Author: Marilka

Autoja mennen tullen

Marilka2 Comments
Mazda. Sain sen huollosta eilen. Melkein viikonhan se siellä makasi, odottaen että me ehdittiin kuskailla starttimoottoreita eestaas – rikkinäistä alkuperäiselle korjaamolle ja sieltä takuuna uutta tilalle. Ja kyllähän se tällä kertaa näytti starttaavan ihan säännöllisesti, sulaketta polttamatta. Mutta. Se nyki kakkosella. Siitä katosi vääntö 3000 kierroksessa. Se oli syöny öljyä paljon. Olin menettänyt jo luottamukseni siihen ja autokuumeeni oli noussut kovaksi Mazdan seistessä korjaamolla.

Johan sitä uutta autoa katseltiin alkuvuodesta. Koeajettiinkin yhtä Mazda3:a. Mutta ensinnäkin itse auto tuntui jotenkin huteralta, ei se muutenkaan oikein natsannut se homma silloin. Myöhemmin keväällä iskin silmäni Honda Civiciin, joten sellaisia oli alustavasti katseltu, mies autoista muutenkin helposti innostuvana ehkä minuakin enemmän. Ja oli sitten bongannut Automaasta käytetyn Civicin, jota vei minut eilen koeajamaan. Ei ehkä tarkoituksella ostaa, mutta… miehen olisi pitänyt tuntea vaimonsa vähän paremmin 😉

Enhän minä sieltä suostunut lähtemään ennen kuin oli nimi kauppakirjassa ja tuo 1.8 sport Civic minun! Siinä on peruutustutkaa lukuunottamatta kaikki herkut (automaatti-ilmastointi, luistonesto, vakionopeudensäädin, sähköikkunat ja -peilit, sadetunnistin, kahdet aluvanteet, mp3-cd:itä soittava soitin, kuusi vaihdetta…), se on ärtsy peli, joka kiihtyy nollasta sataan yhtä nopeasti kuin kuskinsa – alle 9 sekunnissa 😛 Pieni mutta pippurinen, kuten uusi omistajansakin (tai no, haltija, rahoitusyhtiöhän sen omistaa…). Ja se tuntui omalta heti ensi kaarteesta.

Kun vielä vaihtotarjous Mazdasta oli tuplat odotusarvosta, käytin ehkä vähän naisellisia painostuskeinojani mieheeni, kunnes oli tingattu myyjän kanssa sopimus, jonka mieskin suostui allekirjoittamaan. Nyt on minulla ensimmäinen oma auto! Tai no, ei aivan vielä, saan sen liikkeestä huomenna tai viimeistään torstaina. Mutta siis on. Vuosimallia 2006, ajettu silti alle 20 000km. Puoli vuotta uudempi kuin tuo Toyotamme, joka puolestaan oli miehen toiveiden mukainen auto. Joten ehkäpä nyt ollaan kumpikin tyytyväisiä, tasaveroisten autojemme kanssa. Vaikka minun onkin paljon vähemmän ajettu, mutta kumminkin.

Juuri nyt meillä on kuitenkin vain yksi auto. Mazda ei jäänyt suoraan liikkeeseen eilen, ei. Mutta se oli sunnuntaina laitttu jo nettiautoon myyntiin ja eilen mies alensi sen hintaa, joten tänään olikin yllättäen jo sille yksityisostajissakin kysyntää. Ja heti tärppäsi. Mies vei sen tänään yksityiselle ostajalle, joka maksoi meille siitä vielä vähän enemmän kuin autoliike! Kun hommat alkaa rullata, menee melkein pää pyörälle vauhdista!

Mutta minä olen melkein uudenkarhean Honda Civic Sportin onnellinen omistaja 🙂 Hymy on leveä 🙂 Ja mieli on malttamaton – ei millään jaksaisi odottaa vielä päivää tai kahta että saa tuon pelin alle!

