Ehkä hiukan huolestuttavaa olla tilassa, jossa edes kirjoittaminen ei meinaa maistua. Sehän on sentään yleensä se väylä, jota pitkin tuuletun. Ja nyt sekin tuntuu olevan jotenkin tukossa. Kaikki sai alkunsa äitienpäivästä, jonka olisi pitänyt minullekin olla juhlapäivä. Tai oikeastaan täytyy mennä aika paljonkin taaksepäin ihan oikeasti, mutta kaikki purkautui äitienpäivänä.

 

En ole edes ymmärtänyt olevani niin väsynyt kuin huomasin eilen olevani. Asiaan lienee montakin syytä, joista osaan en tässä ja nyt kajoa ollenkaan. Pähkinänkuoressa, kuten peanutseille sopii, elämässäni on vaan liian monta asiaa menossa yhtaikaa ja se aiheuttaa pistesaldon ylittymistä ja väsymystä. Vaikka valtaosa siitä kaikesta on positiivista, pienetkin negatiiviset seikat kuten kiukuttelevat vistat ja muksut keikauttavat kuppini nurin. Normaalisti vain jaksan ja ajan eteenpäin kuin höyryjuna, koska minun on pakko. Mutta ei eilen. Eilen oli äiti paikalla ja pieni lapsi minussa pääsi valloilleen.

 

Äideillä on taipumus nostaa pintaan koko ihmisen tunnekirjo. Äidit saavat päälleen lapsen suurimmat vihan tunteet, mutta onneksi myös sen kaikkein suurimman rakkauden – ellei asiat ole pahasti vinossa. Ja kaiken mikä siihen väliin mahtuu. Äiti on vahva, äiti kantaa, kun lapsi on väsynyt tai lapseen sattuu. Äidin kanssa ei tarvitse itse olla vahva, äidin kanssa voi pudottaa kaiken rakennetun panssarin.

 

Tosikoistyttäreni sattui olemaan pihalla samalla kun purin sieluani äidilleni. Englanniksi, mikä sai tyttärenkin puhumaan "englantia", joka tosin kuulosti kovasti ranskalta 😉 Tytär ei siis tietenkään ymmärtänyt mitään puhutusta, mutta näki itkun ja lapsen tavoin aisti ja vaistosi oman äitinsä ahdingon. Tytär kiipesi syliini aurinkotuoliin ja hali ja rutisti ja yritti lohduttaa parhailla nelivuotiaan taidoillaan. Märillä pusuilla ja suloisilla mama-hellittelyillä, jotka pikku bambinani on jostain keksinyt.

 

Yritin vakuuttaa, että äidillä on kaikki ihan hyvin, joskus vaan aikuisiakin itkettää, mutta tytär ei vakuuttunut. Herkkä vaisto. Vaikka melko pian siitä rauhoituin, ja meille tuli hälinääkin siskoni saapuessa meille miehensä kanssa, jäi oma oloni apeaksi – ja taitaa olla sitä vieläkin. Illalla vielä tosikoisella oli äitihätä. Hoki sängyssään, ettei voi olla ilman äitiä, äidin pitää olla hänen kanssaan. Tiukka rutistus kaulastani ja "mama!" ja vastaukseni "bambina, cara mia". (Hölmistynyt lapsi: "Mikä karmia?!" 😀 ).

 

Yölläkin vielä kömpi pieni lapsoseni viereeni. Huoli äidistä taisi olla voimakas. Harvoinpa minä lasteni nähden itkenkään. Kun itken, he säikähtävät. Äidin kuuluu olla vahva ja voimakas. Äidin kuuluu voida kantaa lasten taakat, joten onhan se huolestuttavaa, jos äiti ei jaksakaan kantaa omiaan! Mutta eilen olinkin enemmän lapsi kuin äiti. Tarvitsin omaa äitiäni kantamaan kanssani minun taakkaani, vaikka tiedän, että hänelläkin on omansa. Ja sitten jaksan taas olla vahva omille tyttärilleni.

