Viikko sitten lauantaiaamuna tyttäret laittoivat aivan itsenäisesti voileivät ja mehulasilliset tarjottimelle ja kantoivat isille ja äitille aamupalan sänkyyn. Ihan tuosta noin vaan, koska se tuntui mukavalta ajatukselta. Mitä se olikin 🙂

 

Viime aikoina olen tainnut lähinnä valittaa lapsistani. Oikeudenmukaisuuden nimissä on siis syytä kirjoittaa tänne jotain kaikesta siitä hyvästä ja ihanasta, minkä he elämääni ovat tuoneet. Koska viime kädessä se kuitenkin on se mikä merkitsee. Mikä voittaa kaikki ne huonot hetket. Mikä kultaa ne muistot lasten lapsuusajalta. Muutaman vuoden kuluttua joudun lukemaan blogistani, että elämä todella oli välillä lasten kanssa niin haastavaa kuin nyt on. Ei sillä että kuvittelisin sen jotenkin helpottavan lähivuosina 😉

 

On päiviä, jotka tuntuvat olevan täynnä pelkkää huutoa, riitaa, raivoa, komentamista ja tottelemattomuutta, koska kaikki ovat väsyneitä. Mutta oikeasti, rehellisyyden nimissä, kyllä niitä hyviä hetkiä on paljon enemmän. Hetkiä, jolloin luetaan yhdessä kirjaa tai pelataan pelejä. Jolloin jutellaan mukavia tai halitaan tai kutitellaan. Jolloin tehdään yhdessä retki kauppaan tai leikkipuistoon tai tontille.

 

Nautin todella tytärteni seurasta. On kiva kuulla heidän juttujaan päiväkodista, missä en itse ole näkemässä ja kuulemassa miten heidän päivänsä siellä menevät. On kiva jutella erilaisista asioista, kertoa heille juttuja, opettaa asioita ja ihan vaan kuunnella, mitä heillä on kerrottavana. Vaikka jutut välillä ovatkin mitä käsittämätöntä höpsismiä, useimmiten ne ovat täyttä asiaa. Lapset ovat hurjan fiksuja ja tekevät ympäristöstään havaintoja paljon tehokkaammin kuin me aikuiset.

 

Ja nyt kun esikoinen on todella päässyt pyöräilyn makuun, olemme tehneet muutaman kilometrin pyöräretkiä aina silloin tällöin, minä ja tytöt. Ne ovat mukavaa leppoisaa menoa, minäkin aina-sata-lasissa-polkija olen saanut opetella rauhallisen pyöräilyn taitoa 🙂 Hiukan pelottavaa se pyöräily tosin välillä on, kun tosikoisella on melkoinen kilpailuvietti ja ainakin yrittää aina viilettää jossain meidän muiden edellä, eikä meinaa aina muistaa pysähtyä teiden ylityksiin. Ja tänään jouduimme jopa vähän matkaa menemään maantien vartta (tätä landea…), jolloin en antanut polkea vaan talutettiin se pätkä. Tuntui jotenkin turvallisemmalta.

 

Tämänpäiväinen pyöräretki vei meidät tontin kautta uimarannalle, missä ei uitu, mutta syötiin eväät siinä järvenrannalla. Tytöt kyllä matkalla harmittelivat, että simmarit jäi kotiin. Jos olisin antanut, olisivat takuulla lutranneetkin, esikoinen ainakin! Siinä reissussa katselin tosikoisen menoa ja tulin siihen tulokseen, että ne apparit ovat kyllä turhat kapineet. Kotiin päästyämme otin ne pois, treenattiin vartti ja avot, neiti polki ilman. Ja oppi samaan syssyyn lähtemään liikkeellekin itse. Tosiaankin turhat!

 

Tänään tehtiin myös mukava shoppailureissu Jumboon. Kaikkiaan, kiva päivä. Yksi monista 🙂