Kohmeisin sormin

Marilka1 Comment
Säätietoja kun katsoo, näyttää tämä meidän kesä aika epätoivoiselta. Sateista, kylmää, kylmää, puolipilvistä, sateista… Mutsikin kanarialta soitellessaan kyseli, pitääkö hänen hommata toppahousut, kun tulee ulkomaille Suomeen. Ei ehkä pahitteeksi… Aika ankeeta. Toissailtana kirjoittelin facebook-statukseeni, että luulin syksyn alkavan syyskuussa eikä kesäkuussa. Duunikaveri kommentoi siihen hauskasti, ettei tässä lama-Suomessa nyt ollut varaa kuin neljän päivän kesään, ens vuonna sitten uudestaan. Mutta voiko muka oikeasti mennä kesä vielä huonommaksi kuin viime vuonna?
Juuti nyt ei todellakaan näytä kovin lupaavalta. Ulkona on pilvistä, maa on märkä yön sateista ja lämpömittari tuossa mökin terassilla näyttää kuutta astetta lämmintä. Ja on kesäkuun 6. päivä. Jos vaikka huomenna olisi jo 7 astetta ja maanantaina 8 astetta? Olisi sitten helteet taas kesäkuun loppuun mennessä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamatokin.
Tytöt on olleet mökillä nyt viikon verran mumminsa ja parin serkkunsa kanssa. Tultiin eilen illalla miehen kanssa tänne viettämään viikonloppua yhdessä lasten kanssa. Täällä on tällainen noin 30neliön tupa, ainoa paikka, missä päivällä viitsii olla sisällä, kun kaikki muut tilat on ensisijaisesti nukkumamestoja. Eilinen kylmä ja sateinen päivä oli kuulemma ensimmäinen päivä, kun ei lapsetkaan olleet ulkona oikeastaan ollenkaan, kun jatkuvasti vaan satoi. Käy anopin hermot vähän sääliksi, kun tietää, millaiseksi meno muuttuu, jos muksut kyllästyy…
Nukutaan täällä miehen kanssa sellaisessa pienessä nukkuma-aitassa, jossa ei ole kiinteitä sähköjä. Se oli illalla aika kylmä – mutta on onneksi niin pikkuinen tila, että kun mies veti sinne roikalla sähköt ja patterin päälle, oli siellä tunnin kuluttua jo ihan kohtuullisen lämmin nukkumiseen. Kun vielä veti lisäpeiton päälle ja käpertyi lähekkäin nukkumaan, pärjäsi ihan hyvin. Ja nukuttiinkin joku 11 tuntia ihan keposeen, palelematta.
Tuli silti illalla mieleen pari elämäni ehkä kylmintä yötä. Toinen Norjassa, missä jouduttiin leiriytymään ennenaikaisesti kun tunneli oli katkaistu huoltotöiden takia. Nukuttiin leirintäalueella pienessä mökissä, jossa oli varusteena kyllä jääkaappi, muttei peittoja eikä lämmitystä. Sellaiset olisi saanut respasta vuokrata, mutta ajateltiin pärjäävämme lakanoilla, olihan kuitenkin kesä. Mutta hah! Yö oli melkoisen viileä ja hytistiin siellä lakanoiden välissä ja jossain vaiheessa lakkasi läheisyyskin lämmittämästä, kun kummallakin oli vaan niin kylmä!
Toinen mieleen jäänyt paleltu yö on täältä mökiltä, kun täällä oli väkeä enemmän kuin nukkumapaikkoja (miehellä on melkoisen monta sisarusta) ja nukuttiin miehen kanssa sisseinä tuossa pihalla teltassa – sekin ajalla ennen lapsia. Minulla oli päälläni verkkaripuku ja makuupussin päällä oli peitto, mutta nenäni oli koko yön kohmeessa ja palelin muutenkin. Ehkä minulla oli vähän liikaakin päälläni ja ylläpidin kylmää sillä, mene ja tiedä. Niin tai näin, ei olla sen koommin nukuttu teltassa miehen kanssa. Ja reissuissa preferoidaan oikeita hotelleja.
Mutta mökillä ei ole hotellia. Onneksi kuitenkin lämmitettäviä mökkejä, ei täällä sisätiloissa tarvitse palella 🙂 Ulkona on sitten toinen juttu, siihen kun ei oikein itse voi vaikuttaa. Jos on 6 astetta lämmintä, sitten on. Eikä siihen lämppärit auta. Anoppi juuri sanoi, ettei Helsingissä ole 60 vuoteen ollut näin kylmä – kai se sama koskee paljolti muutakin Suomea. Lapissa on satanut lisää lunta ja Oulussakin räntää. 
Kävin hetki sitten tuolla ulkona napsimassa muutaman valokuvan; sormikkaathan sitä pitäisi kädessä olla ja pilkkihaalari päällä. Sormet on vieläkin vähän kohmeessa, vaikka lämmittelen niitä välillä tuon kahvimukini kanssa.
Ilmaston lämpeneminen? Ja pah!

