Ehkä hiukan huolestuttavaa olla tilassa, jossa edes kirjoittaminen ei meinaa maistua. Sehän on sentään yleensä se väylä, jota pitkin tuuletun. Ja nyt sekin tuntuu olevan jotenkin tukossa. Kaikki sai alkunsa äitienpäivästä, jonka olisi pitänyt minullekin olla juhlapäivä. Tai oikeastaan täytyy mennä aika paljonkin taaksepäin ihan oikeasti, mutta kaikki purkautui äitienpäivänä.

 

En ole edes ymmärtänyt olevani niin väsynyt kuin huomasin eilen olevani. Asiaan lienee montakin syytä, joista osaan en tässä ja nyt kajoa ollenkaan. Pähkinänkuoressa, kuten peanutseille sopii, elämässäni on vaan liian monta asiaa menossa yhtaikaa ja se aiheuttaa pistesaldon ylittymistä ja väsymystä. Vaikka valtaosa siitä kaikesta on positiivista, pienetkin negatiiviset seikat kuten kiukuttelevat vistat ja muksut keikauttavat kuppini nurin. Normaalisti vain jaksan ja ajan eteenpäin kuin höyryjuna, koska minun on pakko. Mutta ei eilen. Eilen oli äiti paikalla ja pieni lapsi minussa pääsi valloilleen.

 

Äideillä on taipumus nostaa pintaan koko ihmisen tunnekirjo. Äidit saavat päälleen lapsen suurimmat vihan tunteet, mutta onneksi myös sen kaikkein suurimman rakkauden – ellei asiat ole pahasti vinossa. Ja kaiken mikä siihen väliin mahtuu. Äiti on vahva, äiti kantaa, kun lapsi on väsynyt tai lapseen sattuu. Äidin kanssa ei tarvitse itse olla vahva, äidin kanssa voi pudottaa kaiken rakennetun panssarin.

 

Tosikoistyttäreni sattui olemaan pihalla samalla kun purin sieluani äidilleni. Englanniksi, mikä sai tyttärenkin puhumaan "englantia", joka tosin kuulosti kovasti ranskalta 😉 Tytär ei siis tietenkään ymmärtänyt mitään puhutusta, mutta näki itkun ja lapsen tavoin aisti ja vaistosi oman äitinsä ahdingon. Tytär kiipesi syliini aurinkotuoliin ja hali ja rutisti ja yritti lohduttaa parhailla nelivuotiaan taidoillaan. Märillä pusuilla ja suloisilla mama-hellittelyillä, jotka pikku bambinani on jostain keksinyt.

 

Yritin vakuuttaa, että äidillä on kaikki ihan hyvin, joskus vaan aikuisiakin itkettää, mutta tytär ei vakuuttunut. Herkkä vaisto. Vaikka melko pian siitä rauhoituin, ja meille tuli hälinääkin siskoni saapuessa meille miehensä kanssa, jäi oma oloni apeaksi – ja taitaa olla sitä vieläkin. Illalla vielä tosikoisella oli äitihätä. Hoki sängyssään, ettei voi olla ilman äitiä, äidin pitää olla hänen kanssaan. Tiukka rutistus kaulastani ja "mama!" ja vastaukseni "bambina, cara mia". (Hölmistynyt lapsi: "Mikä karmia?!" 😀 ).

 

Yölläkin vielä kömpi pieni lapsoseni viereeni. Huoli äidistä taisi olla voimakas. Harvoinpa minä lasteni nähden itkenkään. Kun itken, he säikähtävät. Äidin kuuluu olla vahva ja voimakas. Äidin kuuluu voida kantaa lasten taakat, joten onhan se huolestuttavaa, jos äiti ei jaksakaan kantaa omiaan! Mutta eilen olinkin enemmän lapsi kuin äiti. Tarvitsin omaa äitiäni kantamaan kanssani minun taakkaani, vaikka tiedän, että hänelläkin on omansa. Ja sitten jaksan taas olla vahva omille tyttärilleni.

 

The mysterous bond of mamas and bambinas. Mothers and daughters.

 

[Oli äitienpäivä ihanakin: sain mitä suurenmoisimmat kortit ja itsetehdyt liinat ja kukatkin, ja aamupalan vuoteeseen – mehun vähän liiankin kirjaimellisesti 😀 Ja oli hyvää seuraa ja hyvää ruokaa. On minulla ihana perhe. Oikeasti.]