Perhosten leikkiä

Tyttöjen jäätyä mökille perjantaina, olen viettänyt eilisen ja tämän päivän kotona – that would be, raksalla, meidän talossa, jota yritän kovasti jo opetella kutsumaan kodiksi, sillä viikon päästä siellä olisi tarkoitus jo asua, redi oor not – laittamassa keittiötä kuntoon. Kaapit jo olivatkin paikoillaan, mutta eilinen päivä kului etupäässä kaappien/laatikoiden ovia/etulevyjä kiinnitellessä, tänään olen porannut ja ruuvannut niihin kahvoja. Ja fixannut pöytätasoja miehen kanssa.
 
Iltapäivällä istuin hetken aikaa tauolla meidän "terassilla" (= terassin tukiparru). Meillä on kyllä tosi aurinkoinen takapiha! Pääsispä joskus nauttimaan siitä oikein kunnolla! Ensi kesänä kai sitten, kun pitäisi istuttaa puita ja puskia (minä en tod. ole mikään viherpeukalo, olen tyytyväinen jos saan sinne pari koristekirsikkapuuta, rhodon ja juhannusruusun – eiköhän puukiintiö niillä ja parilla talon nurkalle jääneellä koivulla täyty…) ja rakentaa jämätiilistä tukimuuria rinteeseen.
 
Eiii! Haluan istua aurinkotuolissa lukemassa! Noh, ehkäpä sitten kun on mullat levitetty ja kasvikset istutettu ja viisisataa muuta asiaa tehty. Plaah. Tätä juuri rakentamisessa inhoan. Tekemistä on aivan liikaa. Haluan valmista heti enkä viidestoista vuosi! Sitä paitsi se tekemisen määrä overwhelmaa niin ettei meinaa saada mitään tehtyä.
 
Istuin siis parrun päällä nautiskelemasta aurinkoisesta tauosta viimeisenä päivänä ennen töihin paluuta. Katselin kahvimuki kädessäni perhosia, jotka leikkivät pihamme vaivaisilla ruohotupsuilla ja päivänkakkarapuskilla. Nokkosperhosia lenteli ympäriinsä, pyrähteli ja hypähteli. Istahti kukalle, lehahti taas lentoon. Yksi kävi jopa kurkkaamassa olohuonettamme, muttei tainnut miellyttää, kun tuli heti kohta pois. Seassa pörräsi yksi iso ja vihertävä mikä-lie, joka kovasti yritti sisälle myös, mutta valitettavasti tältä pöriläältä suljin oven nenän edestä, minkä jälkeen kuului KOPS. Mutta pöriläs jatkoi matkaansa.
 
Vaikka meidän talon sisätilat on rakentanut insinööri (okei, melkein-insinööri, mutta mieleltään ihan täys), on tämä insinööri talonrakennuksessa ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten – ja kaipa ne muutenkin – ei seinät ole ihan millin päälle suorat. Mistä aiheutui keittiökalusteiden osalta hieman pulmia. Yksi yläkaappi tilattiin uusiksi uusilla mitoilla ja pöytälevyjä joutui vähän sahaamaan. Mikä on harmillista, koska niissä on muovitetut päädyt, ja nyt yhden levyn muovitettu pääty on historiaa, eikä levyt ole ihan just. Mutta melkeen.
 
Kahta pisintä levyä piti siis vähän sahata, jotta mahtuvat paikoilleen (sen lisäksi, että altaalle ja liedelle piti sahata aukot). Minusta tuli väliaikainen pöytätason paino, kun istuin levyjen päällä miehen sahatessa. Tuli mieleen Barbie-Pähkinänsärkijä-leffan Hiirikuningas, joka teki epäonnistuneista orjistaan paperipainoja sun muita kivisiä asioita. Kunnes mies alkoi hioa levyjä sellaisella hiomalaikalla. Siinä vaiheessa leffamielikuva vaihtui Jenna Elfmannin tähdittämään Usko koetuksella -elokuvaan, missä Jenna virittää känden reiteensä niin että sen soidessa värinä-akun vibat kulkee kivoihin paikkoihin aiheuttaen lopulta sen ison O:n. Hiomalaikan aiheuttama tärinä melkein teki samat 😀
 
