Kun kaksi ihmistä rakastuu, syntyy rakkauskakku. Se on täydellinen vain, jos se saa elää ja voida hyvin kummassakin sydämessä. Se on kummallakin erikseen ja kuitenkin se on yksi ja yhteinen. Rakkauskakku voi syntyä nopeasti tai hitaasti, pitkän ajan kuluessa. Mutta jotta voisi syntyä kestävä kakku, tarvitaan siihen oikeat ainekset. Tarvitaan yhdessä viihtymistä, ystävyyttä, yhteisiä nauruja, fyysistä vetovoimaa, mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa.

 

Kun rakkauskakku on syntynyt, se on mehevä ja maukas. Mutta mehevyys ei itsekseen kestä kuin pari-kolme vuotta. Yhtäkkiä saatetaan huomata, että kakkuhan on alkanut kuivua! Siksi kestävään kakkuun tarvitaan päälle aimo annos sitoutumista ja valintoja. Päätös hoitaa ja kasvattaa juuri sitä kakkua. Sillä rakkauskakku voi säilyä mehevänä ja maukkaana läpi elämän, jos vain kumpikin kakun haltija hoitaa ja vaalii kakkua. Se ei kulu syömällä, jos siitä pitää huolta. Huolenpito on ennen kaikkea valinta rakastaa toista ja siitä seuraa huomioimista ja pieniä tekoja, joilla kakku pysyy hyvänä.

 

Ei varmastikaan ole olemassa vain yhtä ihmistä, jonka kanssa kukin sen kakun voisi leipoa. Mutta jos huolehtii siitä olemassaolevasta kakusta hyvin, ei tarvitse muita kakkuja. Jokainen kohtaa elämänsä aikana monia muitakin, joista huomaa, että hänenkin kanssaan voisi syntyä ihan hyvä rakkauskakku. Se ei silti tarkoita sitä, että sitä kakkua pitäisi alkaa leipoa. Kun on sitoutunut yhteen ihmiseen ja yhteen rakkauskakkuun, voi kaiken rakkausenergiansa suunnata siihen osoitteeseen ja kakku kasvaa ja voimistuu jälleen.

 

Vähän toisenlainen rakkauskakku on sitten se, joka syntyy vanhemman ja lapsen välille. Se syntyy, kun lapsi syntyy. Joskus pienenä kakkuna, joka alkaa kasvaa lapsen mukana ja sitä mukaa kun lapsi ja vanhempi tutustuvat toisiinsa. Joskus se on valmiiksi jo suuri kakku, mutta silti sekin jatkaa kasvamistaan. Jos olosuhteet perheessä ovat terveet ja hyvät, rakkauskakku vanhemman ja lapsen välillä jatkaa kasvamistaan kenties lopun elämää.

 

Silloin kun oma esikoiseni oli kahden ja tosikoiseni potki masussa odottaen sopivaa hetkeä syntyä maailmaan, muistan kuinka silittelin tyttäreni päätä ja mietin, miten ikinä pystyisin rakastamaan toistakin lasta yhtä paljon kuin sitä ensimmäistäni rakastin. Mietin, miten rakkauskakustani riittäisi toisellekin lapselle pala – tai mieluiten suorastaan puolikas. Huoleni oli turha. Kun tosikoiseni syntyi, ymmärsin, että jokainen lapsi saa oman kakkunsa. Ei minun sydämessäni rakkaus ole kortilla, eikä yhden kakun varassa. Kummallekin lapselle on oma alati kasvava rakkauskakkunsa.

 

Jonain päivänä lapseni ovat aikuisia ja lähtevät kotoa omaa elämäänsä rakentamaan. Jollen silloin pysty muuta heille matkaan antamaan niin ainakin rakkauskakun, joka ei lopu. Tiedon ja tunteen siitä, että kävipä heille mitä tahansa elämässään, äiti rakastaa heitä aina. Sitä rakkauskakkua ei voi mikään tässä maailmassa ottaa heiltä pois. Ja lasten lähdettyä jäämme mieheni kanssa hoitelemaan toivottavasti silloin yhä mehevää yhteistä rakkauskakkuamme ja jonain päivänä kenties kasvattelemme kakkuja myös lastenlasten kanssa 🙂

 

Toivon myös, että lapseni saavat meiltä eväät kasvattaa rakkauskakkua myös Jumalan kanssa. Kun vain miettii, miten suuri kakku se onkaan verrattuna näihin meidän inhimillisiin kakkuihin! Ja että meille on jokaiselle oma ääretön kakku varattuna, josta pääsemme osallisiksi, jos vain itse sitä haluamme. Tiedän, että senkin kakun siemen on jo lasteni sydämeen kylvetty – rukoilen, että se jatkaa siellä kasvuaan.

 

Näiden kakkujen kanssa tyttärillämme on mahdollisuus tavattoman rikkaaseen elämään. Vastaavien kakkujen kanssa olen saanut itsekin elämääni elää ja siitä olen kiitollinen.