Talvella on suurinpiirtein se ja sama missä sitä on. Kaikkialla on yhtä harmaata ja ankeeta ja pimeetä ja loskaista. Mutta aina tässä kevään ja kesän tullen kaipuu tuonne Stadiin iskee oikein kunnolla. Keväinen ja kesäinen Helsinki – ah! Ja tässä kohdin Helsinki rajautuu about kantakaupungiksi, Munkkiniemi vielä pääsee mukaan sattuneista syistä 😀 Olen munccalainen, nyt ja aina. Asuin siellä reilut 16 vuotta – koko lapsuuteni ja nuoruuteni – ja se asuu minussa.
Olin juridisestikin helsinkiläinen vielä kolme vuotta sitten, mutta siinä vaiheessa olin jo asunut 12 vuotta kehäykkösen väärällä puolella. Siis hädin tuskin Helsingissä ollenkaan. Tästä nykyisestä nurtsilaisesta perspektiivistä jälkeenpäin asiaa katsoen, on oikeastaan ihan sama, asuuko sitä jossain tuolla kehien välissä Helsingin rajojen sisällä vai täällä vielä vähän kauempana kokonaan eri kunnassa. Yhtä kaikki, se ei ole the Helsinki siellä sen enempää kuin täälläkään. The Helsinki on kantakaupukialueella.
Don’t get me wrong! Alkushokin jälkeen viihdyin Itä-Helsingissä hyvin ja täällä landellakin oikein loistavasti (ja asun mieluummin Nurmijärvellä kuin Espoossa tai Vantaalla, kun valita piti – go figure 😉 ). Mutta Helsinki on aina Helsinki. Tosin oikeastaan, en haluaisi asua siellä kantakaupungissa (Muncca kelpaisi kyllä!), mutta rakastan kulkea siellä. Viettää siellä aikaa. Ei se talvella tosiaan houkuttele sen enempää kuin mikään muukaan paikka (jos ei lasketa omaa sänkyä tai sohvaa takanedustalla). Mutta näin keväisin kyllä! Ja kesäisin vielä enemmän.
Kävellä kaivarinrantaa jätskitötterö kädessä, auringon paahtaessa ja kevyesti suolaisen merituulen puhaltaessa. Katsella laivojen lähtöä kauppatorilla tai suokissa lokkien kirkuessa pään yläpuolella. Kulkea krunikassa sen komeaa arkkitehtuuria ihaillen. Kävellä espaa etnisen musiikin soidessa. Istua rantakalliolla antaen ajatusten lentää merituulen mukana tai tuomiokirkon portailla kavereiden kanssa jutellen. Twilight zone, vaaleanpunainen hetki juuri ennen auringonlaskua, merestä heijastuen, talojen välistä siivilöityen – kaunein hetki maailmassa, kauneimmillaan Helsingissä!
Silloin joskus opiskeluaikaan vietin kaiket päivät stadissa, luennot kun olivat siellä yliopiston päärakennuksen tuntumassa tai krunikassa. Nykyisin – ja niin kauan kuin lapsia on ollut – pääsen stadiin paljon harvemmin. Välillä lähden sinne tarkoituksella lasten kanssa – hekin kuitenkin ovat syntyjään stadilaisia, toivoisin heidänkin oppivan rakastamaan syntymäkaupunkiaan vaikka nyt nurmijärveläistyvätkin pahasti. Ja vie minua sinne sentään työkin jonkin verran. Nautin joka hetkestä siellä, ja hauskaa on ollut huomata, että tytötkin tykkäävät siellä kulkea (ja esikoinen on tykästynyt krunikan hienoihin taloihin!).
Eilen oltiin lasten kanssa Finlandiatalolla konsertissa. Jätettiin auto kisikselle ja käveltiin Töölönlahden rantaa Finlandiatalolle (tai no, minä ja esikoinen käveltiin, tosikoinenhan ei osaa kävellä vaan pomppii ja ravaa). Ja se vaan on niin kaunista! Joutseniakin nähtiin siellä uiskentelemassa.
Jokin minussa on aina pakahtua, kun stadissa kuljetaan. Joka solu täyttyy tuntemuksista ja muistoista. Vahvat on juuret, eikä niitä pääse pakoon. Ei sillä, että edes haluaisin 😉
System Failure for the Masses 
Mä tiedän tasan tarkkaan mistä sä puhut 🙂 paitsi että mulle riittää jo Tikkurilakin, ni mä oon "kotona" – kantakaupungissa kun en ole Vallilaa syvemmällä asunut. On kiva huomata, että vaikka asuukin täällä landella – niin yhä liikkuu stadin vilinässä kun kala vedessä! Ja musta on ihana ajella vaikka metrolla tai ratikalla ja höpötellä vieraille ihmisille… tuonkin olen huomannut vasta Hesasta muutettuani, että kuin sisäänpäinlämpenevää porukkaa asuu näissä pikkukaupungeissa siis kun vertaa Hesalaisiin! Olen ollut ihan ihmeissäni!!!
Kesäisin mä olen ihan mielelläni täällä maalla, niinkuin olen maalla aina lapsuudenkin kesät viettänyt – mättäältä mättäälle 🙂 Mutta syksyt ja talvet ahdistaa ja silloin kaipaa sitä ihmisvilinää, valoja, meteliä… ja toimivaa julkistaliikennettä!!
Olen stadilainen ja ylpeä siitä 😀