Paperipainon hommista vapauduttuani yritin tulkita tiskikoneen kryptistä viritysohjetta. Siis kalusteisiin upotetut kodinkoneet ovat vihoviimeinen juttu, kun itse keittiönsä yrittää asentaa! Etenkin kun toimituksesta ilmeisestikin puuttuu osia 😦 Pala kerrallaan aloin hahmottaa kiinnitysohjetta, mutta homma tyssäsi siihen, ettei kaikkia osia löytynyt. Kaksi tarrakiinnitettävää asiaa puuttui. Puuttuu. Joten se siitä sitten taas. Jeejee. Pakastimen oven kiinnityksestäkin puuttuu yksi osa. Soittoa huoltoon huomenna.
 
Keittiö(kään) ei siis tullut valmiiksi vielä tänään(kään). Huomenna tulee putkari paikalle, ja kaipa saadaan viimein vesi kytkettyä, WC-istuin viritettyä ja keittiössäkin hanat paikoilleen ja toimimaan. Mutta sähkäri on varsinainen nahjus, kun saa kolme pistorasiaa kerralla paikalleen, eikä millään ymmärrä, että meidän tarvii saada sähköt sisälle, ASAP!! Jotta vesi lämpiäisikin. Ja jotta kylmäkalusteet saa toimimaan. Ja valot. Ja kaiken muun. Nettiyhteyskin on jo tilattu, mutta ilman sähkärin viime viikolle lupaamaa asennusta siitäkään ei ole iloa.
 
Sahanpuruisina ja pölyisinä, väsyineinä ja hiljaisina palattiin illalla miehen kanssa evakkolaan. Syötiin toastit, avattiin siiderit, tehtiin sanallista listaa siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen kuin asumislupa liikenee. Ihan liikaa. Masentavaa. Mutta kaipa se tästä vielä iloksikin muuttuu. Onhan työpaikalla suihku, jollei kotona vielä ensi viikolla sinne pääsekään 😉

Harvoin haikara laskeutuu

…katolle.
 
Ja harvoin minä istun iltaa siskon kanssa auringonnousuun asti jutellen ja nauraen, saati pelaten korteilla läpsyä ja lännennopeinta.
 
Ja harvoin tosikoiselle tulee yöllä pissahätä. (Mutta kun tulee, se tulee tietenkin mökillä, kun äiti on eri mökissä, jonka ulko-ovi on lukossa. Mutta reipas tyttö suoriutui asiasta loistavasti, hätääntymättä.)
 
Ja harvoin tytöt pääsevät ratsastamaan oikein isolla lämminverisellä, isolla suomenhevosella.
 
Ja harvoin perhonen laskeutuu kädelle etsimään iholtani suoloja tai jotain muuta sellaista, ja pysyy siinä pitkän kuvaussession ajan.
 
Ja harvoin heinäsirkka istua nököttää kalliolla kuvattavana.
 
Ja harvoin lammas alkaa puskea isoäitiäni kaveruuden merkiksi.
 
Ja harvoin keltainen lehti laskeutuu järven pinnalle keskellä heinäkuuta.
 
Ja harvoin kuu kumottaa koko päivän taivaalla yhdessä auringon kanssa.
 
Ja harvoin esikoinen lukee itse itselleen iltasadun.
 
Ja harvoin minä hankin uuden kameran, se on Samsung Pro 815, ei uutena ostettu, ei ihan järkkäri, mutta askel ylöspäin Ixuksesta ja rakastan sitä jo. Don’t rain on my parade, kaikki hienompien kameroiden omistajat, minä en edes osaisi niitä käyttää ilman pitkällistä perehdytystä – tämä on tarpeisiini loistava! Ainakin toistaiseksi 😉
 
Kaikenlaista sitä sattui ja tapahtui, kun oltiin pari päivää meidän landella, minkä jälkeen vein tytöt mummin luo mökille, minkä jälkeen sain uuden kamerani 🙂

Huonosti nukuttuja

Kumpikin meidän tyttäristä on aikanaan vauvana nukkunut meidän makkarissa. Esikoinen siirrettiin omaan huoneeseen nukkumaan noin 8kuisena, jolloin neidiltä lopetettiin myös yötarjoilut. Tosikoinen siirrettiin siskon kanssa samaan huoneeseen jo puolivuotiaana, mutta yötarjoilut jatkuivat vielä kolmisen kuukautta sen jälkeen. Niiden lopettaminen aiheutti muutaman yön itkukonsertin, joiden läpi esikoinen nukkui sikeästi.
 
