Mutaisia polkuja, risukoita, myrskyn kaatamia puita ja muurahaisia.
Tytöt halusivat lähteä metsään retkelle, joten pakattiin eväät reppuun ja ajettiin meidän talolle moikkaamaan iskää ja sieltä lähdettiin talsimaan läheiseen kangasmetsään. Ensimmäiset askeleet polulla paljastivat erään pienen virheen valmsitautumisessamme. Kumisaappaat olisivat olleet oikeampi jalkinevalinta kuin lenkkarit. Polku oli yhtä mutaa ja lammikoita.
Esikoiseni osaa välillä olla oikea nalkuttaja ja havaitessaan mutaisuuden alkoi jäkättää kumisaappaista ihan big time. Eikä meinannut millään ymmärtää, että jos palataan hakemaan lantsareita, ei sitten takaisin enää samana iltana ehditä. Pompittiin siis lenkkareilla lätäköiden yli ja kuljettiin polun reunoja myöten ja ihan hyvin se meni niinkin.
Polku johti meitä hakkuualueen laitamia pitkin. Hakkuualueella kaadettujen puiden lisäksi alueen laidalla oli useita ilmeisesti myrskyn juurineen päivineen kaatamia puita. Yhtä juurakkoa vasten oli joku raknetanut laavun, mutta harmi kyllä senkin pohja oli niin mutainen, ettei sisään voinut mennä. Jatkettiin siis patikointia eteenpäin, kunnes poikettiin ojan poikki lankkusiltaa pitkin hakkuualuelle.
Löydettiin sopiva eväspaikka kalliolta, jolta oli komea näköala suoraan hakkuualueen yli. Meidän tuleva naapurustomme näkyi siellä alueen toisella puolen, omankin kattomme kulma pilkotti sieltä toisten kattojen takaa. Söimme sämpylät, keksejä ja nallekarkkeja ja ihailimme näköalaa ja kaunista kuulasta syyspäivää auringon paistaessa lämpimästi. Kunnes tosikoiseni sai päivän ännännen älynväläyksen ja viskasi tyhjän pillimehupurkkinsa menemään kalliolta alas.
Purkki jäi puoleenväliin jyrkän puoleista kalliota, mutta minä päätin hakea sen sieltä pois. Matkalla astuin kannolle, joka pettikin altani – se oli muurahaispesä! Lopulta sain mehupurkin ja sain älykkään – not – idiksen kiivetä sieltä pois toista reittiä. Hyvin pian tajusin tehneeni pahan virheen ja seisoin kallionrinteessä uskaltamatta hievahtaakaan, pohtien miten selviän sieltä edes johonkin suuntaan putoamatta. Onneksi esikoisella oli kännykkä mukana. "Jos äiti luistaa tästä alas, soita isille ja yritä selittää, missä me ollaan!"
Ihme kyllä lapsetkaan eivät silti panikoineet. "Äiti, sulla pitäisi olla kalliokiipeilijän taidot", kommentoi esikoinen siellä alhaalla vielä pähkäillessäni, mutta ei mennyt kauan, kun pääsin kuittaamaan: "Mullahan on, kuten näkyy." Jatkettiin siitä sitten matkaa hakkuualueen poikki, vanhojen risukoiden yli tarpoen takaisin talollemme.
Housunlahkeet olivat ravassa ja pari muurahaista kulki kenkää pitkin, mutta alkumatkasta kastuneet kengät ja sukat olivat jo kuivuneet. Meillä oli mukava retki ja isillekin jäi vielä pari keksiä.
Ehtoota:) Saat haasteen,..doing.Kurkkaa sivuiltani. Eikä kestä kiittää, olosuhteiden uhri olin minäkin.
Kalliokiipeilystä, olen kokenut tunteen että ei voi liikahtaakkaan, ylös ei todellakaan ainakaan alas. 20 vuotta sitten minut vietiin kalliokiipeilylle paikalliselle näköalapaikalle, Mantereenlinnalle. Soudimme veneellä kallion alapuolelle, ja kunigasajatuksena kiipesimme kalliota pitkin ylös. Kunnes…Joku jämähti keskelle seinämää, alkoi itkemään tajutessaan korkeanpaikan kammonsa, ja sen että mikään jäsen ei suostunut liikahtamaankaan. Huom,- kännyköitä ei siihen aikaa ollut…:)
Selvisin , nokkelan kanssamatkaajani avulla sivuluisua pikkuhiljaa kallionseinämää alaspäin. En koskaan enään menen ilman turvavarusteita moiseen paikkaan, en todellakaan. Edes hienon maiseman tähden. HIh. Tuosta reissusta opin jotain, ainakin sen että MINULLA on korkeanpaikan kammotus.