Teini-iän kynnyksellä suurin haaveeni oli saada oma puhelin huoneeseeni. Siis ei mitään omaa linjaa, sehän olisi ollut hulluutta! Vaan ihan vaan mahdollisuus puhua omassa huoneessa yhteisen hallin sijaan. Kuudentoista vanhana puhuin ensimmäistä kertaa matkapuhelimella – soitin jonkun NMT-jötikällä mutsille, kun systeri oli katkaissut jalkansa mäessä partion lapinreissulla. Luuri oli tuttuun tapaan langan päässä, mutta hämmästyttävästi se mötikkä ei. Sillä voi soittaa vaikka bussista. Vau!

Muutama vuosi siitä eteenpäin, ja meillä oli miehen kanssa langaton kotiluuri. Se toi jo aivan huikean vapaudentunteen puhelimessa puhumiseen himassa. Vähän samanlaisen kuin tämä langaton verkko ja pieni ja kevyt mutta akkukestävyydeltään hyvä miniläppäri -yhdistelmä nyt netin suhteen. Alkuun minäkin tein tuttavuutta netin kanssa yliopiston atk-luokassa, mutta me hommattiin modeemi melko varhaisessa vaiheessa kyllä. Tai no, oli siinä jo ehtinyt vuoden päivät radiosta kuulua mainosten perässä weeweeweitä, joista ei oikein tajunnut ensin mitään.

28-kiloinen modeemi vaihtui hyvin pian 56-kiloiseksi, mutta noin satanen ISDN-linja tuntui utopialta. Kunnes hankittiin ns. laajakaista, jossa laajaa oli vain nimi. Ensimmäisen ADSL-yhteytemme nopeus taisi olla 256kiloa ja tuumattiin, ettei sen kummempaa tarvitakaan. Valtavaa oli jo se, että linja oli käytettävissä koko ajan! Mikä huikea uusi vapaus jälleen! Ei tarvinnut miettiä kuinka pitkään netissä roikkui, vaan kiinteällä maksulla sai netin ulottuvilleen 24/7.

Siinä välissä oli ehditty niitä kännyköitäkin ostaa, joten ADSL:n myötä tehtiin silloin hurjalta tuntunut päätös lopettaa lankapuhelinliittymä kokonaan. Ihan ensimmäinen kännykkä, jonka ostoon osallistuin, oli näytötön NMT, joka ostettiin appiukolle synttärilahjaksi, vähän tosin myös kaikkien lainattavaksi mökkireissuille. Pari vuotta siitä, ja meillä oli jo oma GSM, yhteinen tietty, oma tuntui ihan älyttömältä alkuun. Mutta vuoden päästä kännyn ostosta ei enää, ja minulle ostettiin 2110i, tuo Nokian helmi, jossa soi Säkkijärven polkka eikä pelkkää pirinää!

Siihen mennessä kun meiltä se lankaliittymä lakkautettiin, oli kännykkäni jo vaihtunut kerran tai parikin, syytä en tosin enää muista (paitsi ehkä koko), sillä monen muun tapaan muistelen 2110:aa yhä tietyllä nostalgisella haikeudella – siihen sai vielä erikoismaalattuja ihania kuoriakin ja minun kännyäni koristi värikäs akvaario. Sittemminkin kyllä vielä hankin joka kändeen jotkut kivemmat kuoret aina siihen asti, kun puhelimeni alkoivat olla noita persoonattomia bisnespuhelimia.

Silti, en vaihtaisi enää takaisin. On ne toiminnallisuudet ehdottomasti kuoria tärkeämpiä! En enää todellakaan vaihtaisi pois puhelinta, joka on melkein enemmän jotain ihan muuta kuin vain puhelin. Puhelinta, jolla pääsen nettiin, voin lukea sähköpostini, ottaa kuvia, mesettää… U name it. Ei ole mokkulaa, jotta voisi tämän miniläppärin saada nettiin missä vaan ja koska vaan, joten tuo minitietokone-kännyni on nettiriippuvaiselle aivan korvaamaton!