Sittemmin meidän perhe on nukkunut samassa huoneessa vain satunnaisesti erilaisilla reissuilla, hotelleissa ja mökeillä. Muutoin ovat neidit nukkuneet ihan omassa tai omissa huoneissaan ja jos yöllistä vaeltelua meidän sänkyyn aina silloin tällöin onkin esiintynyt, on sieltä palautettu takaisin omaan heti kun hätä on mennyt ohi. Lukuunottamatta esikoisen paria ekaa vuotta siihen saakka kun odotin tosikoista, siihen asti tytär tuli joka yö sänkyymme jossain vaiheessa ja sitten nukuttiin kuin taannoisen Libero-mainoksen perhe – "ainakin lapsesi nukkuu hyvin".
 
Tähän tiukkaan apartheidiseen järjestelyyn on meidän perheessä ihan syynsä. Syy on se, että myös äiti tarvitsee unensa, jotta jaksaa päivän, olipa sitten kotona tai töissä sen päivän. Nimittäin lapsillamme on ollut sen verran epäonnea äidin valinnassa, että ovat sattuneet syntymään luonnostaan herkkäuniselle ja nyttemmin jo vuosien ajan vähän unihäiriöiselle äidille, jolle nukahtaminen ja nukkuminen on aina vähän vaikeaa. Joka herää hyvin herkästi jokaiseen pieneenkin ääneen eikä sitten meinaa saada unta uudelleen. Onneksi mies ei kuorsaa!
 
Täällä isoäidilläni (ja reissussa, jollaiselle muuten taas tänään lähdetään; minä palaan perjantaina takaisin, tytöt jäävät vielä viikoksi mummin hoiviin mökille) olen nyt yhtämittaa neljättä viikkoa, ihan paria yötä lukuunottamatta, nukkunut samassa huoneessa vähintään yhden tyttäreni kanssa. Tuhinat, joita toiset pitävät niin suloisina, pitävät minua yöllä hereillä. Huokaukset, hampaiden narskutukset, pyörimiset, maiskutukset… kaikki pienet äänet, joita lapset pitävät nukkuessaan, haittaavat entisestään nukahtamistani ja herättävät minut herkästi.
 
Osa on varmaan esikoisen vauva-aikaan opittuakin, vähän päälle jäänyttä herkkyyttä. Tunnollisena suorittajana (esikoisten tauti 😉 ) heräsin tuolloin jokaiseen pieneenkin ääneen, tarkoittipa se oikeaa heräämistä tai ei. Ja toisaalta esikoinen nukkui vauva-aikansa huonosti, heräili huutamaan ja tuntui, että hän yhtä lailla heräili minun jokaiseen liikahdukseeni samassa huoneessa nukkuessaan. Hänenkin yöunensa syvenivät heti omassa huoneessa, omassa rauhassa.
 
Osa taas on sitä, että aivoni pyörivät ilmeisesti jatkuvasti hieman ylikierroksilla, olipa loma tai arki. Ne eivät osaa mennä illalla ollenkaan shutdown-tilaan, vaan pyörittävät ajatuksia – välillä työaiheisia, välillä kotiaiheisia, välillä jotain ihan muuta – ja vaivoin jossain vaiheessa suostuvat vaipumaan stadn-bylle. Olen yöeläin, olen yöllä luovimmillani, pääni on täynnä uusia ideoita, eikä tekisi tiukkaakaan puuhailla niiden parissa aamuyöhön saakka, jos vain saisi aamulla nukkua vastaavasti puolille päivin. Toisinaan nousenkin niitä vielä yöllä toteuttamaan, useimmiten hillitsen haluni ja yritän nukkua, sillä kostautuuhan se, jos aamulla pitää nousta aikaisin.
 
