Lumo on hurjan seurallinen, se haluaa aina olla samassa tilassa ihmisten kanssa, vaikkei joka hetki haluaisikaan tulla silitetyksi tai leikkiä. Eilen Lumo oli ensimmäistä kertaa yksinään täällä kotona tovin, ehkä tunnin, puolitoista. Kun tultiin kotiin, se luimuili meitä kiipeilypuunsa ylimmältä tasolta, silmät vähän viirulla ja korvat luimussa. Silittelin sitä vähäsen ja jonkin ajan kuluttua se kiipesi puusta alas ja kömpi esikoisen viereen sohvalle. Siinä ne köllivät vieretysten, esikoisen lukiessa kirjaa.

Kaikkien lasten tavoin Lumo rakastaa leikkiä. Se vaanii ja metsästää leluja ja välillä häntäänsä (luulin, että vain koiranpennut jahtaa häntäänsä 😀 ), se menee ylös ja alas kiipeilypuutaan, kieppuu työtuolini jaloissa ja tyttöjen säkkituoleissa. Tyttäret ja mies jaksavat leikittää Lumoa kunnes se on itse niin puhki että kömpii johonkin nojatuoliin tai puuhunsa nukkumaan. Minä en näemmä jaksa leikkiä kissan kanssa sen enempää kuin lastenikaan 😉 Minun osani kisun kanssa tuntuu olevan sama kuin lastenkin: perushuolto ja haliminen.

Perjantaina käytin Lumon eläinlääkärillä ensimmäistä kertaa, kun kisuliinille annettiin ensimmäinen rokotus. Lumosta lähti hurja ääni, kun lääkäri yritti pistää piikkiä sen peppunahkaan! Ja ekat yritykset jäikin yrityksiksi, minun otteestani se pääsi aina pois, vaikka kuinka koitin pidellä. Toisen hoitajan sylissä se ei rimpuillut eikä pyristellyt ollenkaan ja lekuri sai viimein annettua rokotuksen. Pelkäsin, että Lumo olisi minulle kovinkin loukkis episodista, mutta ei se ollut 🙂

Iltaisin Lumo nukahtaa pian tyttöjen mentyä nukkumaan, mutta heräilee jälleen puolilta öin kuin vauvat ikään. Päivisin Lumo menee kyllä syömään ja tarpeilleen omatoimisesti – tykkää tosin syödä samaan aikaan meidän kanssa ja söisi mieluiten pöydällä meidän ruokia tietenkin 😀 Mutta tuolloin puolen yön aikaan se vaeltelee meidän perässä tai eksyksissä ympäriinsä jo ollaan jo itse nukkumassa, vaikka sillä on silloin nälkä.

Lumolle pitää siis tehdä puolen yön aikaan iltatoimet kuten lapsille. Ensin kannan Lumon keittiöön ruoka- ja vesikupille ja kyykin vieressä seurana. Lumo tsekkailee vähän väliä, etten ole kadonnut mihinkään. Sitten se tassuttelee luokseni ja kannan sen vessaan tarpeilleen. Sieltäkin se kuikuilee, että pysyn ovenraossa ja tassuttaa luokseni kun on saanut asiansa hoidettua. Jolloin kannan sen nojatuoliinsa ja silittelen sen uneen – ellei katti ole vielä liian virkeä jolloin jätän sen touhuilemaan vielä toviksi ja se menee kyllä itse jonnekin nukkumaan lopulta.

Usein ennen yöunille nukahtamistaan Lumo käy vielä meidän ja mutsinkin sängyissä mönkimässä. Kävisi varmaan tyttöjenkin sängyissä jos ne ei olisi siellä ylhäällä. Viime yönä mies tuli polttareista kotiin aamuyöstä ja Lumo heräsi siihen eikä meinannut millään malttaa nukahtaa takaisin. Mies kantoi sen meidän sängystä nojatuoliin vaikka kuinka monta kertaa, mutta kisuliini-vauva nukahti lopulta meidän väliin kehrättyään siinä ensin kuin rukki, ja kannoin sen nukkuvana omaan petiinsä kuin vauvan ikään.

