Tieto lisää tuskaa. Milloin mitäkin tuskaa, varmaankin, minun kannaltani tällä haavaa on kysymys tietämättömyyden tuskasta. Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän myös, mitä en tiedä ja sitä enemmän löytyy uutta, mitä pitäisi tietää, ainakin mitä minun omasta mielestäni pitäisi tietää. Vielä jokin aika sitten oli tyytyväisen ignorantti monen asian suhteen, jotka nyt tuntuvat välttämättömiltä tietää.

 

Mennään aikaa muutama kuukausi taaksepäin. Tiesin monin verroin vähemmän kuin nyt. Enkä edes ajatellut, että minun pitäisi tieää niin kamalan paljon enempää. Tiesin riittävästi suoriutuakseni työstäni paremmin kuin hyvin. Jos vastaan tulikin kysymyksiä, joihin en osannut vastata, monista niistä saatoin heti todeta, ettei minun edes tarvitse tietää tuota, sitä varten meillä on muut osaajat.

 

Mutta nyt. Tiedän monin verroin enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Silti poden kroonista tietopulaa, kroonista tietämättömyyden tunnetta. Samanaikaisesti kuin tietoni on karttunut, on työprofiilini muuttunut ja asiakaskontaktitkin yhtäkkiä muuttuneet vaativammiksi. Tarkotuksella, mutta myös tarkoituksetta, tavallaan. Joten yhtäkkiä vastassani on miljoona kysymystä, joihin minun pitäisi – ainakin omasta mielestäni – pystyä vastaamaan, mutta joihin en vielä osaa vastata.

 

Minulla on suunnitelma siitä, mitä kaikkea opettelen. Mutta mitä pitemmälle opiskelussa pääsen, sitä enemmän tajuan, että vielä enemmän pitäisi opetella. Sitä, tätä ja tuotakin. Niitä, mitä nyt olen opetellut, mutta myös kaikkea muuta. Kaikki vie aikaa, pitäisi antaa itselleen aikaa. Mutta se on vaikeaa. Odotan itse itseltäni tuloksia. Ja odottavat niitä muutkin.

 

Olen avannut Pandoran lippaan. Pandoran tieto-lippaan. Sieltä tulvii tiedettäviä asioita, joita en tiedä ja mitä enemmän sieltä asioita kauhon ja saan haltuun, sitä enemmän sieltä tulvii tiedettävää. Tartun kiinni kaikkeen, minkä kiinni saan, mutta aina sieltä tulee lisää kiinniotettavaa. Ja alta paljastuu aina vain lisää kaikkea, pohjaa ei näy. Eikä tällä tietämällä sitä olekaan. Ever. Pohjaton kuilu.

 

Viime yönä näin unta, että vastasin puhelimeen töissä ja joku nainen kysyi minulta jotain kurssia ja minä pengoin ja pengoin ja pengoin, kaikkia mahdollisia brosyyreitä, etsien niistä tietoa siitä kurssista, mutten koskaan löytänyt. Miten masentavaa. Miten kuvaavaa.

 

Saankohan vielä joskus tästä kaikesta sellaisen otteen, että edes tietäisin taas mitä tiedän, mitä minun pitää tietää ja mitä ei tarvitsekaan tietää? Vai elänkö lopun elämääni kaoottisessa tilassa tarttuen aina umpimähkäisesti siihen, mistä kiinni saan? Tätä opettelun tuskaa.