Periaatteessa ja yleensä kun viimein nukahdan, nukun kyllä hyvin aamuun ja vaikka päivään 😉 saakka, jos ei ole häiriötekijöitä. Ongelma onkin, että herään aamuyöstä todella herkästi, enkä sitten taaskaan nukahda kunnolla uudestaan, kun aivot starttaavat luullen, että on taas aika ryhtyä hommiin. Saatan pyöriä hereillä tunnin, parikin, kunnes nukahdan – vain herätäkseni hetikohta kellonsoittoon, jolloin nukuttaisi kyllä niiin kovasti! Ja nyt täällä, aamulla nukun noin kymmeneen asti, mutta pääsääntöisesti minut herätetään noin kaksi kertaa aamulla ennen sitä. Hassua kyllä, silloin ei ole juurikaan vaikeuksia jatkaa unia…
 
Mies valittelee myös huonoa nukkumista. Hän, joka ennen nukkui todella kuin tukki. Liekö vain tullut vanhaksi 😉 Esikoinenkin alkaa olla menettänyt taitonsa nukkua maanjäristysten läpi ja herää suht helposti yöllä vähänkin kovempiin ääniin. Sen sijaan tosikoinen nukkuu vieläkin niin sikeästi, että talo voisi sortua ympäriltä neidin heräämättä, ja on kyllä äitiinsä tullut rytminsä kanssa. Kukkuisi iltaisin vaikka kuinka, mutta aamulla ei neitiä meinaa saada ylös millään. Arjen tasainen rytmikään ei muuta tätä, ei lapsparka opi heräämään arkiaamuisin, sen enempää kuin minäkään ole sitä koskaan oppinut.
 
Niinpä siis, tämänkin viime yön tunteina syntyneen entryn kirjoittamisen jälkeen, jahka on aamupalat syötö ja laukut pakattu, olisi tarkoitus väsyneenä, kahvin ja mad crock’sin voimin, lähteä ajamaan landelle ja sieltä ylihuomenna mökille. Onneksi tänään ei ole pitkä ajomatka ja sisko on kyydissä niin ei tarvitse kuunnella Risto Räppääjää…

Lettua ja huttua

"Ka, välillä lettuu, välillä huttuu," sanoi Elina Karjalaisen ilmajokelainen emäntätuttu elämästä, kerrotaan Teemu, karvainen kaveri -kirjassa, jota luen tällä hetkellä lapsille iltasaduksi. Voiskohan tuota osuvammin sanoa?
 
Meillä ei pahemmin huttua syödä, sillä siitä ei pidä meillä kukaan. Mies nyt joskus syö kaurapuuroa mökillä, kun joku on keittänyt; puuro on hänelle lähinnä sellainen "ei se nyt hyvää ole, muttei pahaakaan" -ruoka. Meillä perheen naisilla on paljon tiukempi inho-suhde puuroon, minulla ja esikoisella kait voimakkain. Tosikoinen kai päiväkodissa syö puurojakin jonkin verran, jos nyt ei vallan paljon.
 
Silloin joskus 15 vuotta sitten, kun kesä oli viimeksi näin kylmä, yritin kesätöissä säästää rahojani ja ruokkia itseäni lounaspuurolla, jota ruokalassa oli normiruuan lisäksi tarjolla puolet halvemmalla. Puurot vaihtelivat päivittäin ja vaikken niistä mistään erityisemmin pitänyt, sinnikkäästi söin puuroa aina paitsi perjantaina, jolloin palkitsin itseni kunnon ruualla. Olisinkohan kestänyt sitä neljättä viikkoa, kun puuronsyöntini loppui siihen, että minulle oli käydä nolosti, kun muutaman lusikallisen jälkeen huttu alkoikin pyrkiä takaisin ylös. Siihen se puuronsyöntini päättyi lapsenakin, paluuseen lautaselle ja vähän varmaan sen viereenkin.
 
En siis ole koskaan keitellyt puuroja kotona lapsillekaan. Esikoinen söi puuroa niin kauan kuin tuttelipuuro maistui, tosikoinen niin kauan kuin bonan jauhepuuro maistui. Sen jälkeen olen tehnyt kotona joskus satunnaisesti mannista tai suklista – ainoat puurot joita koko perhe syö – ja jouluna riisipuuroa. Nyt voisi kokeilla helmipuuroa, kun viimein tiedän, mitä se on – lapset ovat saaneet sitä päiväkodissa ja kuulemma tykkäävät.
 
