Tarinoita talvi-helvetistä

Behold! The annual winter whine!

Olenko joskus maininnut, miten vihaan talvea ja pakkasta ja lunta? Jos jokavuotiset yksi tai kaksi blogi-whinetystäni ja satunnaiset FB-tilitykset aiheesta käy hermoille, voit lohduttautua sillä, ettet sentään ole kuulemassa joka-aamuista kiroiluani harjatessani autoani lumesta, joka pöllyää aina päälleni, tuuli mistä suunnasta tahansa, harjasinpa sitä mihin suuntaan tahansa. Tai sitä under-my-breath valitusta, joka suustani pääsee joka kerta kun astun jostain ovesta ulos ja pakkastuuli (ja lumituisku) lyö vasten kasvoja.

Minä en ole pakkasyhteensopiva in any way, shape or form. En millään muotoa. Kuiva pakkasilma kuivattaa kurkkuni ja kylmyys sattuu keuhkoputkiini hengittäessä. Ihoni kuivuu ja kutisee kilpaa kurkkuni kanssa. Koko päivän puhuminen kouluttajan roolissani käy miltei mahdottomaksi talviaikaan, kun köhin ja kröhin ja taistelen ääneni menettämistä vastaan koko päivän – ei, en ole flunssassa. Ja sitä riemua sitten, kun lähden asiakkaalta, istun pakkasarkkuakin kylmempään autooni, joka lähtee käyntiin köhisten vähintään yhtä pahasti kuin minä töissä sillä välin kun se seisoi siinä kylmässä kahdeksan tuntia.

Vihaan talvea. Vihaan lunta. Vihaan pakkasta.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin?

Pystyn löytämään talvesta ja/tai lumesta ehkä noin kolme hyvää asiaa, henkilökohtaisesti.

1) Onhan talviaika – kun sen kert näillä leveysasteilla joutuu viettämään – oikeasti vielä ankeampi ilman yhtään lunta, tuo se sentään valoa. Kun vaan sataisi vain sinne missä siitä ei ole kellekään mitään haittaa. Kuten pulkkamäkiin ja laskettelurinteisiin ja vaikka tuohon nurtsille ja puihin. Mutta EI minun autoni päälle EIKÄ minun parkkipaikalleni EIKÄ autoteille ja yleisille kadunvarsi-parkkipaikoille, ja niin eespäin.

2) Onhan luminen maisema hieno! Rakastan itsekin sitä kuvata kyllä. Mutta ei tarvitsisi olla näin kylmä, eikä sitä lunta tarvitsisi näin paljon, eikä sen tarvitsisi sataa, niin ks. kohta 1.

3) Onhan lumisilla liukkailla paljon haasteellisempaa ja hauskempaa ajaa kuin kuivalla asfaltilla. On hauskaa liirata autolla ja tehdä käsijarrukäännöksiä sun muuta mitä ei voi tehdä kuivalla tiellä. Mutta enimmäkseen se lumi silti vain haittaa autoilua. Kuten nähtiin tänäänkin.

Jos tähän vielä lisäisi neljännen kohdan, niin jees, onhan se lumi ja talvi jees niille, jotka tykkää pulkkamäestä ja hiihtämisestä ja luistelusta ja lautailusta ja niin edelleen. Jopa minä saatan joskus hetkellisissä mielenhäiriöissä lähteä (kameran kanssa) ulos kauniiseen aurinkoiseen talvi-ilmaan, hetkeksi, naparetkivarusteisiin kääriytyneenä. Mutmut. Voisin elää ilman talvea aivan erinomaisesti. Jonain päivänä vielä elänkin, varppina. Sillä en kyllä kaipaa lunta ja sen seuraamuksia, en niin vähän vertaa.

Ad hoc iltaliikuntaa miehille

Minun luonteellani ainoa sopiva talviauto olisi ehdottomasti korkea neliveto truck. En tosin muista jääneeni kertaakaan lumeen jumiin tuolla matalahkolla etuvetoisella Honda Civicillänikään, vaikka kuinka olen sitä käyttänyt suorastaan lumiaurana. En ennen toissaviikkoa, jolloin luulin olevani kovinkin näppärä ja peruuttelin kadunvarsipaikalle, jonka lumi ei ollutkaan ihan niin höttöä ja hupsista vaan, olin siinä lumen päällä, enkä päässyt eteen enkä taakse. Eikä tietenkään minulla ole lapiotakaan takaluukussa.

