Elämä on joskus niin monimutkaista. Ja lapset ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin tietokoneet.

 

Toin uuden työkoneeni kotiin ensimmäistä kertaa sitten viime viikonlopun. Ensimmäistä kertaa niin, että minulla on ne paljon-puhutut admi-oikeudet koneeseeni. Niin, että minulla on ainakin teoriassa mahdollisuus laittaa esimerkiksi nettiyhteys pelittämään. Parin tunnin puljaamisen päätteeksi teoria viimein muuttui käytännöksi. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä nettiyhteys päättikin skulata, ihan samoilla asetuksilla, joilla se kahteen tuntiin ei skulannut. Ota näistä selvä.

 

Ihan samoin käy välillä lastenkin kanssa. Ei, lapseni eivät ole kyborgeja, joiden kautta saa nettiyhteyden, mutta oma yhteyteni heihin on välillä pahasti jumissa. Hämmentäviä network erroreita ilmenee, kun yritän muodostaa connectionia heihin. Kohde ei vastaa. Pingausta voi kokeilla esimerkiksi kysymällä "kuka haluaa karkkia?" ja tavallisesti tuloksena on vastaus, paitsi jos sitä kokeilee liian usein ja lapset oppivat, ettei se olekaan karkkitarjous vaan yhteystesti.

 

Viime päivät ovat olleet vaikeita niin koneen kuin lastenkin kanssa. Keskiviikkoaamuna oli koneeni ensikoitos muualla kuin työpaikan kiinteässä verkossa. Olin luokassa, missä toimii meidän langaton verrko ja se kyllä pelitti hienosti. Sen sijaan sieltä käsin firman sisäiseen verkkoon tarvitaan vpn-yhteys, joka ei ottanut toimiakseen. Ei, kunnes kävelin koneeni kanssa mikrotuen luo ja jouduin buuttaamaan koneeni, koska se oli kävelymatkalla kaatuntu – ja avot! tottakai vpn toimi! Sen jälkeen ei ongelmia ollutkaan, ennen kuin nyt kotona.

 

Tytöt puolestaan ovat tämän viikkoa olleet molemmat jotenkin erityisen levottomia ja mahdottomia. Eilen esimerkiksi menin heidän kanssaan (vähän vastentahtoisesti) mäkkiin, missä esikoinen sai itkukohtauksen (ja mm. löi minua päähän), kun en ostanut jälkkäreitä, kumpaakaan en saanut leikkipaikalta pukemaan hyvällä ja tosikoinen karkasi ovesta ulos kun vielä väänsin esikoista sieltä leikkipaikalta pois.

 

Kuluneen viikon aikana tosikoisen edesottamuksiin on tavanomaisten huutoraivareiden lisäksi kuulunut myös yhtä ja toista sangen luovaa ja kekseliästä toimintaa. Tosikoinen meillä on se välkky, joka leikkelee yöpaitansa ja lakansa. Joka piirtelee kroppansa täyteen kuulakärkikynällä ja seinään taideteoksen lyijykynällä. Joka keksii nuolla kynsiharjaa sen jälkeen kun on ensin pessyt sillä kyntensä. Mikähän spede siitäkin isona tulee?

 

Esikoinen puolestaan on saanut itkuraivareita pitkin viikkoa. Milloin mistäkin hyvästä tai huonosta syystä, kuten niistä jälkkäreistä. Ja kuten siitä, että jäi kiinni valehtelusta. Ihan pikkuisesta valkoisesta valheesta, jonka motiivina oli olla samanlainen kuin muutkin. Joka ei vaikuttanut kenenkään muun elämään kuin tytön itsensä. Mutta huijaus yhtä kaikki ja tänään se selvisi ja tänään siitä on  yritetty jutella tyttären kanssa. Joka vain itki ja huusi, ettei siitä saa puhua kun hänelle tulee paha mieli. Tiedetään. Omatunto toimii ja se on hyvä. Asia on kuitenkin velä kesken, kunnes tytär pystyy käsittelemään asian.

 

Meillä on siis tällä hetkellä kaksi tytärtä, jotka eivät tottele mitään, kuuntele mitään, vastaa kun heille puhutaan, jotka kulkevat omia teitään lupia kyselemättä ja tekevät mitä tykkäävät – tai ainakin yrittävät. Ja kun se ei onnistu, huutavat, raivoavat ja parkuvat "mee pois, mä en haluu kuulla!". Aivan loistavaa. Ja me kun vaan yritetään kasvattaa lapsistamme kunnollisia ihmisiä.

 

Ainakaan koneeni ei huuda minulle, että mee pois. Vaikkei se aina ihan tottelekaan, sekään. Story of my life.