Alla vielä viimeiset off-linena kirjoitetut turinat Kanarialta.

18.2. klo 21:35

Me ollaan vähän off-road sakkia. Kun systeri oli täällä, se istuskeli partsin kaiteella, pomppi tuolla rantakallioilla ja parkourasi kaiteilla, kunnes kohtasi paikallisten paheksuvat katseet. Minä en ole parkourannut, mutta rantakalliot olen kiipeillyt kyllä pariinkin kertaan, kävellyt muuria pitkin tien sijaan ja parvekkeen kaiteellahan vietin aikaani jo kun viimeksi olin täällä tyttöjen kanssa. Nyt siinä kaiteella istuvat tyttäretkin.

Tänään viimein tein sitten senkin, mitä olen koko viikon ajan miettinyt. Kiipesin meidän partsilla (mutsin alakerrassa) seinustan “muurille” ottamaan kuvaa, ja vähän myöhemmin niinkin pitkälle, että hain mutsilta kuuman bahmi gorengilla lastatun paistinpannun reunuksen kautta kiiveten, kun en millään jaksanut kiertää portaita pitkin. Tosikoinen tietty käväisi reunuksella myös, mutta suosiolla tuli alas menemättä kovin ylös asti edes.

Mutsi ei kiipeile. Päin vastoin, vähän kammoksuu tätä meidän kiipeilytendenssiä ja yritti epätoivoisesti kieltää meidän tyttöjä istumasta kaiteella tänään, kun minä en ollut paikalla. Paljonpa se auttoi. Lapset istuivat kaiteella ja seurasivat silmä kovana minun etenemistäni Amadoreksesta kohti Playa del Curaa. Ja minä kun luulin viettäneeni omaa hetkeäni, vain yksin, siinä kävelylläni! Kaikkea kanssa, olinkin kokoaikaisen tarkkailun kohteena.

Suunnitelmamme mennä tuonne altaalle tänään kariutuivat juuri kun olin saanut bikinit päälleni ja kiivennyt vaihteeksi partsin kaiteelle tyttöjen leikkiessä sisällä, sillä juuri silloin aurinko sukelsi sellaisen pilvimassan taakse, että Suomessa se olisi tiennyt sadetta. Ei täällä, tällä kertaa ainakaan. Mutta vilposeksi se teki ilman kuitenkin, joten päätettiinkin lähteä ihmettelemään paikallisten omakotitaloaluetta jossain Playa del Inglesin liepeillä. Aivan hämmästyttäviä taloja! Eri värisiä pastelleja, jänniä yksityiskohtia, aitoja, koristeita, kaikkea todella nättiä! Ja niin viimeisteltyä ja kaunista.

Siinä oli lähellä Hiper-Dino supermarketti, tai oikestaan siinä oli kokonainen pieni kauppakeskus Hiper-Dinoineen, mentiin sinne pyörimään sen jälkeen kun oli hämmästelty taloja autosta käsin. Tosikoiselle löytyi reppu, mutta kapreja ei täällä taideta tuntea ollenkaan. Sellaiset olisin tosikoiselle ostanut nimittäin myös. Esikoinen puolestaan osti itselleen dinoja ja Aku-pehmon. Tosikoisen oma ostos oli penaalillinen kyniä. Enpä yllättynyt ollenkaan tytärteni mieltymyksistä 😉

Minä pyörin pitkät tovit parissakin eri vaatekaupassa, mutta lopulta tulin ulos tyhjin käsin. En jaksanut kuitenkaan keskittyä, kun tiesin että minua odotetaaan. Hiper-Dinosta sen sijaan ostelin yhtä sun toista kotiin vietäväksi, mm. kuoretonta vaaleaa paahtoleipää – tosikoinen ei pidä paahtiksen kuorista ja täältä saa tuollaista! – persikkamarmeladia, jotain Lindtin suklaalevyjä sun muuta pientä. Ennestään tuliaiskassissa oli dinopastaa ja dinokeksejä 😀

Paluumatkalla mutsi tiputti minut kyydistä pois tuolla Puerto Ricossa ja toteutin sen suunnittelemani rantatie(ja -kallio)-lenkin yksisuuntaisena Samsungini kanssa. Kävelin siis sieltä sen muutaman kilometrin verran Amadoreksen kautta Playa del Curaan, ottaen matkalla paljon kuvia. Olin loistavaan aikaan liikkeellä, sillä alkumatkasta vielä valo riitti hienosti maisemakuviinkin, mutta loppumatkasta sain jo upeita auringonlaskukuvia oranssina hehkuvista pilvistä, joiden lomasta aurinko siinä vaiheessa jo paistoi kunnolla.