Eihän siinä muu siis auttanut, kuin soittaa miehelle että tulee jeesaamaan. Hänellä sattui sopivasti olemaan kaveri kylässä, joten yhdessä miehet sitten lapioivat lunta autoni alta ja työnsivät ja väänsivät, kunnes autoni oli taas vapaa. Niin, autoin minäkin tietenkin. Tällä kertaa en sentään ollut minihameessa ja kymmenen sentin koroissa, kuten silloin kun tuuppasin silloisen Mazdani hankeen.

Näkyvyys nolla

Tavallinen talvisää sikseen, tänään ilma oli jotain ihan muuta. Pohdin aamulla pihasta kurvatessani, että melkeinhän sitä voisi auton pesaista tässä matkalla, kun lähdin sen verran normaalia aikaisemmin (kun piti jännätä käynnistyykö se auto vai ei), että normaaliperjantaina aikaa pesuun olisi ollutkin, ja kun olin ajamassa auton muutamaksi tunniksi Forumin parkkihalliin. Harvinaista herkkua autolleni nykyisin, päästä talvella talliin sulamaan välillä. Siksi se on niin likainen, ei voi pestä milloin vaan talviaikaan.

Eipähän ollut ylimääräistä aikaa ei, päinvastoin, liikenne oli pöperöä. Näkyvyys pöllyävässä lumessa oli parhaimmillaankin parikymmentä metriä, lumi pakkautui pyyhkimiin niin että lopulta näkyvyys oli pahimmillaan omaan tuulilasiin saakka – pesuneste auttoi vähän ja valoissa piti välillä putsata pyyhkimiä. Autoja materialisoitui lumipöllystä eteen kuin tyhjästä, kun vain harva tajusi käyttää takasumuvaloa, eikä se välttämättä olisi näkynyt mihinkään kuitenkaan, sen lumikerroksen läpi mikä autojen perään pakkautui. True frosting.

Oli Honda vahvempi bussia

Stadia lähestyessäni totesin, ettei mikään taikatemppu vie minua perille asiakkaalle ajoissa, joten kun pysähdyttiin liikennevaloihin, siinä Rautatieasemaa lähestyttäessä, alamäessä, laitoin käsijarrun päälle ja naputin asiakkaalle tekstarin. Tuo käsijarru taisi sillä haavaa estää ketjukolarin, sillä vain hetki sen jälkeen kun tekstari oli lähtenyt matkaan, kuului ja tuntui tömps. Dösä oli tömähtänyt takapuskuriini. Ja luultavasti tuo käsijarru esti autoani pomppaamasta edessäni olleen auton perään.

Nousin autosta katsomaan vaurioita ja puhumaan kuskin kanssa. Bussin etupuskurin kulma oli lommolla, Hondani puskuri ei, se taisi selvitä vain pintanaarmuilla. Ajetiin peräkanaa dösän kanssa Kansallisteatterin eteen selvittämään tilanne – eihän siinä kuski toki edes yrittänyt kiistää syyllisyyttään, dösä ei pysähtynyt vaan luisui vaan, shit happens, joten peltivauriot jäävät vain vakuutusyhtiön tilastoihin, yhdeksi tämän päivän varmaankin sadoista peltirutuista, jotka ei näy poliisin tilastoissa. Niitä poliisin tietoon tulleitakin on jo parisen sataa.

Yksi kaista suljettu – onnettomuus, Konala

Pääsin lopulta asiakkaalle, vain puolisen tuntia myöhässä. Ja muutama tunti myöhemmin lähdin ajamaan toiseen paikkaan, käymäseltään. Keli näytti vähän selkeämmältä kuin aamulla, tuumin että on ok ajella keskellä päivää Espooseen, ja sieltä himaan ei-ruuhka-aikaan. Katin kontit. Kehä 1 oli aivan tukossa puoli kahden aikaan iltapäivällä. Taululla Leppävaarassa ilmoitettiin, että Konalan kohdilla oli onnettomuus, yksi kaista suljettu. Juu, oli. Ja parisenkymmentä muutakin autoa pitkin kehän penkkaa.