 

The mysterous bond of mamas and bambinas. Mothers and daughters.

 

[Oli äitienpäivä ihanakin: sain mitä suurenmoisimmat kortit ja itsetehdyt liinat ja kukatkin, ja aamupalan vuoteeseen – mehun vähän liiankin kirjaimellisesti 😀 Ja oli hyvää seuraa ja hyvää ruokaa. On minulla ihana perhe. Oikeasti.]

Elämä on joskus niin monimutkaista. Ja lapset ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin tietokoneet.

 

Toin uuden työkoneeni kotiin ensimmäistä kertaa sitten viime viikonlopun. Ensimmäistä kertaa niin, että minulla on ne paljon-puhutut admi-oikeudet koneeseeni. Niin, että minulla on ainakin teoriassa mahdollisuus laittaa esimerkiksi nettiyhteys pelittämään. Parin tunnin puljaamisen päätteeksi teoria viimein muuttui käytännöksi. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä nettiyhteys päättikin skulata, ihan samoilla asetuksilla, joilla se kahteen tuntiin ei skulannut. Ota näistä selvä.

 

Ihan samoin käy välillä lastenkin kanssa. Ei, lapseni eivät ole kyborgeja, joiden kautta saa nettiyhteyden, mutta oma yhteyteni heihin on välillä pahasti jumissa. Hämmentäviä network erroreita ilmenee, kun yritän muodostaa connectionia heihin. Kohde ei vastaa. Pingausta voi kokeilla esimerkiksi kysymällä "kuka haluaa karkkia?" ja tavallisesti tuloksena on vastaus, paitsi jos sitä kokeilee liian usein ja lapset oppivat, ettei se olekaan karkkitarjous vaan yhteystesti.

 

Viime päivät ovat olleet vaikeita niin koneen kuin lastenkin kanssa. Keskiviikkoaamuna oli koneeni ensikoitos muualla kuin työpaikan kiinteässä verkossa. Olin luokassa, missä toimii meidän langaton verrko ja se kyllä pelitti hienosti. Sen sijaan sieltä käsin firman sisäiseen verkkoon tarvitaan vpn-yhteys, joka ei ottanut toimiakseen. Ei, kunnes kävelin koneeni kanssa mikrotuen luo ja jouduin buuttaamaan koneeni, koska se oli kävelymatkalla kaatuntu – ja avot! tottakai vpn toimi! Sen jälkeen ei ongelmia ollutkaan, ennen kuin nyt kotona.

 

Tytöt puolestaan ovat tämän viikkoa olleet molemmat jotenkin erityisen levottomia ja mahdottomia. Eilen esimerkiksi menin heidän kanssaan (vähän vastentahtoisesti) mäkkiin, missä esikoinen sai itkukohtauksen (ja mm. löi minua päähän), kun en ostanut jälkkäreitä, kumpaakaan en saanut leikkipaikalta pukemaan hyvällä ja tosikoinen karkasi ovesta ulos kun vielä väänsin esikoista sieltä leikkipaikalta pois.

 

Kuluneen viikon aikana tosikoisen edesottamuksiin on tavanomaisten huutoraivareiden lisäksi kuulunut myös yhtä ja toista sangen luovaa ja kekseliästä toimintaa. Tosikoinen meillä on se välkky, joka leikkelee yöpaitansa ja lakansa. Joka piirtelee kroppansa täyteen kuulakärkikynällä ja seinään taideteoksen lyijykynällä. Joka keksii nuolla kynsiharjaa sen jälkeen kun on ensin pessyt sillä kyntensä. Mikähän spede siitäkin isona tulee?

