Esikoinen aloittaa koulun elokuussa. Tiesihän sen. Miehelle ja tyttärelle se konkretisoitui ensimmäisen kerran jo helmikuussa, kun he kävivät ilmoittautumassa tyttären tulevalla koululla. Minä en silloin päässyt mukaan ja vaikka täyttelin lomakkeita ja luin nivaskan papereita, vältyin sillä erää tunnevyöryltä.

 

Samaa ei voi sanoa tästä päivästä, jonka olen viettänyt jonkin asteisessa herkässä mielentilassa. Tänään nimittäin aamulla saattelimme esikoistyttömme ensimmäistä kertaa koulun ovesta sisään ihan ilman meitä. Tulevilla "epuilla" eli ekaluokkalaisilla oli tänään kouluun tutustuminen, kahdeksasta kymmeneen koulussa, ihan omassa luokassa tulevien luokkakaverien kanssa.

 

Tytär oli niin reipas. Olemuksesta näki, että jännitti, kävely oli jäykkää jännityskävelyä, mutta kun nimenhuudossa oma nimi kuului, meni tyttö opettajan luo jonoon omalle paikalleen empimättä ja taakseen katsomatta, viimeistä vilkutusta lukuunottamatta. Minä jäin katsomaan lapseni perään tippa linssissä. Aina ajattelin, että on se nyt hassua itkeä lapsen koulun aloittamista, mutta niin se vaan sai minutkin herkistelemään.

 

Työmatkani sujui osittain junalla tänään, sattuineista syistä, ja junassa luin Uutislehti 100:sta. Siellä sattui olemaan erään äidin kirjoittama kolumni yhdeksänvuotiaasta, joka pohtii, ehtiikö sittenkään leikkiä tarpeeksi niin kauan kuin vielä on lapsi, enkä selvinnyt siitäkään kuivin silmin. Lapsena minäkin olen pahimmat ikäkriisini potenut, aikuistuminen tuntui möröltä. Aikuisena tähän mennessä ainakin on ollut ihan sama, minkä ikäinen olen.

 

Mutta, nyt minun esikoisvauvani on astumassa koulumaailmaan. Onhan hänellä lapsuutta jäljellä vielä monta vuotta, jos vain osaa pitää siitä kiinni, mutta on tämä iso muutos kuitenkin. Tyttö on jo tämän eskarivuoden aikana muuttunut isoksi tytöksi. Itsenäiseksi ja jotenkin vaan Isoksi. En osaa sitä sen paremmin määritellä. Yksi era hänen elämässään ja samalla meidän koko perheen elämässä päättyy. Meillä on perheessä koululainen.

 

Ja kuitenkin tyttö on vielä niin pieni. Ja kuten koulussakin tänä iltana vanhempien infotilaisuudessa muistutettiin, kyllä ekaluokkalainenkin vielä tarvitsee vanhempiensa halia ja syliä. Luulen, että tytär itsekin on vähän epävarma siitä, onko iso vai pieni ja hakeutuu taas syliin enemmän kuin tuossa välillä oli tapana. Toivon kovasti, etteivät tyttäreni koskaan kasva liian isoiksi tulemaan minun syliini. Minäkään en vieläkään ole liian iso istumaan välillä oman äitini sylissä 🙂

 

Kymmenen aikaan aamulla iskää vastaan koulusta tuli kuitenkin kovasti reipas melkein-koululainen. Mies laittoi minulle (joka siis olin joutunut jo menemään töihin, oman kouluni penkille) tekstiviestin: "Pikku koululainen oli innoissaan tullessaan ja sai vielä kesäksi läksyjäkin. Kivaa oli tytön mielestä."

 

Tästä se alkaa. Koulutie.