Vaikka tuollaiset karva-vauvat ovatkin toisaalta paljon omatoimisempia kuin ihmisvauvat, on noiden hoivaamisessa paljon samaakin. Etenkin kun kisuvauva on luonteeltaan tuollainen kuin Lumo on. Mitä leikkisin ja ihmisrakkain ja lempein olento! Nytkin se tuossa villin leikkisession jälkeen ensin pesi itsensä mahallaan lattialla makoilevan esikoisen käsivarsien välissä ja jäi sitten siihen torkkumaan. Parempaa kissaa ei olisi meidän perhe voinut saada :))

Viime viikolla ennen Lumon tuloa meille, perjantaina ja lauantaina lapioitiin ja kärrättiin hiekkaa tuolla pihalla koko perheen voimin. Perjantaina siinä oli naapuritkin omalla pihallaan tekemässä ulkohommia, hieno ilma kun oli. Naapureilla oli radio ulkona, siellä soi joku iskelmä- ja mustelmateollisuus, suomalaista iskelmää kumminkin. Tuli siinä bikinit päällä ja huivi päässä huhkiessa jotenkin mieleen vanhat kotimaiset elokuvat. Lauantaina otin pihalle meidän radion, ja sain työllä ja tuskalla soimaan Cityn – asutaan alueella, jossa ei tunnu paljon muu kunnolla kuuluvan kuin iskelmä…

Maanantaista viime yöhön olin lasten kanssa kisu-vauvasta huolimatta käymässä tuolla Savossa sukulaisten lehmätilalla, missä on tavattu käydä silloin tällöin ja viime vuosina kerran kesässä. Vähän lyhkäisemmäksi jäi vierailu kuin oli alun perin aiottu; oltiinkin vain yksi yö kahden sijasta. Ei maltettu olla pitempään – sitä paitsi Lumo olisi tänään joutunut olemaan täällä yksin jos olisi tultu kotiin vasta tänään.

Lapset olivat jälleen ihan intopiukkana lehmistä, auttamassa lypsytouhuissa ja vasikoiden hoitamisessa. Tytöt pääsivät juottamaan maitoa vasikoille ja ajamaan lehmiä takaisin laitumelle tilan omien lasten kanssa. Ihmeen vähän tytöt noita isoja otuksia arastelevat! Esikoinen ei juurikaan, tosikoinenkin vain vähän – paljon enemmän typy arasteli talon innokkaita ja villejä koiralapsia, jotka kieltämättä innoissaan tulivat päälle sellaista vauhtia, että minuakin uhkasi vähän ahdistaa.

Illalla päästiin tunnelmalliseen rantasaunaan saunomaan. Minäkin, joka yleensä olen varsinainen vilukissa vedessä, lähdin talon emännän – joka on siis noin viides serkkuni tai jotain ja ollaan tunnettu siitä kun oltiin lapsia itse, kun minä kävin samaisella tilalla isäni kanssa – kunnon naku-uinnille auringon painuessa hiljalleen metsän taa, luoden kauniin oranssin hehkun järven ylle. Lapset melskasivat matalahkossa rantavedessä.

Eilen päivällä ajoin käymään Kuopiossa ja jätin lapset maatilalle, missä tosikoinen ainakin pääsi ihan pitkälle traktori-ajelulle talon isännän kanssa ja esikoinen touhusi jotain muuta pikkuserkkujensa kanssa. 90 kilometriä suuntaansa, harmaata maantietä metsä- ja järvimaisemien vaihdellessa auton ikkunoissa. Kuopiossa tapasin ystävää, jota en ollut nähnyt livenä vuosiin. Oli mukava istua juttelemassa tovi.