 

Esikoinen puolestaan on saanut itkuraivareita pitkin viikkoa. Milloin mistäkin hyvästä tai huonosta syystä, kuten niistä jälkkäreistä. Ja kuten siitä, että jäi kiinni valehtelusta. Ihan pikkuisesta valkoisesta valheesta, jonka motiivina oli olla samanlainen kuin muutkin. Joka ei vaikuttanut kenenkään muun elämään kuin tytön itsensä. Mutta huijaus yhtä kaikki ja tänään se selvisi ja tänään siitä on  yritetty jutella tyttären kanssa. Joka vain itki ja huusi, ettei siitä saa puhua kun hänelle tulee paha mieli. Tiedetään. Omatunto toimii ja se on hyvä. Asia on kuitenkin velä kesken, kunnes tytär pystyy käsittelemään asian.

 

Meillä on siis tällä hetkellä kaksi tytärtä, jotka eivät tottele mitään, kuuntele mitään, vastaa kun heille puhutaan, jotka kulkevat omia teitään lupia kyselemättä ja tekevät mitä tykkäävät – tai ainakin yrittävät. Ja kun se ei onnistu, huutavat, raivoavat ja parkuvat "mee pois, mä en haluu kuulla!". Aivan loistavaa. Ja me kun vaan yritetään kasvattaa lapsistamme kunnollisia ihmisiä.

 

Ainakaan koneeni ei huuda minulle, että mee pois. Vaikkei se aina ihan tottelekaan, sekään. Story of my life.

Esikoinen aloittaa koulun elokuussa. Tiesihän sen. Miehelle ja tyttärelle se konkretisoitui ensimmäisen kerran jo helmikuussa, kun he kävivät ilmoittautumassa tyttären tulevalla koululla. Minä en silloin päässyt mukaan ja vaikka täyttelin lomakkeita ja luin nivaskan papereita, vältyin sillä erää tunnevyöryltä.

 

Samaa ei voi sanoa tästä päivästä, jonka olen viettänyt jonkin asteisessa herkässä mielentilassa. Tänään nimittäin aamulla saattelimme esikoistyttömme ensimmäistä kertaa koulun ovesta sisään ihan ilman meitä. Tulevilla "epuilla" eli ekaluokkalaisilla oli tänään kouluun tutustuminen, kahdeksasta kymmeneen koulussa, ihan omassa luokassa tulevien luokkakaverien kanssa.

 

Tytär oli niin reipas. Olemuksesta näki, että jännitti, kävely oli jäykkää jännityskävelyä, mutta kun nimenhuudossa oma nimi kuului, meni tyttö opettajan luo jonoon omalle paikalleen empimättä ja taakseen katsomatta, viimeistä vilkutusta lukuunottamatta. Minä jäin katsomaan lapseni perään tippa linssissä. Aina ajattelin, että on se nyt hassua itkeä lapsen koulun aloittamista, mutta niin se vaan sai minutkin herkistelemään.

 

Työmatkani sujui osittain junalla tänään, sattuineista syistä, ja junassa luin Uutislehti 100:sta. Siellä sattui olemaan erään äidin kirjoittama kolumni yhdeksänvuotiaasta, joka pohtii, ehtiikö sittenkään leikkiä tarpeeksi niin kauan kuin vielä on lapsi, enkä selvinnyt siitäkään kuivin silmin. Lapsena minäkin olen pahimmat ikäkriisini potenut, aikuistuminen tuntui möröltä. Aikuisena tähän mennessä ainakin on ollut ihan sama, minkä ikäinen olen.

 

Mutta, nyt minun esikoisvauvani on astumassa koulumaailmaan. Onhan hänellä lapsuutta jäljellä vielä monta vuotta, jos vain osaa pitää siitä kiinni, mutta on tämä iso muutos kuitenkin. Tyttö on jo tämän eskarivuoden aikana muuttunut isoksi tytöksi. Itsenäiseksi ja jotenkin vaan Isoksi. En osaa sitä sen paremmin määritellä. Yksi era hänen elämässään ja samalla meidän koko perheen elämässä päättyy. Meillä on perheessä koululainen.

