Kello soi noin kakskyt vaille seitsemän, avasin silmäni, mustaa. Otin laput silmiltäni, mutta näin yhä vain mustaa. Duh. Miten voi nousta sängystä, jos kaikkialla on vain mustaa? Käperryin hetkeksi miehen kainaloon ja nousin vasta vartin päästä, kun miehenkin kello soi. Vaikka yhä oli mustaa.

 

Kömmin laittamaan kahvin tippumaan ja menin aamupesuille. Kunhan olin saanut vaatteet päälleni, kaadoin itselleni aamun ensimmäisen mukillisen kahvia (maidolla) ja lähdin ajamaan kohti duunia, odottaen että ensimmäinen kofeiiniannos kicks in ja että pääsen töihin asti ja saan seuraavan mukin kahvia.

 

Siihen mennessä kun olin moottoritiellä, oli maailma muuttunut mustasta siniseksi. Lumen ansiosta aamu ei päivän viimein valjetessa ole ankean harmaa, vaan hailakan sininen.

 

 

Ennen kuin pääsin Hakamäentielle asti, oli maailma jo vaihtanut jälleen väriään, se oli se hailakan harmaa. Vaikka keli on noin nollassa ja päätiet jo varsin vetiset, on puut vielä upean näköisesti lumen kuorruttamia. Siinä ruuhkassa istuessani napsin aikani kuluksi kännykällä kuvia harmaasta maailmasta ja lumikuorrutteisista puista Hämeenlinnanväylän varrella.

 

 

 

Hakamäentielle päästyäni aamun väriskaala oli jo siirtynyt harmaasta hailakan vaaleanpunaiseen – varma merkki siitä, että jossain siellä pilviharson takana aurinko oli alkanut pyristellä taivaanrannan yläpuolelle, säde kerrallaan.

 

Eilen selvisin kotoa Sörnäisiin asti 50 minuutissa. Tänään meni samaan aikaan aamusta normaalisti 10 minuuttia lyhyempään matkaani Pasilaan peräti tunti ja viisi minuuttia. Alkoi siis hieman taas jo hermostuttaa tuo ruuhkaisuuden arvaamattomuus Hämeenlinnanväylällä, koskaan ei voi tietää miten liikenne kulkee ja mihin aikaan pitäisi himasta lähteä, jotta olisi töissä oikeaan aikaan. Tämä on ollut lähinnä tämän syksyn ongelma ja pääasiallisena syynä tietenkin Hakamäentien tunnelinrakennusremppa. Niin tai näin, tänään aloin vähitellen taas nähdä matkalla muutakin punaista kuin vain edellä seisovien autojen jarruvaloja.