Huomenna on matkan viimeinen päivä täällä, perjantaina lähtee paluulento Suomeen jo kymmenen aikaan aamulla. Äkkiä se aika vaan hujahti, eikä kaikkea ehtinyt taaskaan, mitä oli ajatellut.

20.2. klo 10:24

Lentokoneessa jälleen, matkalla kohti kotia. Kännykkää sammuttaessani löysin mieheltä tulleen tekstarin, himapuolessa on kuulemma muutama aste pakkasta ja lumet yhä tallella. Absurdi ajatukseni siitä, että kevät ehtisi pohjolaan meidän ollessa etelän lämmössä ei siis toteutunut 😛

Eilen, viimeisenä päivänä, oli pilvistä. Lähdettiin vaihteeksi yhdelle autoretkelle, koitettiin löytää Ayagauresin pieni kaupunki, joka sijaitsee pienen sisäjärven rantamilla vuoristossa. Mutta kuinka ollakaan, päätie kaupunkiin oli koko päivän suljettu päällystystyön takia, ja vaikka kartassakin aivan selvästi näkyi vaihtoehtoinen tie kaupunkiin, ei sitä koskaaan löydetty. Kokeiltiin yhtä, joka johti Palmitas Parkiin. Ja toista, joka johti Montaña de la Dataan ja Monte Leoniin. Ja kolmatta, josta päädyttiin paluusuuntaan El Tableroon. Mutta Ayagauresiin ei löydetty. Meiltä taisi sittenkin jäädä se yksi pieni ja kartan mukaan väärässä kohti ollut tie kokeilematta. Yhtä kaikkia, ihme maa ja ihme kartta… Ei ollut ensimmäinen kerta, kun ei matkalla löydetty jonnekin tai jostakin pois.

Ei sillä, Monte Leon oli upea, näkemisen arvoinen paikka. Pieni mutkainen tie johti ylös vuoren huipulle, joka oli täynnä toinen toistaan upeampia huviloita. Oikea villa-kylä, rikkaiden paikka. Jonka tiet oli nimetty suurten säveltäjien mukaan. Oli Calle Mozartia ja Calle Straussia, vai kenen tie se nyt olikaan, jolla käytiin kääntymässä, kun ei ollut umpikujaa merkitty.

Illaksi mentiin Amadorekseen hengaamaan ja pelaamaan minigolfia. Amadoreksessa on kiva pieni lasten leikkipuisto, joskaan ei nuo meidän tyttäret siinä kamalan kauan viihtyneet. Mentiin rantaan kauppakujalle kahvilaan pirtelöille – suklaata muille, kookosta minulle. Siitä meinattiin vielä kävellä kujan toiseen päähän ja takaisin, katsastella turistimyymälät läpi, mutta matka tyssäsi jo heti alkuunsa, kun tosikoinen jäi ihastelemaan kylttiä, jossa oli letitettyjä päitä.

Jos toisissa kohdin laskenkin euroni melko tarkkaan, on minulla tiettyjä sokeita pisteitä. Sokeisiin pisteisiin tippuvat kengät, vaatteet ja satunnaisesti hiukset. Niinpä tosikoinen pääsi letitettäväksi ja nyt on neitosella päässä letti poikineen. Aika soma on! Esikoinenkin hämmästytti haluamalla puoliletityksen päähänsä. Niinpä hänellä on nyt “seepraraidat” päälaella, vähän niinkuin olisi huivi tai panta päässä, loput hiukset lettivapaina.

Letitysten – ja muutaman samasta paikasta tehdyn vaate- ja koruostoksen – jälkeen kello olikin jo niin paljon, että kojut alkoivat mennä kiinni, joten me mentiin sitä minigolfia pelaamaan. Tytöille se oli ihka eka kerta, mutta ekan lyönnin hapuilun jälkeen nappasivat lajin oitis! Kummallakin on loistava lyönti, esikoisella vallan erinomaista tarkkuuttakin mukana. Eikä tosikoinenkaan siitä paljon jäänyt, joskin vähän välillä fuskasi kuljettamalla palloa 😉

Vähän oli kuitenkin tytöillä pelin idea hukassa, koska tehtiin mutsin kanssa kaksi mokaa: 1) päätettiin ettei tarvitse odotella jokaisen vuoroa erikseen ja 2) päätettiin olla laskematta löyntejä, pelailla vaan. Mikä johti siihen, että aluksi tytöt kuvittelivat, että mitä nopeammin saa radan kierrettyä sen parempi. Ennen kuin ehdin itse ensimmäistä rataa loppuun asti rauhallisemmalla pelityylilläni, hogasin tytärteni mennen jo palloineen samalle radalle toisen poppoon kanssa. Noloa… ja palautus ruotuun. Vähän rauhallisemmin pelattiin loppuaika, kaikki yhtä rataa kerrallaan, mutta kyllä noita vauhtimimmejä sai jatkuvasti toppuutella silti.