 

Ja kuitenkin tyttö on vielä niin pieni. Ja kuten koulussakin tänä iltana vanhempien infotilaisuudessa muistutettiin, kyllä ekaluokkalainenkin vielä tarvitsee vanhempiensa halia ja syliä. Luulen, että tytär itsekin on vähän epävarma siitä, onko iso vai pieni ja hakeutuu taas syliin enemmän kuin tuossa välillä oli tapana. Toivon kovasti, etteivät tyttäreni koskaan kasva liian isoiksi tulemaan minun syliini. Minäkään en vieläkään ole liian iso istumaan välillä oman äitini sylissä 🙂

 

Kymmenen aikaan aamulla iskää vastaan koulusta tuli kuitenkin kovasti reipas melkein-koululainen. Mies laittoi minulle (joka siis olin joutunut jo menemään töihin, oman kouluni penkille) tekstiviestin: "Pikku koululainen oli innoissaan tullessaan ja sai vielä kesäksi läksyjäkin. Kivaa oli tytön mielestä."

 

Tästä se alkaa. Koulutie.

Niinhän sitä sanotaan, että asioita osaa arvostaa vasta kun niitä ei enää olekaan. Meille kävi niin hassusti, että juuri kun avesiksen piti mennä maanantaina johonkin mäntien vaihtoon 2-3 päiväksi, simahtikin mazda perjantaina: sen jakopäähihnan joku kiristin oli löystynyt. Avensiksen huoltoa piti tietenkin siirtää, mutta nyt on perjantaista asti sompailtu yhdellä autolla, kaiketi huomiseen asti, ja sitä sitten jatkuu vielä ensi viikollakin, kun sen avensiksen vuoro koittaa.

 

Luultavasti aina on yhtä huono ajankohta pärjäillä yhdellä autolla. Joka päivä jotain säätöä johonkin suuntaan. Viedään yhtä sinne ja toista tänne ja kolmas kulkee bussilla. Työmatkahan meillä miehen kanssa on jokseenkin sama – mies jatkaa minun työpaikkani nurkilta alle puoli kilometriä eteenpäin omalleen. Mutta yhtä aikaa kulkeminen tuntuu lähes mahdottomalta. Aina pitäisi jomman kumman voida tehdä vähän pitempi päivä tai olla normaalia aikaisemmin duunissa. Ja ne aamut kun on mitä on.

 

Puhumattakaan siitä, että työn ja lasten hoitoon viemisen ja sieltä hakemisen lisäksi on tanssitunteja, lasten kavereiden synttäreitä ja kaikenmoista raksaan liittyvää tontilla käyntiä tai urakoitsijoiden ja suunnittelijoiden tapaamista. Eilen ja tänään ollaan aamulla kurvattu tontin kautta töihin. Ja eilen minä tulin tanssitunnilta kotiin dösällä – normaalisti olen himassa kymmenen aikaan, dösällä yhdentoista aikaan!

 

Ja huomenna on sitten tosi mielenkiintoinen päivä. Ensin tosikoinen hoitoon ja esikoinen kouluun tutustumaan (jossain järjestyksessä…). Sitten mies vie minut jollekin juna-asemalle Martinlaaksoon tai sinne nurkille, jotta minä pääsen junalla töihin edes suht ajoissa, kun on kurssipäivä. Mies vie esikoisen koululta hoitoon kymmenen aikaan ja menee sitten itsekin viimein duuniin. Iltapäivällä sen sijaan, että mies voisi tehdä vähän aamun miinuksia pois, pitääkin lähteä yhdessä normaaliakin aikaisemmin hakemaan sitä mazdaa ja sitten lapsia.

