Perjantaina tosikoinen soitti minulle duuniin kertoakseen, että kaveri oli saanut luvan lähteä hänen kanssaan lauantaina Jumboon kuuntelemaan Robinia. Tytär oli edellisenä iltana pyytänyt päästä tuota kauppakeskuskeikkaa kuulemaan minun kanssani ja hivenen, eh, vastahakoisena sanoin, että katsotaan – tai jos saat kaverin mukaan, voit mennä ilman minuakin. “Okei. Mieluiten menisin sun kanssa, mut kysyn.”

Tunsin pientä syyllisyydenpistoa tuosta lausahduksesta. Ei ne tyttäret ikuisesti halua mutsin kanssa keikalle. Mutta perjantaina tyttö oli jo ihan innoissaan siitä, että pääsee sinne kaverin kanssa, etenkin kun pääsi vielä samaiselle kaverille yökyläilemäänkin ensin.

Vähän tosikoisen puhelun jälkeen soitti esikoinen. “Saanko lähteä kaverin kanssa pyöräretkelle? Tein jo eväätkin.” “Mikäs siinä, kuudeksi himaan, tai soita.” Minä ajoin duunista himaan sanomaan yökyläkamoja keräilleelle tosikoiselle heipat, ja istuin nojatuoliini lukemaan kaikessa rauhassa, tytärten ollessa omilla teillään kavereidensa kanssa.

Kuuden maissa soi puhelin. “Selvittiin hengissä takaisin!” “Mitä, mitä, mitä taphtui, mitenniin?!?” Ei äitiä saa noin säikyttää! “No kun me poljettiin Myyrmanniin asti ja takasin, yhteensä jotain 14 kilsaa!” Aa, okei. Muistui mieleen omat pyöräilyt saman ikäisenä silloisen parhaan kaverini kanssa. “Saanks mä olla vielä ulkona?” “Vartin yli kasi pitää olla himassa.”

Mies tyttärineen tuli meille joskus seitsemän pintaan, joten minä siinä nojatuolissani keskenäni luin melkein kirjan loppuun saakka. Ja kahdeksan maissa soi kännykkäni jälleen. “Äiti, me melkeen eksyttiin, mut löydettiin kuitenkin tiekylttien avulla perille Tikkurilaan asti! Nyt ollaan takasin, saako kaveri tulla yöksi?” Yksi tytär oli kotona vähemmän ennestään, joten sopihan se korvata lainalapsella 😉 “Muista muuten, että sulla on kännykässä OviMaps-kartat, jotka auttaa jos meinaa eksyä.”

Lauantaina esikoisen kaveri lähti treeneihin, tosikoinen oli yhä oman kaverinsa kanssa, valmiina lähtemään Jumboon, ja uustytär (vai pitäisiköhän sanoa uusikoinen, kun kert on jo esikoinen ja tosikoinen?) kertoi että haluaisi myös Robinia kuuntelemaan. Soitto tosikoiselle, uussisko tulee mukaan, soita kun lähdette niin saattelen hänet sinne teidän luo, kun ei noita kulmia niin tunne. Ja sinnepä siis menivät, tosikoinen, kaverinsa ja uusikoinen. Ja tunti keikan alkamisen jälkeen soi kännykkä ja toinen kun tosikoinen soitti minulle ja uusikoinen isälleen: “Meillä vähän kestää kun on niin pitkä jono nimmareita hakemaan.” Esikoinen pyöritteli silmiään 😉

Kun tytöt viimein palasivat keikalta Robinin nimmarit kourassa, alkoi Garage Band soida, kun nuo nuorimmat likat alkoivat duunata omaa musaa. Tekivät mageita remixejä, joita soittivat kummallakin iPadilla yhtaikaa! Ja kun kyllästyivät Garage Bandiin, alkoivat kuunnella Robinia (ja kaikkea muuta) Youtubesta tietty. Juuri ennen nukkumaanmenoa tosikoinen tuli luokseni iPadin kanssa ja sanoi: “Äiti, kuuntele tää, tää on sulle.” Ja ihan helmi äiti kyynelehti, kun kuunteli biisiä, jonka ihan helmi tytär oli pyytänyt kuuntelemaan ❤

Seuraavaksi esikoinen siinä nukkumaanmennessään alkoi jutella mieltään painavista asioista, joten nukkumaanmeno itsessään vähän viivästyi. Mutta vaikka timing olisikin pahastikin off, puhuminen on tärkeetä, ja tärkeetä saada mieltä painavat asiat pois ennen unta, joten juteltiin. Ja mietin jälleen, miten etuoikeutetuksi itseni tunnenkaan, kun tyttäreni haluaa kertoa ja jakaa näitä juttujaan minulle. Tiedän hänen luottavan minuun sataprosenttisesti ja tiedän tehneeni jotain oikein 🙂

Tänään tosikoinen jatkoi Garage Band -harjoituksiaan, ja toi sitten minulle kuunneltavaksi biisin, jonka oli itse äänittänyt kaikessa hiljaisuudessa omassa yksinäisyydessään. Lauloi kuinka näkee sisälleni ja näkee siellä suunnattoman rakkauteni. Olin pakahtua!

Pienet lintuni, ihanat tyttäreni. Niin isoja ja itsenäisiä, ja kuitenkin vielä vähän aikaa minun pieniäni, aina minun rakkaitani. Se rakkaus, se kantaa lasteni siipiä. He voivat kokeilla niitä turvallisesti. I’ll always be there for them, and they know it ❤