Useimmiten matkaani tanssitunnille siivittää Radio Rock. Eilen kuitenkin radio oli ihan hiljaa, kuten minäkin suurimman osan matkaa, kuunnellessani silmiäni pyöritellen ja hymynkare suupielissäni takapenkin taukoamatonta räpätystä. Puolet ajasta olin aivan pihalla siitä, mitä siellä tapahtui ja mistä siellä puhuttiin. Puheenaiheet vaihtelivat yhtä nopeasti kuin Tudorsien kohtaukset.

 

"Nyt on niiin iso mutka, että pitää oikein jarruttaa!" aloitti tosikoinen ensimmäisessä 90 asteen mutkassa sitten pihasta kurvauksen. ? Enkös minä mutkissa aina…? Esikoinenkin siihen jotain absurdia vielä kommentoi, mutten muista millään mitä. Sen jälkeen takapenkki oli matkan ensimmäisen ja viimeisen kerran hiljaa peräti noin kolmen kilometrin ajan esikoisen pelatessa takapenkiltä löytynyttä fudispeliä ja tosikoisen ilmeisestikin pohtiessa syntyjä syviä. Sillä hiljaisuuden rikkoi tosikoisen kysymys: "Äiti, miksi serkkujen isi ja äiti eros?"

 

Avasin jo suuni muotoillakseni hienon ja lapsen ymmärrettävän vastauksen, mutta esikoinen hihkaisi siihen kohti: "Hei arvaa kuin monta pokaalii mä sain!" Äiti pääsi pälkähästä 😉 "Mä sain niitä kolme!!" Pikkusiskohan ei halunnut huonommaksi jäädä, joten lesosi vastaan, vaikkei yhtään tajunnut mistä oli kysymys: "Mä oonki saanu niitä kymmenen! Tai 24!" "No etkä varmaan oo!" "Oo-oon! Ainakin 14." "No et, kun se pallo menee aina nopeempaa, ku saa pokaalin." Riita poikki ja peli pikkusiskolle ja kunhan ensin selvittivät, mistä ne pokaalit edes näkee, kuului hyvin pettynyt ääni: "Höö-ööh, mä sain vaa yhen…" "Älä välitä hei, en mäkää yleensä saa kuin yhen tai kaks," kuului lohdutus. Ihanaa solidaarisuutta vaihteeksi 🙂

 

"Tää on tosi pomppunen tie," kommentoi esikoinen, kun päästiin siitä motarille. "Joo, talven kuluttama tämäkin," vastasin, mutta ei minua taidettu kuulla, sillä takapenkiltä kuului jo tosikoisen hillitöntä hihitystä. "Eikun sun pitää tanssii muotitanssii! Näin, kato, mä  näytän," ohjeisti esikoisen ääni. "Okka!" ja lisää hihitystä, "mut nyt on sun vuoro ja mä kutitan sua!" Ja seuraavaksi hihitti esikoinen. "Kaulasta kutiaa aika helposti, hihihihii." "Nii kutiaa!"

 

"Yäk! Bakteereja!" syleksi esikoinen. "No mitäs ite söit mun sormia!" naureskeli tosikoinen. "Blyääh…" "Nää pääsee siitä läpi!" tosikoinen rallatteli sitten. "Mut mullapa onkin suojakupla kaikkialla!" "Mut nää pääsee siitäki läpi." "Ei ne voi päästä siitä, kun ei sitä oo oikeesti olemassakaan!" kuului esikoisen logiikka ja saman tien vaihtui leikki: "hei, aletaaks sitä, et polvet ei saa liikkuu?" "Okka! Mut housuista ei sit oteta," suostui tosikoinen. "No otetaanhan! Ku housuista sen just näkee!" "No okei sit…"

 

"Hei, miks me kierretään tästä, miksei me käännytty jo tosta?" hämmästeli esikoinen risteyksessä. Iskä on kai vieny toista reittiä viime aikoina. "No kun tuohon rakennetaan tunnelia. Ja kattokaas kohta, kun näkyy puoliks purettu silta," avasin minäkin suuni pitkästä aikaa. Esikoinen tiiraili tunnelia ja sitten siltaa ja sitten totesi, että oikealle kääntyisi tie Ilmalaan ja sitten "mähän arvasin, et jossain kohti tota bussia lukee ‘liikenne’!"