One friggin’ mon… no, wait! tuesday

MarilkaLeave a comment
Eilen oli maanantai, ei tänään. Ei uskois. Tosin eilenkin oli kaikkea hauskaa säätöä autostereoidenkin lisäksi, mutta ei kyllä tasan mitään verrattuna tähän päivään! Voisinkohan vaan pikakelata tämän iltaan? En oikeastaan halua nähdä, mitä kaikkea tämä päivä vielä voi tuoda tullessaan… 

Aamu alkoi ihan ok täällä himassa. Normaalien aamupuuhien ohella vetelin jopa tähtiä kynsiini tosikoisen tähti-lakalla, aurinkokin vielä paistoi ulkona, vaikka pilvistä ja sateista oli luvattu. Vedin päälleni farkkuhameen, viime hetkellä kuitenkin päätin vaihtaa tilalle farkut. Astuin ulos ovesta ja onnittelin itseäni viisaasta päätöksestä: ilma oli melko vilpoinen. 
Ensi töiksemme ajettiin miehen kanssa tuonne muutaman kilsan päähän hakemaan se mazdani korjaamolta. Moottori hurahti käyntiin ärhäkkään kuuloisesti, aivan kuin ihan uudella innolla. Lähdin ajamaan duunia kohti, hyvillä mielin. Oma auto taas alla ja muutenkin asiat näyttivät hyviltä. Laittelin stereoihin kanavat uusiksi ja pian soi autossani taas Rock.
Ensimmäinen merkki siitä, että päivä ei ehkä menekään aivan putkeen, oli kun tajusin motarille kiihdytellessäni, että minullahan oli tankki miltei tyhjä! Trippi oli nollautunut huollossa, samoin ajotietokone. Muistelin, että se oli viime viikolla näyttänyt jotain noin 100kilsaa jäljellä ennen kuin on tyhjät tankissa, mutten ollut ihan varma. Olin juuri startannut Shellin pihalta autoa noutaessani – miksi ihmeessä en hogannut tankata siinä? Ajotietokone ei koko matkan aikana osannut uusiksi arvioida bensan riittämistä, joten piti luottaa vaan siihen, että pääsen töihin ja ekalle Shellille sitten kotimatkalla. Ja näin tapahtuikin, ei siinä mitään.
Duunin parkkihallissa laitoin känden käsilaukkuuni ja tajuntaani tunki sellainen nagging feeling, että jotain puuttuu. Tunne voimistui ja muuttui ajatukseksi: tietokone puuttui! Olin jättänyt läppärini himaan! Reppuun, eteiseen. Menin kuitenkin toimistoon pohtimaan, mitä teen, luin meilit yhdeltä yhteiskoneistamme, hoitelin juoksevia juttuja ja läpisin niitä näitä. Pyysin esimieheltä ok:n tulla himaan työntekoon, näin sovittiinkin. Lähdin siis kohti kotitoimistoa.
En ihan suoraan kuitenkaan. Ensin tankkauksen kautta. Sitten ajoin moikkaamaan yhtä kaveria siinä matkanvarrella, eräässä mestassa potilaana. Ja kun siitä sitten meinasin startata kotia kohti, ehheh, päivä muuttui välttävästä katastrofiksi. Auto oli jälleen täysin kuollut. Ei siinä sitten muuta kuin puhelin kouraan ja soittelemaan. Miehelle: "voisitko katsoa minulle hinurin puhelinnumeron ja mihin auto tällä kertaa viedään?". Hinuriliikkeeseen: "mulla olis täällä yks auto, joka ei starttaa, tarvis hinaa korjaamolle…". Esimiehelle: "nyt katkes kotimatka kuin kananlento, auto levis". Ja niin eespäin.
Hinuriliikkeessä sanottiin, että menee puolisen tuntia. Selko. Hain kahviosta leivän ja kahvin ja odottelin. Puljasin meilejäni ja facebookia aikani kuluksi ja odottelin hinausautoa. Joka tuli jopa tunnin päästä! Siitä sitten autoa korjattavaksi taas, ilmeisesti vaihdettu starttimoottori olikin viallinen kapistus, mutta voi olla kyllä vikaa jossain muussakin. Saa nähdä. Tämä viikko tämän kanssa ainakin hujahtaa vielä, koska korjaamiseen ilmestyi parikin mutkaa, joita selvittelin puhelimitse, kun mieheltä loppui kännystä tietty akku kesken kaiken. Ollaan sitten yksiautoisia, mikä on yllättävän haasteellista jopa ilman lasten viemisiä ja hakemisia. Onneksi ne on mökillä!
Korjaamolta kävelin ison tien varteen ja jos jotain hyvääkin näistä löytää, niin sen, että sopiva dösä saapui right on que. Puoli minuuttia ehdin siinä olla, juuri sen verran, että melkein sain kännyni selaimen auki aikatauluja ihmetelläkseni. Joten himaan pääsin suht sutjakkaasti. Ja täällähän käkin. Olin aikonut mennä Jumboon vähän shoppaileen tänään, mutta jääpi sitten toiseen kertaan. Olen jumissa kotona. Kummallisesti pätkivän nettiyhteyden kanssa. Ryppyilevän facebookin kanssa. 
Taidan mennä vaan katsomaan vähän Moonlightingia. Tosin tämän päivän tuuriin kuuluu, että dvd-soitin leviää käsiin 😉