Meillä voi siis todella sanoa, että huttu on elämän nurja puoli. Kun taas lettu – tai lätty, kuten meillä sanotaan – ihan yhtä paljon se elämän makea puoli. Sillä lätyistä meillä tykätään kyllä. Minä en niitä paista yhtä tiuhaan kuin aikoinaan äitini, jolta opin täydellisen lettutaikinan teon jalon taidon. Mutta syödään niitä toisinaan, sokerin tai hillon kanssa, ja miehen maun mukaan päälle pitää vielä saada kermavaahtoa tai jätskiä. Lättyjä paistoinkin viimeksi tänään – ja systerin innoittamana kääntelin lätyt pitkästä aikaa oikein heittämällä –  joskin tänään tämän huttuisen elämän keskellä oikaisin ja tein taikinan Sunnuntain valmispussista, mutta senkin saa hyväksi parilla jipolla ja maistuivathan nekin, Ben&Jerry’s jätskin kera 😉
 
Tällä hetkellä elämä on todellakin varsin huttua. Kerrassaan ohravelliä, ilman suolaa. Sitä se on vielä hyvän aikaa, luulen 😦 Onhan niitä letunpalasia nytkin tuolla ohravellin seassa. Sellaisia kuin tämä päivä (jos nyt en säästä viitsi tällä kertaa rutista 😉 ), kun oltiin tyttöjen kanssa ensin Seurasaaressa missä tytöt innostuivat käymään kaikki talomuseot läpi oikein intohimolla ja pääsivätpä kokeilemaan pellavankäsittelyäkin, Seuriksessa kun oli perinnekäsityöpäivä.
 
Mutta vaikka näitä letunpalasia osuu hutun seasta lusikkaan aina silloin sun tällöin, nyt lomalla enempi kuin perus-arkena, ei niistä palasista oikein kokonaista lettua tule millään. Ennen kuin ehtii saada riittävän monta letunpalasta ongituksi ylös, on puuron karvas maku vallannut jo suun, ja lätyn kokoamisen saa aloittaa taas alusta. Kaipa se elämä tässä talon valmistumisen edetessä vähän kerrassaan muuttuu lättyisemmäksi, letunpalat isommiksi ja huttukin vähemmän karvaaksi. Kunnes ne ovat taas tasapainossa. Sillä ainahan elämässä on molempia. Niin se vaan on.

Koti-ikävää keskellä yötä

Tämä näennäinen kodittomuus, epämääräinen asuminen tutussa, muttei omassa, paikassa, odottaminen, normaalin puuttuminen, alkaa tosissaan tuntua näin kolmen viikon jälkeen. Totta, olin lasten kanssa melkein viikon poissa, mutta melkeinpä sitä karummalta tuntuu, kun kotiinpaluu reissusta tarkoittikin jälleen paluuta lainanurkkiin. Tytöt ovat selvän stressaantuneita, riitelevät aivan kaikesta ja koko ajan, ja se tietenkin vain pahentaa omaa väsymystäni. Tänään tuli jo mitta niin täyteen, että keräsin yhden ainaisen riidanaiheen, legot joilla päivittäin ovat leikkineet, kunhan ensin ovat itkuun asti niistä riidelleet, jäähylle.
 
Iltahässäkän jälleen alettua, lasten riehuessa holtittomina, kummankin itkiessä että haluavat nukkua samassa huoneessa isin kanssa, sain jälleen mittani täyteen. Haluan takaisin oman kodin, jossa on on kaikelle ja kaikille paikka! Jossa on järjestys ja rauha, jossa ei lasten tarvitse potea isi-ikävää, jossa jokainen tietää illalla, mihin menee nukkumaan. Ahdistaa tietoisuus, että vaikka viikon (!!!) päästä muutetaan taloomme asumaan, homma muuttuu joksikin aikaa vielä hullummaksi, kun nukutaan koko sakki samassa huoneessa, ainoassa valmiissa makuuhuoneessa. Ja kaikki on vielä enemmän levällään kuin täällä.
 
