Joka kerta kun syödään omenoita, esikoiseni kaivaa omenasta siemenet ja käärii ne talouspaperin sisään talteen istuttamista varten. Ja joka kerta ennen kuin siemenet ehtivät lähellekään multaa, joku heittää talouspaperin pois, roskana, unohtaen, että siellä ovat tytön omenansiemenet. Täytyy myöntää, että osasyy on minussa, stadilaismutsissa, jolle omenansiementenkin istuttaminen tuntuu ylivoimaiselta toimenpiteeltä – olen erittäin epäpuutarhaihminen.

 

Kohta meillä kuitenkin on oma piha, johon olisi kiva vähän puita ja muita kasveja laittaa. Jotain helppohoitoista, suht itsekseen kasvavaa. Alan ihminen on meille siitä suunnitelmankin tehnyt. Mutta siihen ei sisälly yhtään omenapuuta – mikä on jälleen minun vikani, kun suunnittelijalle sanoin, etten haluaisi omenapuita. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa siltä, että ainakin yksi sinne pihaan tulee. Ei nyt ehkä siemenestä asti kasvatettuna, vaan taimena istutettuna.

 

Tai ehkäpä kaksi puuntainta. Yksi kummallekin tyttärelle. Olkoon sitten omenapuita tai jotain muita.

 

Omenapuista minulle tulee väkisinkin aina mieleen Luther kuuluisine sanoineen maailman loppumisesta ja omenapuun istuttamisesta. Ajatus ei oikeastaan ole kovin kaukainen tälläkään hetkellä. Ilmastonmuutos, ääri-sääilmiöt, kasvihuonekaasut. Ne ovat kaikki todellisuutta ja tapetilla enemmän kuin koskaan. Telkkarista tuli juuri palkittu dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus, joka on täällä minunkin työpaikallani paljon puhuttanut. Ja eräs brittiseikkailija puolestaan yrittää herättää ihmisiä uimalla parin viikon päästä napajäätiköllä kilometrin. Miten? No siten, että siellä on sulia vesistöjä kesällä. Siellä, missä pitäisi olla vain ikuista jäätä!

 

Ilmastonmuutos on täyttä totta. Omilla pienillä valinnoilla sitä yrittää vaikuttaa asiaan jotenkin, jotta omilla lapsilla olisi tulevaisuus tallella. Mutta vielä paljon tärkeämpää kuin se, ajetaanko me työmatkoja yhdellä vai kahdella autolla ja lämmitetäänkö me talo sähköllä vai maalämmöllä, olisi se, että USA allekirjoittaisi Kioton sopimuksen ja vähentäisi teollisuutensa päästöjä. Mutta politiikka. Sehän ei ajattele tulevaisuutta ja ihmisiä. Se ajattelee valtaa.

 

En ole mikään ympäristöaktivisti enkä maailmanlopunprofeetta. Silkka terve järki riittää ymmärtämään, ettei näin voi jatkua ikuisuutta. Liian suuria muutoksia tapahtuu maapallon ilmastossa. Aikoinaan dinosaurukset kuolivat luonnonkatastrofissa. Näinköhän käy meillekin? Erona vain, että dinot olivat syyntakeettomia, ihmiset taas kohtaloonsa erittäin syyllisiä. Kristitythän ovat maailmanloppua odottaneet koko historiansa ajan, nyt sitä odottavat jo kaikki muutkin.

 

Sitä odotellessa, kasvatan lapsiani epävarmaa tulevaisuutta kohti niin turvallisesti kuin suinkin. Sitä odotellessa, istutan ne omenapuut tytärten kanssa. Onneksi niin ovat tehneet muutkin ennen meitä. Muutenhan meitä ei täällä enää olisi. Vaikka kuka tietää, sehän voisi olla hyväkin asia – pallo ainakin säästyisi 😉