonka saa nopeiten alta pois ja jonka valmistumista odottaa joku muukin kuin vain minä.
 
Työpäivän jälkeen suunta kohti raksaa, missä silikoonasin lavuaaria kiinni allaskaappiin ja kiinnittelin miehen kanssa keittiön pöytätasoja. Pudotinpa yhden alaskin vahingossa ja tottakai siitä murtui nurkka, joka näkyy. Äh 😦 Mutta kun se oli siinä irrallaan ja kun siinä häärättiin, olihan se ihan selvää, että se putoaa, kun putoamiseen ei paljon vaadittu, vain se, että se hiukan liikahti paikaltaan. Ehkäpä sen saa paikattua mustalla silikonilla melkein hyväksi? Silikonia ja liimamassoja on kädetkin jo täynnä, kun kaikki kiinnitetään sellaisilla, enkä minä osaa tehdä sitä sotkematta käsiäni…
 
Jossain siinä pöytätasojen laiton lomassa koitin kaivaa itselleni kenkiä esille. Olin eilen töissä niissä keväällä ostetuissa kukallisissa sandaaleissani ja jotenkin tuntui vähän liian fancylta. Mutta lukuunottamatta likaisia puolitennareita, ei evakkolassa ollut vaihtoehtoja, siis varteenotettavia vaihtoehtoja, sillä varpikkaat, trecking-kengät ja puhtaatkaan tennarit eivät laskeudu vaihtoehtoisiksi työkengiksi. Jossain siellä roinan seassa talossamme tiesin olevan säkki, jossa ovat avokkaani. Sitä etsin. Raivasin peräkammarissa tieltäni patjoja ja mattoja ja niinkin oleellisia asioita kuin laskettelumonoja ja ikivanhan turvakaukalon. Miksi aina tarpeelliset asiat ovat kaiken tarpeettoman alla?
 
Lopulta löysin etsimäni, pengottuani ensin noin viisi muuta kenkiä-merkinnällä varustettua säkkiä (ai mitenniin meillä on paljon kenkiä?). Nappasin niinikään tieltäni pois viskomani puisen nukensängyn kenkätelineeksi, vein sen ja kenkäsäkin ainoaan "valmiiseen" (lue: omena-lattia ja päärynä-katto valmiina – laminaatit ja paneelit siis ko. puuta) makuuhuoneeseemme ja pelastin puoli tusinaa paria avokkaita säkistä rytistymästä. Yhdet vain otin käyttökengiksi, ehkäpä pärjään niillä tämän viikon? Kenkiä etsiessäni löysin myös pussin, jossa olivat kaikki talvisaapikkaani, mieli olisi tehnyt pelastaa nekin, mutta tuossa 166 neliön mökissämme vallitsee vielä tilanahtaus…
 
Tänään onkin sitten tutkailtu vielä vähän sisemmäs täällä töissä, tai oikeammin tuolla työpaikkalääkärillä. Nimittäin keuhkojani. Taisin pitkin kevättä valittaa, miten ne eivät vaan olleen lenkeillä kunnossa – no, eivät ne ihan vaan kategorisestikaan ole ihan kunnossa. Joten tänään kävin niiden kanssa lekurissa, sain lähetteen verikokeisiin (ihan vain jotta saadaan suljettua pois jälkitulehdusten mahdollisuus, vaikka keuhkot kuulemma olivat puhtaat stetarilla kuunneltuina) ja spiro-testiin, ohjeistuksen tehdä pef-testi (kaksi viikkoa puhaltelua putkeen aamuin ja illoin) sekä reseptin Ventolinelle. Rasitus-astmaa lääkäri epäilee – ja sitä vähän pelkäsinkin 😦 Saas kattoo, mitä testit kertoo.