Neljän vuoden takainen kännyni, se joka vaihtui reilu pari vuotta sitten Nokian E70 malliin, oli jo edistyksellinen edeltäjiinsä verrattuna. Sillä pääsi lukemaan vähän uutisia ja sillä sai jotenkuten Exchangen meilit tsekattua, joskaan sitä ei todella jaksanut veivata kuin hätätapauksessa 😉 E70 sen sijaan oli jo aivan sensaatio! Täysi qwerty-näppäimistö, meilit suoraan kännyyn siivosti ja helposti – löysin meilit ennen kuin keksin mistä löytyy osoitteisto 😀 – kamerakin ihan toista kuin edellisessä ja naamakirjat, blogit, flickrit olivat ulottuvilla puhelimen kautta. Wow.

Mutta ei sekään vielä mitään! Nyt minulla on tuo HTC. Siinä on huonot puolensa ja se saa minut välillä repimään hiuksia päästäni. Mutten vaihtaisi pois. Olen tykästynyt siihen, että minulla on mobiili pieni tietokone koko ajan mukana, sellainen, jossa on ihan oikea  qwerty-näppis ja jolla voi ihan oikeasti surffata netissä ja ihan oikeasti postata blogientryjä tänne tarvittaessa.

Nyt alkaa kännyni olla viilattu nimittäin aika hyvään kuntoon jo, kun eilen tosiaan laitoin siihen sen ShoZu:n (jolla siis onnistuu kuvien ja tekstien lataaminen eri palveluihin joustavasti) ja tänään vielä gmail-clientin. Niin, ja sain viimein laitteen myös ymmärtämään hands freeni ja keskustelemaan duuniläppärini kanssa, joten se toimii tarvittaessa modeemina sille (saisikohan sen juttelemaan tämän miniläppärinkin kanssa? win mobile ja linux… i don’t think so…). Niin, eikä enää tietty tarvitse kuunnella säkkijärvenpolkkaa, eikä edes ladata kalliita "soittareita" netistä vaan puhelimeni soi Shinedownia ja Def Leppardia ja Mötley Crüeta, niin ja Dazen Tamagotchia esikoisen soittaessa 😀

Sinänsä mielenkiintoista, miten merkitykselliseksi asiaksi on noussut se, ettei ole kommunkaatiossaan paikkaan sidottu. Sellaista osannut kuvitella edes mahdolliseksi kymmene-kaksikymmentä vuotta sitten, ja nyt se on ihan elinehto 😉 Ai niin, OCS:n mobiiliversio pitäisi muuten asentaa käyttöön vielä myös – se siis yrityksen sisäinen live meetingin sisältävä mesen-vastine.

Mitähän kaikkea on silloin, kun omat tyttäreni ovat päälle kolmenkymmenen? Nyt heille on itsestäänselvää, että äiti voi surffata netissä takan ääressä, ja että google on paras tiedon lähde, ja että googlemapsilla voi katsella maailmaa kotisohvalla istuen – siitä nyt puhumattakaan, että jokaisella on henkilökohtainen puhelin, joka mahtuu taskuun ja että musaa voi ladata mp3-soittimeen vaikka kuinka paljon ja kuunnella missä vaan. "Ai mitkä on korvalappustereot? Ai yks kasetti kerrallaan? Niinku cd-soittimessa vai?" Niitä silmälappuvideoita odotellessa…

Ajoin tosikoisen päiväkodille, missä sain vastaani liko(muttei läpi-, kiitos LassieTechin)märän lapsen, jonka takki oli myös vesivärissä. "En ymmärrä, miten sitä on vaatteissakin, aina tuo jotenkin onnistuu osumaan niihin väreihin," pahoitteli hoitaja minulle; lapsilla oli suihkupulloissa värillistä vettä, joilla saivat värjätä lunta pihalla. "Sehän on vesiväriä vaan, lähtee pesussa. Minä en ole nipo," nauroin hoitajalle – mottoni on yleisesti ottaen tyttöjen arkivaatteiden osalta suunnilleen Omon mainoksen mukainen, "lika on hyvästä". Sitä varten on pesukone. Ja jollei siellä lähde, voi voi. Kaupasta saa uusia vaatteita.