Toisaalta ihan hyvä, että pelattiin vähän nopeammalla tempolla, sillä näinkin oli kello jo seitsemän kun palattiin kämpille. Vielä piti vähän iltapalaa haukata ja sitten pakkailla matkalaukut valmiiksi aamua varten. Ja palauttaa lainassa ollut varasänky – nukuin sohvalla vikan yön. Menomatkalla meillä oli mukana yksi mutsin matkalaukku täynnä tuliaisia äiteelle, nyt sama laukku lähti meidän mukaan sittenkin, täynnä tuliaisia himaan. Kyllä, koko matkalaukullinen tuliaisia! Kuoretonta paahtista, leivonnaisia, persikkajamia, nelikulmainen paistinpannu , dinopastaa sun muuta.

Aamulla oli aikainen herätys, kuuden pintaan kilkutteli kännyni. Pikaiset aamupesut, viimeiset tavarat laukkuihin ja vuodevaateinventaario – mutsilta oli lainassa pussilakanoita ja tyynyjä ym. Mutsi tuli meitä jeesimään. Yhtäkkiä meidän oveen kolkutettiin – oven takana oli meidän seinänaapurit, todella ihana brittipariskunta, joka herää aamuisin aikaisin ja käy lenkillä, tuli kertomaan, että ensimmäinen tarvitsemamme hissi ei toiminut, he tulivat tarjoamaan matkalaukun kantoapua (portaita alas 5 kerrosta). Niin he reoudasivat meidän painavat laukut alas! Aivan mahtavia ihmisiä!!

Seiskan pintaan lähdettiin ajamaan kentälle, vuokra-auto parkkin, puhuvalla hissillä ylös (kuin olisi ollut keskellä Hitchhiker’s guide to the galaxya, kun hissi alkoi puhua “closing the doors” “going up” “underground floor one” “doors opening”…), auton palautus, check-in, sitten käytiin vielä mutsin kanssa kahvilla. Ja nyt ollaan yhdentoista kilometrin korkeudessa, matkalla kohti kotia. Kesällä tulee mutsi Suomeen, minä olen suunnitellut, että me taas vietettäisiin ensi joulu Kanarialla. Katsotaan.

Täällä on mitä kummallisin wlan-yhteys. Yhtenä  päivänä voi netissä tehdä mitä vaan. Toisena ei saa yhteyttä muodostettua ollenkaan. Kolmantena yhteys muodostuu, muttei ilmeisestikään dns-palvelimeen, koska www-sivuille ei pääse…  Olisin jo moneen kertaan halunnut tätä blogiani päivittää, mutten vaan ole päässyt nettiin. Mutta, tässä pari  offline-kirjoitusta sitten.

13.2. klo 7:10
Eilen lähdettiin heti aamusta
Puerto Ricoon viettämään “turistipäivää”.
Mutsi kun asuu täällä pikkuisessa Playassa, jossa ei
ole samanlaista turistimassaa kuin noissa isoissa rantakohteissa, ja
käyttäytyy kuin paikalliset, kulkee sujuvasti autolla ja
tuntee paikat, tulee mutsin kanssa vähän samanlainen fiilis
kuin olisi ihan vaan Suomessa käymässä vieraassa
kaupungissa. Mutta Puerto Ricossa tulee turistifiilis, miljoonan muun
turistin seassa.