Jätin tylysti lapset riitelemään nukkumapaikoista isänsä kanssa, vedin päälleni ulkoilupuvun (keskellä heinäkuuta!) ja painelin ulos kävelemään. Täynnä vihaista energiaa painelin pitkin hiekkatietä konnariin eli Munkinpuistoon, kaivaten syvästi johonkin jätesäkkiin varastoimiani lenkkareitani. Kokeilin ottaa muutaman juoksuaskeleen tennareillani, mutta tuntui liiaksi kantapäissä… Joten puhistelin menemään rivakkaa kävelyä.
 
Suunta oli selvä, kohti rantaa. Luonnollisesti, kun tässä kävelymatkan päässä rantsusta kerran olin! Ja rauhoituin ihmeesti heti kun pääsin meren äärelle. Sillä on ihmeellinen vaikutus minuun. Talsin Fiskiksen rantsuun, kallioille, jotka olivat kaikista Muncca-Tarvo välin rantakallioista kaikkein mieluisin paikkani, ja istuin kaltsille, kuten silloin ennenvanhaan, vetäen jalat lähelle kroppaani, sillä oli kylmä!
 
Meri. Suunnaton meri, jonka vaivainen osa on Itämeri, jonka vaivainen osa työntyy lahdelmina syvälle Helsinkiin. Itämeri ei ole kovinkaan suolainen, mutta silti nenäni täytti heti rantaan päästyäni tuo tuttu aavistuksen suolainen tuoksu. Fiskiksen rannassa siihen sekoittui hivenen imelä mätänevän meriheinän ja kaislan lemu. Ei miellyttävä, mutta tuttuudessaan ei epämiellyttäväkään. Turvallinen. Samoin kuin se loiskahdus, jonka aallot päästävät iskeytyessään rantakallioon. Niin tuttua, niin turvallista, niin rauhoittavaa.
 
17072008(012)
 
Kauan ei siinä voinut istua, sillä tuli kylmä. Jatkoin matkaani ikivanhat portaat ylös Fiskiksen vierustalta ja kuljin kohti Tammitietä. Kiersin Härkähaan, joka oli lapsena minusta aina nimensä vuoksi jännittävä paikka, vaikkei puistikossa mitään muuta jännittävää olekaan. Jatkoin Tammitietä, löysin tammen, jonka haaraan faija aina nosti minut ja systerin istumaan kävelyretkillämme. Jatkoin ylös kartanolle, tein lenkin kartanon puistossa – Munkkiniemi on täynnä puistoja ja puistikoita – laskeutuen lopulta Ramsaynrantaan.
 
Lähdin kulkemaan pitkin Ramsaynrantaa Lehtisaarta kohti. Täysikuu kummotteli Seurasaaren yllä. Käännyin jälleen kohti Kalastajatorppaa (joka muuten on nykyisin Hilton!), kuljin katulamppujen hohteessa laulellen puoliääneen Catsin Memorya. Kävin uudelleen Fiskiksen rannassa, jonka rantaviiva oli kävelyni aikana täyttynyt hanhista! Istahdin vielä hetkeksi kalliolle, kokeilin merivettä kädelläni – ei oikeastaan tuntunut niinkään kylmältä, ainakaan siinä kylmenevässä yössä.
 
17072008(004)
 
17072008(011) 
 
Vihdoin nousin palatakseni tänne isoäidilleni. Kuljin Solnantielle, kävelin ohi talon, jossa yhtäkkiä muistin parin opettajani asuneen. Ohitin Paltsin, Palokunnankentän, jossa juostiin (tai käveltiin tai kuoltiin) Cooperin testiä – jota en siis silloin lukioaikaan jaksanut juosta loppuun asti edes, ja siinä nyt kävelin toivoen, etten olisi pakannut lenkkareitani pois kesäksi! Kentän toisella puolen kirjasto, jonka luin tyhjäksi, ja entinen Palokunnan talo, sittemmin nuorisotalo, jossa minäkin pelasin bilistä toisinaan.
 