Eilis-iltana lähdettiin ajamaan kotiin iltalypsyn aikaan. Pysähdyttiin iltapalalle upeisiin järvimaisemiin Mehtojärvellä jossain Suonenjoen ja Jyväskylän välillä, Tiinan tuvalle, missä Tiina laittoi meille mehevät sämpylät vielä lämpimistä itse leivotuista sämpylöistä, kinkusta, juustosta ja paistetusta kanamunasta. Mukaan ostin siitä puolikkaan kalakukon. Iltapalan jälkeen ajettiin kotiin pysähtyen vain kerran tankkaamaan ja käymään vessassa.

Kotona meitä odotti kisuliini, joka oli sillä välin saanut kiipeilypuun ja ottanut kodin haltuun entistä paremmin. Tänään on oltu kotosalla, tytöt ovat leikkineet Lumon kanssa, riidelleet Lumosta, istuneet kuin tatit Lumo sylissä… huoh. Ehkä tämä elämä kissan kanssa joskus normalisoituu! Minä kävin päivällä katsastuttamassa autoni ja ostamassa ruokaa ja kissantarvikkeita.

Lumo on luonteeltaan meidän perheeseen niin sopiva kuin voi olla. Utelias ja energinen, vilkas ja rohkea, lempeä ja seurallinen. Hyvin pian se lakkasi arastelemasta meitä ja uutta kotiaan. Se leikkii lasten kanssa vaanien ja hyökkäillen hiirilelun kimppuun. Se hakeutuu välillä rauhoittumaan yksikseen – tosin sen tuntuu olevan vähän vaikea päästä sohvan alta pois – mutta se ei halua olla pitkään yksinään vaan tulee sinne, missä ihmisetkin on. Ja kun tytöt ottavat sitä syliin, ei se koskaan yritä raapia tai purra, vaikka vähän rimpuilisikin sylistä pois.

Viime yönä kun se naukui sohvan alla ja autoin sen sieltä pois, istuin sen kanssa lattialla pitkät tovit. Lumo kierteli ympärilläni, "kuin kissa kuumaa puuroa" 😉 aivan minussa kiinni. Se työnsi päätään kättäni vasten silityksiä kerjäten ja kiepsahteli selälleen bellyrubia varten. Välillä se kiipesi puoliksi syliini ja työnsä märän pienen nenänsä niin lähelle kasvojani kuin yletti. Ja kehräsi koko ajan kuin pieni sähkömoottori. Maltoin palata nukkumaan vasta kun se oli selkeästi asettunut uudelleen lepäämään, sohvan alle.

Tänä aamuna miehellä oli loman jälkeen ensimmäinen työaamu, joten kello soi johonkin suht epäinhimilliseen aikaan. Mies nousi, ei löytänyt Lumoa mistään kunnes se jälleen naukuili sohvan alla, jolloin mies avusteti sen sieltä ulos. Meidän aamu-uninen tosikoinen heräsi siihen kun mies laittoi Lumolle tuoreeet ruuat. Ja esikoinen heräsi siihen kun pikkusisko heräsi. Ja minä heräsin ääniin, huolissani ettei perhe ole löytänyt sohvan alla jumissa piileksivää kisua 😀

Me taidetaan olla vähän kissasekaisin koko porukka! Illalla en meinannut saada lapsia nukkumaan ennen kuin olin saanut ne vakuutettua siitä, että Lumokin jo nukkui sohvan alla eikä enää jaksanut leikkiä. Enkä itse ollut päästä nukkuman, kun kisulainen kaipasi seuraa. Ja aamulla oli koko perhe pystyssä seiskaan mennessä, myös lomalaiset. Paitsi että minä palasin sänkyyn ja torkuin kahdeksaan asti kuunnellen leluhiiren jatkuvaa kilinää…

Että pieni mustavalkoinen karvakerä voikin saada isotkin ihmiset ihan hassuiksi 😀