Omapäiset autostereot

MarilkaLeave a comment
Oman autoni ollessa korjattavana (starttimoottorihan siitä oli levinnyt ja poltti sulakkeen mennessään) olin tänään duunikeikalla Porvoossa tolla meidän Toyotalla. Olipa sillä mukava pistellä menemään… autokuume sen kun kovenee! Ei sillä etteikö Mazdakin kulje, mutta onhan se vanhan tuntunen jo, ei käy kieltäminen. Asia, joka siinä kuitenkin on ainakin näennäisesti paremmin, on stereot, kuten taisin joskus kirjoittaakin. Siis Bilteman halpikset ei missään tapauksessa laadullisesti ole mitään toitsun integroituja lähelläkään, mutta toiminnallisesti kyllä, ainakin periaatteessa.

Miehellä on tapana vääntää vanha sanonta "melkein se lehmäkin lentää" muotoon "periaatteesta se lehmäkin lentää", minä kun hoen tuota periaatteessa-sanaa aivan liikaa. Lienee ammattitauti 😛 Periaatteessa parempi tarkoittaa siis sitä, että ainakin mazdan sterkuissa on ollut hyvä ajatus, kun on usbi-paikkaa ja sd-korttipaikkaa, jotta voi kuunnella ämpeekolmosia, eikä tarvii puljaa cd-levyjen kanssa. Toteutus vaan hiukka ontuu. N. 130 biisiä per muistiväline on aikas vähän. Täyttää peräti puoli gigaa – ja kun sitä tilaa oikeasti noissa korteissa ja tikuissa riittäisi vaikka koko cd-kokoelmalleni! Mutta ei se vielä mitään, se soitto sitten… huoh.
Niillä stereoilla on ihan oma logiikkansa. Jota en ole koskaan oppinut ymmärtämään. Jos minulla on kymmenkunta kansiota tikulla, miksei sterkut soita niitä aakkosissa, vaan jollain ihan omalla randomillaan? Ja jos kansiossa on 15 biisiä identtisellä formaatilla nimettynä, tyyliin vaikkapa 01_jabiisinnimi, miksi ihmeessä se soittaa ensin vain parittomat ja sitten aloittaa parilliset? Tai no, kun olisi edes tehnyt sen loogisesti, mutta kun soitti ensin ykkösen, sitten seiskan ja siitä eteenpäin parittomat ja sitten aloitti kakkosesta soittamaan väliin jääneet. Go figure! Niin, ja lisäksi se arpoo aina biisien väliin 2sekunnin teaserin jostain, ihan randomisti – tai ettei peräti radiosta?