Kuljettiin Puerto Ricon ostari päästä
päähän ja takaisin. Käsiin tarttui tytöille
teepaitaa, huivi-lippistä, aurinkolaseja ja uimapatjat,
esikoiselle uudet bikinit ja tosikoiselle mieletön
prinsessamekko, jonka maksoi osittain ihan itse sen saadakseen.
Itselleni ostin bilesandaalit, ihan mielettömän upeat! Ja
hihattoman topin ja bikinit myös. Se oli shoppailupäiväni,
luultavasti loman ainoa, tai niin ainakin ajattelen nyt 😛

Täytyy sanoa, että
shoppailuintoani tuolla vähän laimentaa myyjien
ylenmääräinen myynti-into. Alkoi lopulta ihan ahdistaa
se, ettei saanut katsoa ja etsiä ja miettiä rauhassa, vaan
heti oli joku kimpussa a) ihastelemassa minua ja lapsiani ja b)
myymässä myymässä ja myymässä. Niiden
kenkien myyjä olisi luultavasti ostanut minut, jos olisin ollut
kaupan… En minä siitä huomiosta niin muuten, saahan sitä
ihastella ja perään vislata jos huvittaa, mutta mieluummin
ei koskea – shopata nyt ainakin haluaisin ilman että tarvitsee
väistellä myyjän käsiä!

Ei siis ehkä enää Puerto
Ricoon, ellen saa aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaani kävellä
sinne rantatietä pitkin kameran kanssa keskenäni. Tai
juosta pikkukameran kanssa.

Iltapäivällä käytiin
tuolla tämän talokompleksin päällä altaalla
testaamassa uusia bikineitä ja uimapatjoja. Gorilla näyttäytyi
jälleen tuolla lahdella, mutta gekkot painelivat piiloon, kun
hiiviskelin niitä kuvaamaan. Täytyy yrittää taas
toisen kerran. Illan ruokakauppareissulta palatessa sen sijaan
esikoinen bongasi valaan vuoren huipulta – lähempänä
se osoittautui lautasantenniksi – ja illalla kertoi nähneensä
jättiläisen meressä kylpemässä. On tämä
vaan Kanaria aikamoinen ihmemaa 😉

Ja ihmeellinen on tämä
nettiyhteys, joka on yhdistetty muttei löydä yhtään
nettisivua. Mutta ihmeellisintä kaikesta on, että minä
heräsin jo kuuden aikaan lomallani! Olkoonkin, että Suomen
kello oli silloin “jo” kahdeksan.

16.2. klo 18:45
Reissua on takana jo yli puolet.
Aikamoisia käänteitä on tässä ehtinyt
tapahtua!

Perjantai oli upea aurinkopäivä,
kuuma kuin mikä. Vietettiin siitä valtaosa tuolla
uima-altaalla, tyttäret vedessä peuhaten, minä ja
mutsi enimmäkseen aurinkotuolissa lojuen. Mutsi taisi jonkun
uimapyrähdyksen tehdä, minä pysyttelin kuivilla. Ja
iltapäivällä taisivat minimalistiset
ruokailutottumukseni koitua turmiokseni tässä ilmanalassa:
yhtäkkiä aloin voida todella huonosti, meni koko elimistö
sekaisin. Ellen sitten saanut jostain jonkun mahapöpön,
mahdollista sekin.

Niin tai näin, koko
ruoansulatuselimistöni tyhjeni joka päästä ja
melkein pyörryin wc:hen. Loppupäivän vietin palellen
ja pahoinvoiden vällyjen alla, puoliunessa, pienessä
kuumeessa. Mutsi laittoi likat nukkumaan, minä jatkoin uniani
aamuun asti, tietämättä mitään siitä,
mitä kaikkea äitini yön aikana ehti.

Ystävänpäivän
aamuna heräsin jotensakin elossa. Räpläsin
kännykkääni, kun se yhtäkkiä soi. Mies
soitti, mutta kändeni näytti että soittaja oli mutsi.
Luulin kännyni vallan seonneen – luottamukseni uuteen
puhelimeeni ei ole järin suuri vielä – kunnes mies alkoi
selostaa, miten seisoo ulkona ja katselee auringonnousua, miten on jo
ulkonakin melko lämmin. Wooot! Miehen kehotuksesta menin
parvekkeelle, katsoin ylöspäin ja siellähän se
mieheni seisoi äitini parvekkeella!

Jollen olisi ollu jalat tukevasti
maassa, olisin pudonnut. Olin aivan täydellisen puulla päähän
lyöty. Miehen ystävänpäiväylläri
minulle oli saapua viikonlopun viettoon meidän luo Kanarialle!
Mutsi oli yöllä yhden maissa hakenut miehen kentältä,
ja siinä se nyt oli. Mies oli mutsin kanssa reissunsa
suunnitellut, minulle ja lapsille ei ollut kumpikaan kertonut mitään,
se oli meille yllätys. Minulta meni tovi toipua ylläristä,
mutta kylläpä oli mainiota!