 

"Hahaa! Sun polvet liikku! Hävisit!" pääsi silloin jo tosikoinen kuittaamaan. "Mut mä en ollukkaa enää mukana," kuului puolustus. "No enhän mäkää!" Jep 😉

 

"Kohta näette suuuuuren nähtävyyden!" julisti esikoinen, "Hartwalll Areeenan! Sinne mahtuu kaikki ihmiset." "Hardly," mumisin samalla kun mieleeni muistui jälleen se, miten tosikoinen pari vuotta sitten kutsui areenaa Jokerien uimahalliksi sen jälkeen kun isi oli jollain tanssituntimatkalla ensin valistanut tyttäriään, että se on Jokerien KOTIhalli. Tosikoisen ääni palautti minut takaisin nykyhetkeen: "No eikä varmana mahdu, ku ihmisii on tosi paljon!" Parin kilometrin mittaisin debatin jälkeen päädyttiin siihen, että sinne mahtuisi kaikki helsinkiläiset, jos halli suurennettaisiin puolen Helsingin kokoiseksi. "Koska tiesiksä sen, äiti, et Helsinki on paljo isompi ku sen kaikki ihmiset."

 

Luultavasti väittely ei olisi päättynyt vielä tuohonkaan, jollei tosikoinen olisi juuri sillä hetkellä bongannut Lintsin Rinkeliä. "Hei, tuolla on se pyörä, mut siinä ei kait oo niitä vaunuja. Eikuu…" "Koreja?" auttoi isosisko. "Nii…" "Lintsille rakennetaan uutta laitetta," selvitti silloin esikoinen. "Jaa joo, voi olla, niin ne usein talvella tekee, kun se on kiinni," vastasin jo vähän hajamielisesti. "Mut äiti, arvaa mitä ne ei kyl SAA! Ne EI SAA purkaa Linnunrataa!" "Ei kait ne, kun se on se vesitorni… mut jos siellä on hometta, se voi kyl olla kesällä kii…" heittelin from the top of my head. "Mut jos ne vaik korjaa sitä nyt talvella, nii ettei siellä kesällä oo sitä mätää!" sanoi esikoinen toiveikkaana. 

 

"Mut hiihtolomalla Lintsi oli auki, mun kaveri oli sillon siellä," puuttui taas puheeseen tosikoinen. "Oliks sun kaverilla hiihtoloma?!" ihmetteli esikoinen, jonka mielestä se on vain koululaisten etuoikeus. "Sen äiti on ope, sillä on koulun lomat," yksinkertaistin asian. "Heh, no jos se haluaa oppii lukemaan ennen koulua, ni se varmaan oppii helposti, kun sen äiti voi opettaa," pohti esikoinen siihen. Ihana luottamus opettajaan ei horjunut vaikka kuinka koitin selittää, että kyllä ihan yhtä lailla minä olisin voinut opettaa esikoista lukemaan ennen koulua, jos hän vaan olisi halunnut ("Mutkun mä en halunnu"), tai opettaa nyt tosikoista, jos tämä haluaisi. "Mut se oppis helpommin, kun sen äiti on opettaja." Okei sit…

 

"Tonne ei saa ajaa," tulkitsi sillä hetkellä tosikoinen liikennemerkkiä aivan oikein. Ei sinne ei, eipä olisi oltu menossakaan. Sen sijaan mäkeä alas suoraan valoihin, jolloin mumisin äitini kuolemattomat: "Just ehdittiin punasille…" "Täs on aika raskasta seistä valoissa," totesi esikoinen. "Kuinni?" ihmettelin, sillä minusta se ei ollut ollenkaan raskasta. "No kun täs joutuu pitämään koko aika jarruu pohjassa tiukemmin kuin jos olis tasasta." "Aha," äännähdin ja nykäisin käsijarrun päälle, "voihan vaikka käyttää käsijarruakin." "Mikä on käsijarru?" kysyi tosikoinen. "Tää tässä," oli väsynyt ja hyvin selkeä vastaukseni 😉

 

"Äiti, mä voin kattoo, koska vaihtuu!" sanoi sitten aina-liikennevalo-avulias tosikoinen nähdessään, kuinka kuikin kävelijöiden liikennevaloja. Selitin, että katson kyllä ihan itse, kuskin pitää katsoa itse. "Tää on kaupunkia," oli tosikoisen sujuva aiheenvaihto. "Eh…? Joo…" huokaisin jo uupuneena. "Voi räpäräpäräpäräpä-räppäppää, takapenkin räpätys…" "No räpäräpäräpä nii!" vastasi minulle esikoinen, juuri kun kurvattiin viimein tanssikoulun pihaan.