 

Joskus silloin kun asuttiin metron varrella, kaksi autoa oli sellainen "olishan se ihan kivaa"-asia, muttei koskaan välttämättömyys – eikä niitä meillä silloin siis kahta ollutkaan. Nyt tuolla periferiassa asuessa on toisin. Nämä muutama päivä yhdellä autolla (hyvä ettei kokonaan ilman…) ovat näyttäneet, että kaksi on todella tarpeen. Ei mitään luxusta, vaan pakon sanelemaa.

 

Mutta jos autoja onkin nyt vain yksi, koneita minulla on vielä jonkin aikaa peräti kaksi 😉 Pientä kompensaatiota, joskaan ei helpota elämää työpaikan ulkopuolella ollenkaan… Olenpa tosi tehokkaan näköinen kahden koneen kanssa! Ikävä kyllä karu totuus on, että toinen kone täyspäiväisesti asentaa, toisella yritän tehdä jotain järkevääkin (kuten kirjoittaa blogia…) Nuo asennukset kun kestävät ikuisuuden, mutta ei kai se mikään ihmekään, kun koneen neljä sekuntia on minun 20 minuuttia!

Jo minä tätä päivää eilen odotinkin, kuin lapsi jouluaattoa. Nimittäin tiesin saavani tänään uuden työkoneeni. Ja niin sainkin, työpäivän päätteeksi.

 

On siinä aparaattia kerrakseen, Vistoineen päivineen. Konffailin sitä nyt illalla sen minkä pystyin, mutta vielä on vähän samanlainen olo kuin niillä hölmöläisillä, jotka sai uima-altaan. You know, pomppivat altaaseen ja kun kysyttiin, onko kivaa kun on uusi uima-allas, vastasivat että joo, mutta huomenna vielä kivempaa kun saadaan sinne vettä.

 

Nimittäin tuon Vistan kanssa tarvitsen erilliset asennustunnukset (jotka saan ensi viikolla), jotta saan tehtyä koneella yhtään mitään asennuksia ja varsinaisia asetusten säätöjä. Näyttöasetuksia vähän räpläsin ja laitoin tyttöjen kuvan taustalle. Vaihdoin profiilini logokuvan pupuksi, of course. Laitoin vpn-asetukset kuntoon, mutta verkkoyhteyden määrittäminen olisikin jo vaatinut ne admitunnukset. Puhelimen sain yhdistettyä koneeseen, siis bluetooth-yhteyden määriteltyä.

 

On siinä sitten laittamista, kunhan tosissaan pääsee laittamaan. Minulla on työvälineinä koneellani miljoona plus yksi ohjelmaa ja ne kaikki pitäisi saada asenneltua myös tuolle uudelle koneelle. Sitä asennusrumbaa en jaksaisi. Uusi kone on kiva, mutta jollain kloonaussysteemillä pitäisi saada vanhasta kaikki tämä roju siirrettyä sujuvasti uuteen. Niin se ei kuitenkaan nyt toimi, etenkään, kun Windows-versiokin vaihtui. Vähitellen… Siihen asti roikkuu vanha kone vielä messissä.

 

Mutta kunhan siinä uudessa on kaikki tsydeemit kondiksessa, se on kyllä varmasti oivallinen peli. Epäilen tosin, että saan senkin kiintolevyn täydenpuoleiseksi virtuaalikoneillani sun muilla, mutta kun tähän ne eivät edes kaikki mahdu. Muistia pitäisi oleman riittävästi niille virtuaalipalvelimillekin jaettavaksi – toivottavasti! Mistäs minä tiedän kuinka paljon Vista sitä todellisuudessa syö.

 

Nähtäväksi jää. Mistä puheen ollen, sitä on ihan ilo katsella. Sitä sen koneen näyttöä nimittäin. Sulava ja pehmeä, läpikuultava ja kaunis. Ja wide screen. Ilo silmälle. Johan tämä vanhan koneen XP näyttää niin vanhanaikaiselta, että! Win server 2003:sta puhumattakaan…