Ja sinne kauppaan siis tänä iltana suuntasimmekin, heti kun oli noukittu esikoinen kaverin pihalta (oli tehnyt muuten aivan ihania lumipingviinejä sinne!) ja käyty kotona vaihtamassa likoille kuivaa ylle. Kauppareissun syynä ei tosin ollut suinkaan vesiväri- tai muutkaan likaantuneet vaatteet, vaan tosikoisen kaverin synttärilahja, esikoisen uusien verkkareiden tarve (aina ne menee polvista puhki, voisi luulla että tyttö on vielä konttausikäinen!), minun digi-herätyskelloni (olen kyllästynyt epämääräiseen herätysaikaan) ja kotona tyhjyyttään ammottaneet ruokakomerot.

Tultiin Jumboon vähän puoli kuuden jälkeen, kaikilla kova nälkä. Minäkin olin viimeksi syönyt puolilta päivin hyvin salaattipitoisen lounaan, josta jo duunikaveri totesi: "tuo sun annos näyttää niin terveelliseltä että!" Mihin minä hymähdin vastaukseksi: "juu ja parin tunnin päästä on taas nälkä, mutta pitää jotenkin huolehtia, että farkut mahtuu jalkaan." Mistä keskustelu jatkui jotenkin, hmm, eri kokoisiin farkkuihin 😉 Ihan parin tunnin kuluttua minulla ei vielä ollut uudestaan kuitenkaan nälkä, mutta tuolloin puoli kuuden jälkeen siis kyllä.

Mentiin siis ens töiksemme vakimestaamme Rossoon pitsalle. Esikoiselle oma aikuisten pizza (juu-u, ja söi sen muuten todellakin kaiken, reunoja myöten!), tosikoiselle piccoloversio ja minäkin päädyin lopulta Milano-pizzaan (vuohenjuustoa ja kanaa, nami!). "Tytöt, meidän agenda täällä on sitten ihan se, että syödään pizzat, sen jälkeen mennään Prismaan ja ostetaan sieltä se mitä ostetaan ja sitten himaan," selvitin tytöille siinä pizzoja odotellessamme. "Mut täältäkin saa lahjoja!" vastasi tosikoinen, mitä seurasi kauppakeskukset&kauppojen nimet, lyhyt oppimäärä.

Pizzat nautittuamme laskeuduttiin hissillä alakertaan, kohti Prismaa. Jolloin muistin Alkon olevan ihan hissiä vastapäätä. "Hei, käydääs eka tuolla," huikkasin neideille. "Mitä sä siellä, mä jään tähän ulkopuolelle," marisi esikoinen. "Mä haluan pari pulloa punkkua," sanoin ja menin tutkimaan chileläisiä. Esikoinen seurasi kuitenkin sisälle, aloittaen ankaran marmatuksen, ettei halua, että minä juon moisia litkuja, tuu jo, blaablaa. Luulee tytär toisinaan olevansa äitini, naputtaessaan minulle tupakasta ja viinistä – vaikka kumpaakin nautiskelen vain harvakseltaan.

Lopulta käskin tyttöä olemaan hiljaa jo, että saan etsittyä kaipaamani: Santa Helenan Cabernet Sauvignonin – mutten silti löytänyt 😦 Ei siellä ollut Santa Helenaa kuin Special-mikä-se-nyt-oli, en halunnut sitä. Joten haahuilin eestaas sopivaa korviketta etsien ja lopulta nappasin mukaani pullon Jacob’s Creek Grenache Shirazia kokeilumielessä – muistelen joskus jossain juoneeni Jacob’s Creekiä ja pitäneeni siitä. Kaveriksi valkkasin hauskan näköisen pullon La Vida Cabernet Sauvignionia – aina pitää ostaa myös yksi viini testiin pullon ulkonäön perusteella 😛

