On tullut aika moneenkin kertaan valiteltua, miten vaikeaa on nousta aamuisin ylös. Todellakin! Aina vaan. Eilen ja maanantaina oli koko ajatus töihin lähtemisestä enemmän kuin vastenmielinen – ei siksi, etten sinänsä työstäni pitäisi, mutta siirtyminen a) lomalta ja b) kehityspäivien biletyksestä takaisin normiarkeen vie oman aikansa. Ei onneksi paria aamua enempää kuitenkaan, tänään oli jäljellä vain se tavallinen aamuväsy. Tulisipa jo kevät ja valoisat aamut! Ne auttavat tätä asiaa kuitenkin edes karvan verran!

 

Aamu-unisuus on silti juuri nyt meidän perheessä se pienempi kahdesta aamuongelmasta, vaikka koskettaakin kolmea neljästä. Se neljäs, jolle nouseminen ei tuota läheskään samaa tuskaa kuin meille muille, on se esikoinen, jolla on meistä myöhäisimmät lähdöt neljänä päivänä viikossa. Esikoisella on kolme kymmenen aamua, mikä tuntui tyttärestä houkuttelevalta alkusyksystä, mutta sitä mukaa kun syksy eteni (ja aamut pimenivät, vaikkei tytär itse sitä syyksi tunnustakaan), alkoivat aamun yksinolot tuntua aina vaan raskaammilta. Ennen joulua elättelin toiveita, että joulupaussi helpottaisi asiaa, mutta toisin kävi. Ahdistus palasi entistä pahempana.

 

Eilen illalla meinasi päästä itku itseltäkin, kun toinen itki sylissäni, ettei kestä tätä viikkoa loppuun noiden yksinäisten pelottavien aamujen kanssa. Yritin keksiä, miten voisi pelkoa helpottaa, musiikilla ja tekemisellä. Mutta kuulemma se tyhjä talo vaan on liian iso asia. Huomenna minun ei sentään tarvitse sännätä heti aamusta työpaikalle, joten edes yhtenä aamuna voin tytärtä vähän auttaa. Ja mies taisi lähteä tänään pikkuisen myöhemmin.

 

Tosiasia on kuitenkin, että työtunnit tarvitsee tehdä ja minun työni on luonteeltaan hankala. Parhaimmillaan se suo mahtavan vapauden tehdä jopa kotona töitä, jolloin ei lapsella ole sen paremmin yksinäistä aamua kuin iltapäivääkään. Pahimmillaan olen sidottu kellonaikoihin ja matkustamiseen, lentäen tai autolla, pitkälle tai lähemmäs, mutta joustovaraa ei ole. Väliin jää se, että pystyn joustamaan jommasta kummasta päästä. Mies on sitten tässä vähän puun ja kuoren välissä, koska hänen on pakko pahimmillaan pystyä hoitamaan sekä aamu että ilta lasten kanssa, mikä tarkoittaa aikaista lähtöä, myöhäistä tuloa. Ja minun kalenterini on tänä keväänä ainakin maaliskuuhun asti yhtä täysi kuin syksylläkin – luultavasti se siitä täyttyy kesälomaan asti kun aika kuluu. Niin tämä bisnes meillä menee.

 

Tunsin itseni suunnattoman avuttomaksi siinä lapsen itkiessä hätäänsä ja tuskaansa, kun keinot ovat niin hirveän vähissä. En oikein ymmärrä tätä meikäläistä koulujärjestelmää, kun pienillä lapsilla on nelituntiset päivät, vaikka vanhemmilla ne kasituntiset. Iltapäiväkerho on oma juttunsa, mutta harvassa paikassa on aamukerhoja kuitenkaan. Miksei koulupäivä voisi olla vaikka säännöllinen 8-15? Tai vapaaehtoisesti koulussa toimintaa tuon ajan, sovitusti vaikka opetusta lyhyempi aika. Vähän niinkuin eskarissakin. Loppuaika askartelua tai liikuntaa tai ihan vaan leikkiä. Lienenkö taas toisinajattelija…

 

Niin tai näin, ainoa oljenkorteni tässä on pyyntö, jonka lähetin tänä aamuna esikoisen opettajalle: että tytär saisi vaihtaa aamupäiväryhmään. Se ei muuttaisi lukujärjestystä hirveästi, mutta lyhentäisi edes kahtena aamuna viikossa sen aamun odotteluajan tunnilla, kahdella. Toivon syvästi, että vaihto onnistuu. Muuten luultavasti itse hajoan. Kaikki näkökulmat huomioiden, virkavapaa ei ole minulle kuitenkaan vaihtoehto, valitettavasti.

 

[P.S. Juuri sekunti sen jälkeen kun olin tästä painanut että Publish, napsahti meiliini opettajan vastaus: ensi viikosta alkaen tytär pääsee aamuryhmään 🙂 I-HA-NAA!]