Tänään siis olin liikkeellä toitsulla, jonka stereoiden kanssa ei ole noita ongelmia, kun ei ole usbi-portteja tai sd-paikkojakaan. Oli tarkoitus ottaa mukaan pari cd-levyä autoon, kun Porvooseen asti ei yleisesti ottaen kuulu RadioRock, ainoa kanava, jota jaksan kuunnella edes jotenkin – aina en tosin sitäkään, jos sieltä tulee Kotiteollisuuksia (kun Hynynen osais ees laulaa…) ja Maj Karmoja (ei iske kuin Salama!) ja Johnny Casheja (ei jaksa enää Hurtia…) ja Huonoja Doneja ("mä en tiedä mitään, josset säkään tiedä, mitä sinusta kerrotaa-aan…") sun muuta. Korporaatio heittää yleensä aamun kyllä ihan hyvin käyntiin, mutta Juntusta en aina jaksa iltapäivällä kuunnella. Parempi sekin silti Novaa.
Niin mutta siis, unohdin ottaa mukaan ceedeitä. Joten olin radion armoilla. Kirjaimellisesti. Aamulla vielä Rokki kuului perille asti, mutta iltapäivällä se rätisi. Ja heitteli minua milloin millekin kanavalle. Yleensä MetroFM:lle. Etenkin kun ajoin himaan noita pieniä peräteitä pitkin Sipoon, Keravan ja Tuusulan kautta. Ironistahan tässä on se, että joskus aikaisemmin harmittelin sitä, ettei Metro kuulunut Porvooseen asti ja nyt kun en sitten olisi sitä halunnut kuunnella ollenkaan, heitti toitsun radio minut sinne Rockilta ihan tavan takaa. Vaikka sinnikkäästi aina painoin takaisin Rockille. Montakohan kertaa… Ihme itsepäisyyttä!

Aihetta ylpeyteen

MarilkaLeave a comment
Tyttäret on tulleet vanhempiinsa varmaan aika monessakn suhteessa. Kaikki siitä ei aiheuta niinkään ylpeyttä vaan ärsytystä. Kuten nyt se, että molemmat ovat supertarkkoja vaatetuksestaan – aivan kuten minä ja miehenikin ollaan. Mutta hyvin eri tavoilla tarkkoja, ja vieläpä aivan eri mieltä vaatteistaan kuin minä. Siksi en yleensä heille vaatteita ostakaan, jolleivät ole itse mukana varmistamassa, että vaatteet tulevat pidetyiksi myös.

Välillä luulen kuitenkin olevani oikeilla jäljillä ja säästäväni aikaa tuomalla heille jotain omalta kauppareissultani. Mutta sitten siinä käy vaan niin kuin tänä aamuna: esikoinen veti ostamani juhlahousut jalkaansa ja ilmoitti ettei tykkää, ei laita. Selevä. Ja samaan aikaan tosikoinen vänkyi omista vaatteistaan, joten pinnahan minulla taas paloi. Turhaan, mutta ei sitä aina kykene estämäänkään. C’est la vie. Kaikin puolin.