Tyttöjen helpotukseksi päästiin viimein sieltä pois ja Prismaan. Missä alkoi heti "mä haluun työntää" "eiku mä ja älä pidä kii, ei pysyt työntämään!" "mutku mä haluun työntää!" känääminen. "Näpit irti niistä kärryistä molemmat! MÄ työnnän," ilmoitin ja mentiin. Ekana tosikoinen valikoi kaverilleen kortin ja lahjan esikoisen kadotessa lehtihyllylle tutkimaan Akun taskareita ja Systeri-lehteä, jonka kannessa komeili kukas muu kuin Anna Abreu. "Ollaanks me nyt valmiit?" kysyi tosikoinen toiveikkaana, kun oli kaverin lahja löytynyt. "Ehei, tytär, enää puuttuu vaan kaikki muu. Sinne himaan meinaan."

Raahasin typsyt vaateosastolle. "Mä haluun sinne leikkipaikalle," marisi tosikoinen. "Ei vielä." "Ei vaatteita, en mä haluu vaateosastolle," marisi esikoinen. "Neiti hyvä, me ollaan ostamassa verkkareita SULLE, suu kiinni ja tule valitsemaan!" Verkkarit, topparukkaset molemmille ja vielä uusi kevyt rotsikin esikoiselle ja huh, "painukaahan sit sinne leikkimään hetkeksi, mennään sit kohta yhdessä ruokaosastolle," huokaisin lopulta yhtäjaksoiseen valitukseen jo tuskastuneena.

Haahuilin tovin kenkäosastolla. Hitsi, niin monet ihanat kengät! Aivan superihanat pehmeänahkaiset pitkät saappaat, kauniit kuin mitkä! Ja vain sata euroa… Huokaus. Vainhan minulla on saappaita neljät, joista lempparini tosin jouduin juuri käyttämään suutarissa, korjaus 5e. Ei ole laittaa nyt sataa euroa viidensiin saappaisiin. Itsekuriini tyytyväisenä kävelin naisten vaateosaston läpi, vain kahta hametta hetken hypistellen, ja kurkkaamaan musaosastoa. Ja sitten hakemaan lapset ruokaosastolle.

Eihän me päästy edes maitokaapille asti, kun likat jämähtivät kokeilemaan shiatsu-hierontatuoleja. Ja minä sillä välin minikajareita vain päätyäkseni siihen, että pärjään ilmankin – kuulokkeet kaulalla rulettaa, eikä häiritse muuta kotiväkeä. "Äiti, mä tarviin uuden kännykän. Läpällisen" "Sullahan on läppäkände, mihin sä uutta?" "Kivemman värisen…" "Haloo! En mä uutta puhelinta värin takia sulle osta!" "No ei pelkeästään värin takii, toimintojenki…" "Minkä toimintojen?" "Noo… kaikkien…" Ja keskustelu jatkui. "E. I. EI. En osta sulle nyt uutta kännyä. Toi kännyasia pitää miettiä kunnolla eikä näin." "MIKS?! [jne. u know…]" "Nyt lopeta, asia on loppuun käsitelty. Ruokaostoksille mars."

Maitoa, jugurttia, mehua… Mitä muuta? Mitä muuta me tarvitaan? Juustoraastetta? Kinkkua? "Mä en pysty edes ajattelemaan, kun te ootte koko ajan äänessä yhtaikaa! Lopettakaa se kokoaikanen nahistelu! Älä pyöritä sitä henkaria siskos naaman edessä!" "Ei se ollu naaman edessä." "No hei, jopa viis senttii välissä." "Se potki mua…" "Eee… vee… vee… koo… Älkää olko toistenne kimpussa. Mä yritän tehdä ruokaostoksia." "Mut kun mä oon rapu, jolla on vaan toisessa raajassa saksi." Syvä huokaus ja kärryt taas liikkeelle.

Lopulta täyden ostoskärryn kanssa he-vi-osastolla. Ladon punaisia omppuja pussiin ja kehotan esikoista valikoimaan muutaman banskun pussiin. Omppupussi tosikoiselle: "Punnitsepa sinä nämä, numero on 21." Ja tietty esikoinen on samaan aikaan samalla vaa’alla niiden banskujen kanssa. "Mikä näiden numero on?" "85" "Mä en yltä!" "No anna sisko punnaa ne omput, sä yltät kasivitoseen, punnaamaan banskut." "Eiiii!!! Mä punnisten omenat, nosta mua!" Huokaisen taas, valitsen vielä viimeisen vihreän omenan pussiin ja käännyn vaa’alle, tosikoista auttamaan.