Lauantai vietettiin autoretkellä
vuoristossa. Käytiin katsomassa luolayhteisöä – siis
että vielä 2000-luvullakin on jengiä, joka bunkkaa
ihan tosissaan luolissa! Modernisoiduissa ja tv-antennilisissa tosin,
mutta luolissa yhtä kaikki! Siitä jatkettiin keräämään
isoja käpyjä Pico de las Nievesille, siis sinne missä
viikko sitten satoi lunta, mistä ei enää ollut
tietoakaan. Paikan nimi on muuten suomeksi lumihuippu. Katsottiin
komeita maisemia, kerättiin käpyjä, syötiin
eväitä ja kiipeiltiin vuorenrinnettä.

Sunnuntaina lähdettiin aamulla
perheen kesken tutkimaan Playa del Curan rantaa kallioineen. Ensin
vähän kasteltiin varpaita Atlantissa hiekkarannalla, sitten
lähdettiin vaeltamaan kaltseille. Kuljettiin rantaviivaa pitkin
kunnes näkyviin tuli Mogan, bongaten matkan varrella rapuja ja
lammikoihin kiikkiin jääneitä kaloja.

Iltapäivällä lähdettiin
vielä autolla ihan sinne Moganiin asti. Kiipeiltiin ylä-Moganin
pieniä porrakujia etsien tietä labyrintistä ulos ja
ylös näköalatasanteelle. Se olikin toinen hämmentävä
kokemus – että ihmset asuvat sikinsokin rakennetuissa
taloissa, pienillä kujilla, joihin johtavat vain portaat ja
parhaimmillaan pelkät tikkaat! Ovet olivat osin pelkkiä
verhoja, osin vain puolikkaita ovia. Mutta kaunista siellä oli!

Tänään mies lähti
takaisin kotiin. Pyörähdettiin vielä aamulla
näyttämässä miehellekin Puerto Ricon
turistirysää, shopattiinkin vielä vähän
sittenkin… Tosikoinen sai ihanan farkkuhameen, esikoinen toisenkin
teepaidan (kun ei oikein muut vaatteet siellä kiinnosta), mies
osti itselleen pienen olkalaukun ja minulle ostettiin ihana
haaleanvaaleanpunainen tähtikukkasormus.

Ostarireissun jälkeen heitettiin
mies kentälle, mistä lensi ensin Lanzarotelle ja nyt on
toivon mukaan jo matkalla Suomeen, kaiketi koneenvaihdon
(alkuperäisessä jotain vikaa?) aiheuttaman viivästyksen
jälkeen. Me pyörähdettiin “kotimatkalla”
Arguineguinin kautta ja viettiin sitten loppupäivä jälleen
altaalla.

On ollut tähän asti ihana
reissu 🙂 Ja plussana miehen pari päivää täällä
meidän kanssa. Ainoat miinukset tekevät kenkkuileva
nettiyhteys ja tämä kummallinen olotilani. Olen vasta
tänään ollut suunnilleen kunnossa, vaikka vieläkin
ajoittain mahassa tuntuu oudolta. Viikonlopun reissuista selvisin
hämmästyttävästi buranan avulla, mutta aina
välillä meni voimat kokonaan ja uuvahdin täysin.

Nyt on taas yksi ilta jo. Päivät
täällä on lämpimät, mutta aamut ja illat
viileät. Ja päivät on olleet täydet, aktiiviset,
iltaisin on jo aika väsynyt itse kukin. Olen itsekin mennyt
nukkumaan joka ilta suunnilleen yhtaikaa lasten kanssa – ja
herännyt mutsin tavoin noin auringonnousun aikaan, kasin maissa.

Nyt…
Tänään on käyty ihmettelemässä Las Palmasin vanhan kaupungin kujia autosta käsin sekä Canterasin biitsiä ihan tallustellen. Syötiin pizzaa ja paellaa pienessä rantaravintolassa, ja jälkkäriksi "it is laminated crunchy with mascarpone in creme…" vai miten se laminoitu crunchy menikään 😀 Las Palmas ei tehnyt vaikutusta. Iso, jotenkin ankea, sokkeloinen paikka. Onneksi mutsi ei asu siellä. Las Palmasista ajettiin vielä Moganiin syömään Bailey’s-juustokakkua irkku-kahvilaan – taivaallisen hyvää (ja niin iso pala, etten saanut sitä syötyä loppuun asti hyvällä tahdollakaan)!