Vaatteita tärkeämmissä asioissa sen sijaan saa nämä vanhemmat olla tosissaan ylpeitä jälkikasvustaan (ja toisaalta, oikeasti sekikn on viime kädessä vain hyvä, että on mielipide pukeutumisestaankin)! Ovat vallan kekpo yksilöitä. pidettyjä ja lahjakkaita ei vain vanhempiensa mielestä, vaan ennen kaikkea päiväkodin tätien ja opettajien mielestä. Tosikoisella oli eilen viimeinen päiväkotipäivä ennen kesälomaa – ja eskarivuotta! – ja sai kasvunkansionsa hoidosta kotiin. En sitä ehtinyt vielä kokonaan katsastaa, joitakuita kuvia ja piirustuksia selailin eilen. Ja luin tekstin, jonka tyttären hoitaja oli kuluneesta vuodesta tytölle kirjoittanut. Aivan ihania sanoja, mannaa vanhemmille oikein 🙂

Se on tuo meidän tuittupäinen tosikoinen päiväkodissa avulias, sosiaalisesti taitava, keksii ja johtaa leikkejä ja tanssiesityksiä, oppii laulut ja laulaa taitavasti. On esimerkillinen, opettaa mielellään muille esim. pelien sääntöjä, käden taidot ovat hyvät. Ja se on jo kaikki upeeta luettavaa, mutta minua kaikkein eniten ilahdutti se, että tyttöseni on ollut "tunnekerhossa" (tuokioita, joissa opetellaan tunnistamaan ja käsittelemään tunteita) aktiivinen ja pohtivalla tavalla mukana. Kaiken kaikkiaan, pelkkää hyvää sain lapsestani lukea :))

Entä esikoinen sitten? Hän sai tänään tokan luokan todistuksensa, jossa rastit olivat kaikki siellä yläpäässä. Kiitettävää tai hyvää joka kohdassa. Aineita ei ainakaan meillä päin vielä sellaisinaan arvostella, vaan arvioitavana oli puolisen tusinaa kohtaa äidinkielestä, lukemisesta ja kirjoittamisesta, pari kohtaa matikasta ja puoli tusinaa käytöksestä ja huolellisuudesta. Matikka, käytös ja huolellisuus olivat pelkkää kiitettävää. ‘Atta girl :)) Tarinoistaan tytär sai kehuja jo päiväkodissa, äitiinsä tullut? Minäkin olen neidin tarinavihkosta lukenut, loistotekstejä!

Syksyllä alkanutta enkkua ei tokarissa näkynyt edes mainintana muiden aineiden joukossa ja sitä ihmeteltiin miehen kanssa. Tytär sanoi, että on niin huono enkussa, ettei sitä siksi ole siinä "hyväksyttävästi suorittanut" -listassa muiden muassa. Ihan ei mennyt selitys läpi, sillä enkunpistareitakin olen nähnyt ja täysiä pinnoja niistä on tyttö saanut, mutta mielenrauhan vuoksi piti vielä opelta asiasta kysellä. Hyvin on kuulemma enkku(kin) mennyt, sitä vain ei vielä näy kun on vähän niinkun kunnan oma lisuke lukkarissa. Ensi vuonna sitten.

Samaan hengenvetoon tyttären ope alkoi sitten kehua tytön lahjakkuutta muutoin. On kuulemma ajatteleva ja älykäs ja erittäin lajakas tapaus. Jossakin "elämän eväät" (vai mikähän se oli?) -vaunussa aiemmin keväällä oli neitimme hämmästyttänyt open ihan todella asiallisilla ja pohdiskelevilla kysymyksillään. Tytöstä kuulemma huomaa, että on kiinnostunut asioista ja että lukee paljon. Ihan vähän kunniaa luulen että voidaan tuosta ottaa miehenkin kanssa, kun tietoisestikin pyritään lasten intellektiä ajattelua tuuppimaan ja tietoja kehittämään.

Yhtä kaikki, kyllä oli hyvä fiilis tänään tulla koululta kotiin kahden taitavan ja maasta taivaaseen kehutun tyttären kanssa. On meillä vaan melkoinen jälkikasvu 🙂