Mutta, näppärät neitoseni olivat jo keksineet keinon. Tyttöjen takana odotti vuoroaan mies, joka virnisteli tytärteni edesottamuksilleni. Minä kuulin vain: "mut annat se sit takas!" ja ehdin jo miettiä, että minkä ihmeen, kunnes näin miten tosikoinen painoi vaakanumeroa henkarilla. Räjähdin nauramaan, puistelin päätäni esikoisenkin painaessa vaakanäppäintä henkarilla – tietenkin, kun kert siskokin. "Äiti mitä sä oikeen naurat?" "Teille nauran. Pakko nauraa välillä, et mielenterveys säilyy teidän kahden kanssa." "Ai niinku siis mitä…?" "Ei mitään, muru."

Vihdoin kassalla. Ladoin tavarat hihnalle ja kyllä sitä olikin! "Pitääks mun todella jaksaa vielä pakatakin kaikki tuo?" "Mä autan," sanoi esikoinen – ja alkoi lukea uutta (itse kustantamaansa) taskariaan heti kun se oli kassasta läpi. Tosi apulainen joo. Kassatäti hymyili vinosti minun ja lasten sanailulle. Pakkasin kamoja ja komensin tyttäret iltapala-hodareineen ja juomineen penkille istumaan, kello kun oli jo niin paljon, että kotona piti päästä suoraan pesulle ja petiin. Totesin kassatäsille, että on vihoviimeistä tulla Jumboon lasten kanssa työpäivän jälkeen ja painuin punnitsemaan kurkun, joka oli jäänyt laputtamatta sen sählingin keskelllä.

Kassit kärdessä menin lasten luo, komensin pukemaat rotsit päälle ja sit autoon. "Hei, oliko tämä teidän pussi?" tuli meidän kassatätsä meidän perään vaatepussia roikottaen. Juu, kiitos, niin monta pussia, että näemmä yksi sitten vaan jäi. Ihanaa, että huomasi, ettei tarvinnut kotona alkaa ihmetellä, missä ne verkkarit ja uusi rotsi sun muut oikein olivat! Käskin tytöt autoon, lastasin kassit takakonttiin ja huokasin kärryjä viedessäni: "nyt on kassi takaluukkuja täynnä" ja toivoin, että olisi ollut aikaa jäädä tupakalle just silloin.

Mutta ei, palasin autolle ja ajettiin himaan lasten mutustellessa vielä hodareitaan takapenkillä. "Mä en tykkää tästä leivästä." "Mikä ylläri. Syökää se mitä syötte, ei tarvii syödä kaikkea," huokasin. Kotona ajoin auton oven eteen, nostelin kassit sisälle ja menin ihmettelemään mihin se tosikoinen jäi, kun ei ollut tullut ulos autosta. Ja näin takapenkin hirvityksen, täynnä leivänmuruja. Gaah! Ei siis riitä, että tämä rapakeli on tehnyt autostani lähes läpinäkemättömän panssarivaunun, se oli sisältäkin kamalassa kunnosa. Ääh.

Huomenna vien autoni pesuun, se on sale, mutta sisätilat saivat tyytyä huitaisuun rikkaimurilla. Heti kun olin polttanut sen yhden tupakan hienoisessa lumisateessa. Voisi se lumentulo oikeastaan jo loppuakin. Siirsin auton paikalleen, suditellen liukkaalla suojalumella, palasin sisälle latomaan miehen jo kasseista purkamat ruuat paikoilleen. Ja laitoinpa vielä illan päätteeksi uuden punaisenkin päähäni. Melkein vuoden tauon jälkeen uskalsin jälleen laittaa Schwartzkopf Liveä – sen Hypnotic Red vaan on niin mahtava väri!