Liikennevirta pysähteli ja mateli, eikä kovin kovaa voinut ajaa silloinkaan, kun muuten olisi voinutkin. Kaistat ja tien reunat katosivat valkoiseen tyhjyyteen, edellä ajavia autoja ei edelleenkään meinannut nähdä millään, lumi suli ja jäätyi taas osuessaan tuulilasiin, näkyvyyttä ei ollut.

Selviydyin kunnialla Hämeenlinnanväylän rampille saakka, ja olisinhan minä selviytynyt siitä eteenpäinkin, toki. Mutta reittivalintani muuttui sillä hetkellä kun edelläni ajanut rekka laittoi hätävilkut päälle. Se ei selviytynyt rampista ylös. Ja hetken näytti siltä että se sitten luisuukin siitä etupuskuriini. Muttei sentään. Pyörittelin autoni ympäri ja palasin kehälle.

Jätä autosi töihin (ja kävele kotiin?)

Minä selvisin himaan noin kolmessa vartissa, max tunnissa, joskus kahden ja puoli kolmen välillä olin kotona. Neljään mennessä uutiset olivat täynnä pk-seudun kolarisumppuja ja vuosituhannen surkeinta ajokeliä. Poliisi kehoitti tiedotusvälineiden kautta ihmisiä jättämään auton töihin ja menemään kotiin, ööö, kävellen? Sillä junat olivat vaikeuksissa, metro oli vaikeuksissa, ratikat olivat vaikeuksissa, dösät olivat vaikeuksissa… Pääkaupunkiseudulla ei juuri liikuttu. Lahdenväylä oli pahimmillaan suljettu kokonaan kumpaankin suuntaan kolarisumien vuoksi.

“Mikä teitä etelän ihmisiä vaivaa?” kyselivät pohjoisempien kolkkien asukit facebookissa. “Aina on noita kolarisumppuja kun vähän tulee lunta.” Yleensä olisin samaa mieltä – mikä meitä etelän ihmisiä oikein vaivaa, tulee se talvi tännekin (melkein) joka vuosi, luulisi että jo osattaisiin ajaa liukkailla. Mutta tänään en päivittele ihan niin paljon, vaikka henkilökohtaisesti tästäkin selvisin bussin pusua lukuunottamatta vaurioitta. Tänään keli oli extreme.

Kyllä täälläkin useimmat osaakin ajaa liukkailla. Mutta kaikki ei aina ole edes osaamisesta kiinni. Kuten se dösä aamulla. Kun ei voi mitään, ei voi mitään. Silti on paljon tilanteita, joissa olisi voinut jotain. Missä siis vika? Toiset syyttää kitkarenkaita. Höpsis, sanon. 13 talvea kitkoilla, enkä itse ole kolaroinut niillä kertaakaan. Eikun olihan välissä kaksi talvea nastoilla. No, kuitenkin. Ei se ole kiinni renkaista vaan asenteesta. Korvien välistä.

Autoilijoita on paljon ja moneen lähtöön. Itsekeskeiset muka-kiireiset kuskit, kuten sekin “ammattiautoilija” joka kuorkkiksellaan huristeli aivan liian kovaa päättyvältä kaistalta henkilöautojen väliin, aiheuttavat ne vaaratilanteet. Tuo tarina päättyi onnellisesti, moni muu tarina tänään ei. Tiettävästi vahingot ovat rajoittuneet enimmäkseen autojen pelteihin, nelisenkymmentä ihmistäkin tosin on viety sairaalaan, mutta kukaan ei kaiketi ole kuollut. Ihme sinänsä sekin, kun katseli Youtube-videoa siitä miten Lahdentiellä autot luisuivat sumppuun ihmisten yrittäessä päästä sieltä seasta pois. Huhhuh!

[Hesarin uutisointia aiheesta. Melkoisen hurjaa.]

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.