Tänä aamuna työmatkalla soi radiossa Harry Chapinin Cat’s in the Cradle, joka on paitsi hyvä biisi, sanoitukseltaan hurjan koskettava. On pieni poika ja poissaoleva isä, jolla on laskuja maksettavana ja matkoja matkustettavana. Pieni poika, joka kysyy, koska isi tulee kotiin ja joskos isillä olisi aikaa pelata palloa hänen kanssaan – mutta eipä ole. Eräänä päivänä isä haluaisi puhua aikuisen poikansa kanssa puhelimessa, mutta kas, pojalla ei olekaan aikaa. Isä huomaa, että poikapa kasvoi isänsä kaltaiseksi, aivan kuten lapsena aina sanoi.

 

Jäin – jälleen kerran – pohtimaan tätä meidän länsimaista yhteiskuntaa, jossa ihmisiltä menee herneenpalot nenään, jos bussi on pari minuuttia aikataulustaan myöhässä. Jos lääkärille joutuu odottamaan yli viisi minuuttia. Jos sovitusta ajasta poiketaan piirunkin verran. Kaiken on meillä oltava tehokasta – mikä kamala sana! Puhumattakaan siitä, että kaiken on oltava kustannustehokasta, mikä vielä kamalampi sana! Kustannustehokkuudessa yhdistyy tämän yhteiskunnan arvokuningaspari: Raha ja Aika. Aika on Rahaa.

 

On olemassa, vieläkin maailmassa, myös sellaisia yhteiskuntia, joissa ei omisteta kelloja vaan katsotaan auringosta, missä mennään – jos vaivaudutaan sitäkään tulkitsemaan. Yhteiskuntia, joissa bussit menevät, kun menevät, ehkä tänään, mutta ehkä vasta huomenna, jos ei se tule vielä tänään täyteen. Yhteiskuntia, joissa kellään ei mene papu nenään, jos nyt ei asiat tapahdukaan ihan minuutilleen. Toki sellainen ahdistaisi tällaista kello kädessä syntynyttä. Mutta olisi se jotenkin vapauttavaakin.

 

Vaikka oikeastaan, eihän kukaan meistä synny kello kädessä, tähän aikakäsitykseen ja yhteiskuntaan kasvetaan. Ei lapsella ole ajantajua eikä kiireen tajua. Ei minunkaan kohta koululaisellanikaan ole vielä mitään tajua siitä, mitä kiire aamulla tarkoittaa. Ettei ehdi jäädä tutkimaan dvd:n kantta, kun pitäisi pukea sukat jalkaan. Ettei ehdi pukea Bratzejä, kun pitäisi pestä omat hampaansa. Koska äidillä ja isillä on kiire töihin. So?

 

Aamukiireet on mitä on, mutta miksi kaikilla on niin kamala kiire aina? Kuinka usein sitä itsekin sanoo lapsilleen, että ei, nyt en ehdi lukea, pelata, leikkiä, whatever, koska on sitä tätä ja tuota muuta tekemistä? Ja mitä se lapselle viestittääkään? Että kodin siisteys ja mitä-ikinä-äitijaisi-tietokoneella-tekeekään on tärkeämpää kuin he! Se välittää arvojärjestystä, jossa lapsi ja yleensä toisesta välittäminen ja yhteinen aika jää kaiken muun jalkoihin.

 

Siksi meillä ei ole tällä hetkellä kovinkaan siistiä. Siksi minä yritän tehdä omia asioita vasta lasten mentyä jo nukkumaan. Etenkin nyt, kun kotona yleensä olen vain minä. Meilläkin lapset kysyvät, milloin isi tulee kotiin. Mutta jos on lapsilla ikävä, on isilläkin. Onneksi tämä on meillä kuitenkin väliaikaista. Normaalisti mies viettää lasten kanssa aikaa melkein enemmän kuin minä.

 

Siitä huolimatta tuntuu, että lapset joutuvat elämään aika-almujen varassa. Työ lohkaisee niin ison palan aikuisten elämästä, että lapsille jää vain rippeet. Ja niistä rippeistä menee aikaa harrastuksiin, kotitöihin, kauppareissuihin ym. missä lapset toki ovat mukana ja osallistuvat, mutta ei sekään ole kiva, jos se vähäinen yhteinen aika kuluu vain kaikkeen pakolliseen toimintaan. Pitäisi olla aikaa myös ihan vaan olla yhdessä. Halia ja lukea kirjaa sohvalla. Nauttia yhdessäolosta ja toistemme seurasta. Siihen iltaisin ja viikonloppuisin pyrin, että sitä olisi mahdollisimman paljo. Muu tulee siellä perässä, vasta kun on aivan pakko.

 

Onneksi kohta on loma. Edes jonkin aikaa on aikaa eikä vain almuja.