Toisella puolen Laajalahdentietä jälleen pieni leikkipuistontynkä, jossa muistan vain pari kertaa leikkineeni. Sen takana kirkko, jossa kävin kerhossa alle kouluikäisenä ja partiossa ala-asteikäisenä, ja jossa siskoni vihittiin. Ja seurakuntatalo, jossa kävin nuortenilloissa liian nuorena, sillä ne olivatkin oikeastaan isoskoulutusta – mitä ei suinkaan iltojen mainoksessa mainittu.
 
Matkani jatkui puukkarin eli vanhan puukioskin ohi kohti vanhaa Lukiotani. Postin nurkilla näkyi koiranulkoiluttaja – Muncca on yöllä yhä aivan yhtä hiljainen kuin silloin nuoruudessanikin. Kävelin ohi Delin, joka muinoin oli Ärkkä, josta ostettiin välkillä karkkia ja Cooperin jälkeen kokista, joka kulauteltiin kerralla kurkusta alas, koko puolen litran pullo juu. Ja Ugari, eli Uffe eli Ukkomunkki, paikallinen rafla, jossa olen käynyt vain kerran, Vanhojenpäivänä, kun istuttiin siellä tovi muutaman muun hyvin kiltin luokkakaverini kanssa aikaa tappamassa.
 
Ja siinä olikin sitten se Munkan yläaste ja lukio, jossa niin minä kuin jo äitini ennen minua olemme koulumme käyneet, ainakin osan siitä. Koulun jälkeen Sahara, hiekkakenttä, jolla pelattiin pallopelit ja luisteltiin talvisin, jollei luisteltu alakentällä. Kenttä, jonka laidoille aurattuihin lumikinoksiin joskus tehtiin lapsuudenajan parhaan ystäväni Emmin kanssa valtaistuimet ja syötiin Jäähedelmä-karkkeja. Ja taidettiin niitä lumeenkin upottaa, koristeiksi.
 
IBM:n risteyksen toisella puolen on palvelutalo, joka oli rakennustyömaa silloin kun minä aloitin lukion. Käytiin siellä lukiotaipaleeni ensimmäisellä kuviksentunnilla piirtämässä lyijärityötä, jotain perspektiivihommaa kait. Siellä raksalla keikkuessa tutustuin uuteen luokkakaveriini Lilliin. Palvelutalon takana on Munkan ala-aste, jota en koskaan käynyt, mutta jonka hammashoitolan muistan kyllä varsin hyvin 😉 Samoin kuin ostarin takana olevan Munkkivuoren ala-asteen yhteydessä olevan hammashoitolan…
 
Saavutettuani Professorinsillan laantui ylitseni pyyhkinyt muistojen tulva huomattavasti. Onhan Munkkivuorikin tuttu, ja liittyyhän siihenkin paljon. Isovanhempani ovat asuneet täällä "aina", isäni asui siellä minun nuoruusvuoteni, asunnossa jossa nyt asuu siskoni. Ostarilla on käyty kaupassa, keskuspuistossa ulkoilutin joskus isoäitini koiraa. Nytkin kuljin ohi kukkakioskin, josta on miljoonat äitienpäivä- sun muut kukat ostettu matkalla isovanhemmilleni. Mutta Munkkivuori ei silti sisällä samanlaista nostalgiaa kuin Munkkiniemi. Munkkiniemessä elin ja asuin, siellä tapahtui kaikki. Munkkivuoressa vain kävin.
 
Isovanhempieni taloa lähestyessäni, kellon lähetessä yhtä yöllä, huomasin hämmennyksekseni, että varsin monen auton ikkunat olivat huurussa. Ja sormeni olivat suorastaan kohmeisen tuntuiset, kun yritin näpytellä yhtä jaikua kännykällä siinä kävellessäni Ulvilantietä alas. Mikä ihmeen heinäkuu tämä tällainen on? Nyt kuuluisi olla yölläkin yli 20 astetta lämmintä! Mutta nyt moiseen vaatimattomaan lukemaan ei päästä edes päivällä, joten ei kai ihme, että yöllä on hädin tuskin 10 astetta lämmintä.
 
Haluan kesän! Haluan kodin! Haluan normaalin elämän!