Eilen kaiketi päivällä paistoi jopa aurinko. Wouldn’t know, töihin mennessä oli pimeää ja siihen mennessä kun seuraavan kerran menin ulos, oli pimeää aivan taivaanrannassa näkynyttä hienoista ruskoa lukuunottamatta. Siihen mennessä kun tulin himaan tanssitunnin jälkeen, oli meidän talon yllä tähtikirkas taivan. Jos ei olisi niin järjettömän kylmä (juu-u, untuvarotsista huolimatta), voisin seistä pitkätkin ajat pihalla tuijottamassa tähtiä. Rakastan niitä. Rakastan tähtitaivasta ja tähtikirkkaita öitä.

 

Niillä on kuitenkin seurauksensakin. Eilen aamulla jo sellainen näkyi, kun ensimmäistä kertaa meidän mutainen piha olikin jäinen. Kerrankin ei korot uponneet saveen autolle kävellessä 😉 Auton ikkunat olivat tietenkin myös jäässä – ja koska sunnuntai oli ollut märkä melkein iltaan asti, oli jää todella tiukassa ja lisäksi vielä ovien tiivisteetkin sen verran jäässä, että ovet eivät tahtoneet aueta ja sai pelätä tiivisteiden tulevan mukana.

 

Niinpä illalla kotiin palatessani viimein sain aikaiseksi virittää autotallin seinän pistorasiaan ajastimen ja auton lohkoon. Kyllä olikin mukava tänä aamuna lähteä liikkeelle lämpimällä autolla, jonka lasit olivat kirkkaat! Mikä saikin minut miettimään, miksi se lohkoon virittäminen olikin tuntunut niin isolta hommalta, etten sitä ennen eilisiltaa saanut aikaiseksi tehdä. Siis parin minuutin juttu 😀 Joka olisi tehnyt aamuistani mukavampia jo monta viikkoa, jos vain olisin vaivautunut!

 

Tänä aamuna ei siis tähtikirkkaan yön seuraukset vaikuttaneet liikkeellelähtööni ollenkaan. Mutta lopputyömatkaan kyllä, kovasti. Yöhän ei ollut ollut kokonaan kirkas, vaan jossain vaiheessa yötä pilvet olivat jälleen peittäneet meikäläisen taivaan ja itse asiassa tänä aamuna ei edes ollut pakkasta vaan muutama aste plussaa ja taivaalta tihkui vettä – kunnes stadin päässä sitä tuli taas jo ihan kunnolla. Meidän päässä maa oli kuitenkin vielä yön jäljiltä jäässä ja huomasin heti ensimmäisessä asfalttitien mutkassa tien olleen jäässä.

 

Liekö sitten tämä ensimmäinen jäisen tien aamu vai mikä syynä, mutta kyllä olikin ruuhka! Klaukkalassa ainakin oli varmasti vielä kesärenkailijoita tai muuten vain säikähtäneitä, jotka eivät uskaltaneet ajaa viittätoista kovempaa ja kolminkertaistivat jarrutusmatkansa. Mutta että se oli sitten Hämeenlinnanväyläkin niin täysi taas, että moottoritielläkin pysähdeltiin ja ajettiin kolmea-neljääkymppiä lähes koko matka! Ja kun työmatkaa on se 30km, voi ihan laskea kuinka kauan työmatkaani meni. Juu, huikeasti enemmän kuin normaalisti!

 

Kuten olen todennut ennenkin, ei tuolla ruuhkassa hermostuminen auta, kun ei siellä pääse eteenpäin sen nopeammin kuin pääsee. Mutta kyllä alkoi tänään jo hiukan ärsyttää, kun totesin myöhästyväni, taas. Onneksi en tällä kertaa itse tulessa (siinä tapauksessa olisin ollut aikaisemmin liikkeellä kyllä muutenkin), mutta olihan se silti kurja hipsiä luokkaan myöhässä – olen siis itse vaihteeksi kuunteluoppilaana.

 

Ja tähän mennessä on ollut loistavaa huomata, miten minä osaan 🙂 Olio on kaveri 😉