Päivän lausahdus tosikoisen suusta: "Äiti elää pelkillä korkokengillä."

[Kyllä olisi kiva laittaa sekaan muutama valokuva, but not gonna push my luck with this wobbly connection…]

Kohtalaisen vaikeaa oli nousta kolmelta
sängystä, vaikka syy mukava olikin. Pikaiset aamupesut –
jotka tosin minulla sisälsivät myös sen kymmenen
minuutin heräämissuihkun – ja matkalaukkujen keralla
autoon. Tyttäret pohtivat, oliko kukaan muu hereillä siihen
aikaan yöstä. Tosiaan, oli yön hiljaisin aika menossa,
mutta eihän pk-seutu koskaan kokonaan nuku. Kuutisenkymmentä
autoa tytöt laskivat matkalla lentokentälle.

Kentällä lähtöselvitys
ja turvatarkastukseen. Tosikoisen reppu haluttiin tsekata erikseen –
oli mokoma neiti pakannut penaaliinsa sakset salaa minulta, vaikka
nimenomaan olin hänelle sanonut, ettei niitä voi mukaan
ottaa! Ystävällinen naistarkastaja palautti tyttären
sakset penaaliin ja totesi vain että ensi kerralla sitten
ruumaan. Turvatarkastajat hymyilivät vinosti, kun minä
läksytin tottelematonta lastani, joka vain muikisteli, ettei
muistanut. Joopa joo.

Tarkastuksen jälkeen istuttiin
Roberts Coffeehen croissanteille, mehuille ja latelle, aamupalalle
siis. Tsekkasin kännykästä, Las Palmasissa oli 17
astetta lämmintä, parikymmentä astetta luvattu
seuraaviksi viideksi päiväksi. Ja mutsin mukaan siellä
etelässä, Playa del Curassa, on asteita päiväsaikaan
viidestä seitsemään enemmän. Ja sen Pica
mikä-se-nyt-olikaan lumetkin ovat sulaneet, joten bye-bye lumi
puoleksitoista viikoksi ja welcome aurinko ja lämpö!

“Koska me ollaan maassa?” kysyi
tosikoinen ainakin kymmenennen kerran lennon aikana, jota oli
kestänyt jo peräti puolitoista tuntia. Oli typy ehtinyt
piirtää maamolle yhden piirustuksen lisää, lukea
yhten Tatu&Patu-kirjan ja syödä aamiaistarjottimelta
peräti puolet sämpylästä. Ostettiin kuulokkeet
tytöille, että voivat kuunnella lastenohjelmaa, mutta
“millon sitä oikein tulee?” ja “ei nää
kuulokkeet pysy mun korvissa”.

Juomakärryistä esikoinen
halusi ostaa pienen kokistölkin ja tosikoinen omenamehun, ja
nälkäkin olisi kuulemma ollut jo, mikä ei ollut ihme,
kun ei kummallekaan oikein se aamiainen maistunut. “Pitäskö
juoda suoraan tästä tölkistä niin voi leikkii
äitii kun se juo siiderii…” Matka jatkui lukien, Unoa pelaten, musaa kuunnellen… Kaikenkaikkiaan oikein hienosti – ja lopulta kone laskeutui tähän ihanaan lämpöön Las Palmasiin, mistä meitä oli vastassa äitini ja matka jatkui vielä autolla Playa del Curaan.

Kunhan oli saatu itsemme majoitettua, lähdettiin vuokra-autollamme Puerto Ricoon, mutta koska sieltä ei kerrassaan saatu parkkipaikkaa, ajettiinkin Arguineguiniin asti. Käytiin ruokakaupassa ja palattiin kämpille laittamaan ruoaksi kotoisesti tortellineja 😉 Istuttiin mutsin parvekkeella tuijottelemassa tuota ihanaa maisemaa ja juteltiin loman mahdollisista reissuista. "Täällä kaikkialle on lyhyt matka, varsinkin sinne mikä on lähellä," valisti mutsi tosikoista.

Minä istuin esikoisen kanssa parevekkeen kaiteella, lempipaikallani, kun esikoinen hihkui: "äiti, tuolla merellä kävelee jättigorilla!" Todentotta, niin käveli! Aivan selvästi, jättimäinen gorilla kulki viistosti rantaviivaan nähden verkkaisesti pitkin merenpintaa. Häkellyttävää… Yritin keksiä, mikä moinen gorilla oikeasti oli, kunnes viimein hogasin, että varjoliitoahan se.