Toissailtana kävi niin, että juuri kun tosikoinen oli syvällisesti pohtinut, nelivuotiaan pettämättömällä logiikalla, lasten saamista – haluaisi poikavauvan, jotta voisi saada lisää vauvoja, kunnes tajusi, että tarvitsisi vauvansiemenen myös tätä poikavauvaa varten, muttei huoli vierasta miestä, mutta jos isi on vielä silloin elossa kun tosikoinen on aikuinen, voisi isin ottaa – räpsähti meillä yhtäkkiä sähköt poikki kokonaan. Viimeaikaisten reistailujen vuoksi epäilin ensin, että menivät vain meiltä, mutta kurkittuani vähän naapureita totesin, että niinhän ne olivat poikki koko alueelta.

 

Mikäs siinä siis kuin fikkareita etsimään ja iltapesulle otsalampun valossa. Ja pyyhe pakastimen edustalle siltä varalta, että sähkökatko kestää pitkäänkin ja pakastin alkaa sulaa. Onneksi ei ole talvipakkaset, tämä talo kun jäähtyisi aika nopeasti ja lämmitys on puhtaasti sähkön varassa (jos ei lasketa pikkuista koristetakkaa, johon mahtuu kerralla kaksi puuta poikittain). Lämmintä vettäkään ei saa, jos sähköt on poikki, sillä varaaja tarvitsee sähköä. Kylläpä sitä onkin sähköstä riippuvainen!

 

Nukkumaan mentiin sähköjen yhä ollessa poikki, talossa vallitsi pimeys. Ei oikeasti juurikaan normaalia pimeämpi tila, paitsi ettei ulkovalotkaan kajastaneet sälekaihtimien läpi. Mutta pelkkä ajatus siitä, että pimeys ei ole itse määrättyä, ettei voikaan vaikuttaa valoisuuteen, oli aina vähän pimeää pelänneelle esikoiselle liikaa. Uni ei ottanut tullakseen, kun hirvitti.

 

Kuka siellä pimeässä oikein asuu, kun sitä pelätään? Kummitukset ja möröt, peikot ja menninkäiset? Kukapa ei mieluummin olisi valossa kuin pimeässä? Vaikka olisi kotona ja tietäisi tasan, mitä huoneissa on, olipa valot päällä tai ei. Ihminen on varsin riippuvainen näköaististaan, kun se on toimiva. Kun ei näe, kuulo yliherkistyy ja jokainen rasahdus kuulostaa pahaenteiseltä ja mielikuvitus alkaa laukata. Pelottaa, kun mielikuvitus keksii mitä kummallisimpia selityksiä äänille.

 

Kun ei näe, ihminen herkistyy sille, mitä oikeasti ei voi nähdäkään. Niin kauan kuin voi katsella ympärilleen, on helppo tyytyä uskomaan, että se näkyvä on kaikki mitä on. Mutta kun on pimeää, voikin aistia sen mitä ei näe. Sen, mikä on sitten nimetty kummituksiksi ja möröiksi. Sillä eihän tämä maailma oikeasti olekaan vain tätä näkyvää. Näkymättömälle henkimaailmalle oleellista on kuitenkin sydämen valo, ei hehkulamppu. Olipa valoisaa tai pimeää, jos sydämessä loistaa Jeesuksen valo, ei pahoilla hengillä ole sinne asiaa, eikä siis tarvitse pelätä. Ei vaikka olisi sähköt poikki ja pimeää.

 

Esikoisemme osaa rukoilla, kun pelottaa. Kuitenkin, täällä kun tallaamme, on toisen ihmisen läheisyys aina turvallisen tuntuinen, joten esikoinen kömpi sitten illalla meidän väliin. Kunnes yks kaks räpsähtivät valot päälle – tietenkin suurin osa valoista oli päällä-asennossa sähköjen katketessa. Hämmästyneenä pomppasin pystyyn sammuttelemaan valoja ja kun ne olivat poissa ja valoisuuden hallinta taas omissa käsissämme, siirtyi esikoinenkin takaisin omaan sänkyynsä ja nukahti saman tien.

 

Tuntematonhan se pelottaa. Ja meitä kontrollifriikkejä pelottaa se, etteivät asiat ole meidän käsissämme. On niin vaikeaa luottaa, että asiat ovat ok, kun ei itse ole puikoissa. Näitä koko elämän mittaisia kouluja, oppia luottamaan, että Jumala on puikoissa ja ennen kaikkea oppia jättämään asiat enemmän Jumalan haltuun ja hallitsemaan itse vähän vähemmän. Hän tietää kuitenkin paremmin. Silti, viihdyn minäkin paremmin valossa kuin pimeässä.